Kolumni|Bertrand Russellin synkkä ajatus on enemmän totta kuin koskaan.
Kirjoittaja on Kuukausiliitteen toimittaja.
Ei käy kateeksi läntisen arvoyhteisön johtajia. Tyystin arvaamaton pelinjohtaja on repinyt vuosikymmenten aikana laaditun yhteisen sääntökirjan riekaleiksi ja pompottelee nyt maapalloa kuin Adenoid Hynkel Charlie Chaplinin elokuvassa Diktaattori.
Kriisikokouksesta toiseen ravaavien eurojohtajien päässä pyörii luultavasti kaikenlaista.
Kuten: näillä arvoilla ei taida voittaa.
Tai: miksi kukaan meistä ei uskalla olla aikuinen huoneessa.
Ja: olisinpa jäänyt renessanssitaiteen tyyssijaan kirjoittelemaan geopolitiikasta sen sijaan, että sinkoilen sen keskellä kuin kuula flipperissä.
Brittifilosofi Bertrand Russell havainnoi 1930-luvun alussa entisen sivistysvaltion Saksan luisua kohti fasismia. Esseessään The Triumph of Stupidity (Tyhmyyden voitto) Russell piti maailmantilannetta vaarallisempana kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Maailmaa hallitaan nyt raa’alla voimalla, ja se on päätynyt niiden käsiin, jotka ovat sivistyksen vihollisia, Russell kirjoitti.
Esseestä jäi elämään sitaatti: Ongelmien perimmäinen syy on se, että nykymaailmassa tyhmät ovat ehdottoman varmoja itsestään, kun taas viisaammat ovat täynnä epäilyksiä.
Russellin teksti tuntuu karmaisevan ajankohtaiselta. Tosin nyt olisi globaalin sekoilun lisäksi muitakin megakriisejä ratkottavana.
Näillä arvoilla ei taida voittaa.
Ilmastokriisi pakottaa päätöksiin puutteellisen tiedon varassa. Teknologia muuttaa maailmaa niin nopeasti, ettei sääntely pysy perässä.
Samaan aikaan sääntöperustainen maailmanjärjestys horjuu ja kansainväliset instituutiot nitisevät liitoksissaan.
Tässä tilanteessa varmuus voi tuudittaa uskoon, että ratkaisut ovat yksinkertaisia, vaikka todellisuus on päinvastainen. Ehdoton varmuus johtaa huonoihin päätöksiin, koska se tukahduttaa vastaväitteet ja harkinnan.
Psykologit puhuvat Dunning–Kruger-vaikutuksesta eli ylivertaisuusvinoumasta. Sen mukaan vähäisesti asioista tietävät yliarvioivat osaamisensa, kun taas asiantuntevat aliarvioivat tietämyksensä. Mitä enemmän tietää, sitä vähemmän tietää tietävänsä.
Valitettavasti valta päätyy jälleen niille, joilla on refleksinomaiset näkemykset ja vieläpä pokkaa esittää niitä.
Kun fasismin ja kommunismin varjot alkoivat peittää Eurooppaa 1930-luvulla, Bertrand Russell laski toivonsa Yhdysvaltojen varaan. Ehkä Amerikka tulee taas pelastamaan meidät, Russell toivoi.
Näin lopulta kävi, mutta sitä ennen miljoonat menettivät henkensä toisessa maailmansodassa.
Mihin Russell mahtaisi nyt vedota?