Mikko Niskasen suurtyö on noussut kansallisesta klassikosta kansainvälisesti huomatuksi teokseksi, kirjoittaa Otto Suuronen. Kahdeksan surmanluotia nähdään osana Yle Teeman 100 toive-elokuvan vuotta 2026.
Äänekoskella syntyneen Mikko Niskasen (1929–90) taival elokuvaohjaajaksi kulki keskisuomalaisilta metsäsavotoilta Moskovan elokuvakoulun kautta juhlituksi kotimaisen elokuvan uudistajaksi. Suomalaisen elokuvan kautta aikain suurimpiin persoonallisuuksiin luettava Niskanen on eniten parhaan ohjauksen Jussi-palkintoja voittanut ohjaaja. Historialliset kuusi ohjaus-Jussia tulivat elokuvista Pojat (1962), Sissit (1963), Käpy selän alla (1966), Lapualaismorsian (1967), Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Ajolähtö (1982). Aktiiviohjaajista lähelle yltää ainoastaan Aki Kaurismäki viidellä pystillä.
Mikko Niskanen oli jo eläessään legenda, joka ei unohtanut korostaa taiteilijuuttaan ja elokuvien tekoa elämän ja kuoleman kysymyksenä. Hän uppoutui antaumuksellisesti näyttelijänä ”vaikeisiin rooleihin”, joissa yhtyivät paatos, elämä ja taide. Niskanen oli tinkimätön taiteilija niin ohjaajana, näyttelijänä kuin käsikirjoittajanakin. Hän oli synnyinseutunsa kautta maaseudun ymmärtäjä, näkijä ja kokija, tukkijätkä ja metsuri.
Intuitiivinen ja amatöörejä rakastava mestariohjaaja oli sydämellinen seuramies ja hurmuri, mutta myös äkkipikainen ja arvaamaton, pitkävihainen ja katkeruuteen taipuvainen herravihaaja. Näyttelijänä Niskanen oli roolista riippuen joko repivän aito ja todellinen, tai ohjaaja Kalle Holmbergia lainaten ”pateettisuudessaan varoittava esimerkki”.
”Mikko on valtava näyttelijä (Kahdeksan surmanluotien Tauno) Pasasena, parasta mitä suomalainen voi esittää. Paradoksi on siinä, että hän saattaa muiden ohjauksissa – tai omissakin – olla niin perkeleen pateettinen ja falski. Miten on mahdollista, että sama henkilö on täysi kymppi ja varoittava esimerkki. Se on minusta kyllä suuruuden merkki eikä pienuuden.” – Kalle Holmberg Peter von Baghin teoksessa Sininen laulu – itsenäisen Suomen taiteiden tarina (2007).
”Juuret pitäisi jokaisella luovalla taiteilijalla olla”
1970-luvulla Niskanen koki omat juurensa yhä tärkeämmäksi osaksi tarinankerronnan taidettaan. Juurten merkityksestä Niskanen totesi, että ”minun nähdäkseni (juuret) pitäisi jokaisella luovalla taiteilijalla olla, jotta hän parhaiten pystyy myös kuvastamaan oman sisäisen maailmansa, antamaan sen uskottavuuden tunnun, joka kaikessa taiteessa täytyisi olla”.
Pihtiputaalle vuonna 1969 tapahtuneeseen surmatyöhön pohjaava, yli viisituntinen Kahdeksan surmanluotia on autioituvan maaseudun monumentaalinen tulkinta. Elokuvan lähtökohdaksi asettui verityö, jossa kotonaan juovuksissa riehunutta pienviljelijä Tauno Pasasta pidättämään tulleet neljä poliisia saivat surmansa Pasasen ampumista laukauksista.
Tapahtumien aikaan Niskanen oli viettämässä toipumislomaa naapuripitäjässä, Konginkankaan Liimattalassa, ja sai työnantajaltaan Yleisradiolta luvan tehdä aiheesta 80-minuuttisen televisionäytelmän. Lähiseudun tragediaan pohjaavassa elokuvassa Niskanen avasi tuntemansa naapuripitäjän yhteisön elämään: ”Tämä on se totuus, jonka minä olen nähnyt ja kokenut itse tässä elämänpiirissä syntyneenä ja sitä elämää eläneenä ja näitä asioita tutkineena.”
Kuvateksti
”Jos ne herrat tietäs, mikä romantiikka tähän viinankeittoon sisältyy, nehän keittäs ite!”
Kuva: Yle
Kahdeksan surmanluotia
Työttömyyttä, syrjäytymistä ja alkoholismia kuvaava suurteos tuo aidosti esiin pienviljelijäperheen traagisen kohtalon. Niskanen sukelsi pääroolissa pelottavan intensiivisesti kohteensa Tauno Pasasen nahkoihin. Hän eli ja hengitti pihtiputaalaisen pienviljelijän tuskan ja juoppohullun ahdistuksen, joka päättyi neljän poliisin surmatekoon. Vieraannuttaakseen kuitenkin tapahtumia todellisuudesta, päähenkilön nimi elokuvassa on Pasi. Niskanen itse kuvasi rooliin valmistautumistaan kirjassaan Vaikea rooli (1971): ”Minä tiedän, että kukaan näyttelijä ei lähtisi panemaan itseänsä peliin niin kokonaan, lähes itsekidutukseen saakka, kuin mihin minä kaikessa fanaattisuudessani ja hulluudessani lankean. Ajattelin, että kuitenkin joudun kiusaamaan itseäni siihen pisteeseen saadakseni näyttelijän uskomaan minua. Miksi kiusata kahta ihmistä, riittää, kun yksi kärsii.”
Keskisuomalaisesta murhedraamasta suomalaisen elokuvan merkkipaaluksi
Elokuva läpileikkaa rakennemuutoksen kourissa kuolontoreissaan olevaa maaseutuelämää, alkoholismia ja ylisukupolvista miehistä väkivallan kierrettä. Keskisuomalaiset metsät, järvet ja pellot piirtyvät kauniina mustavalkokuvauksessa, joka lainaa dokumentaarisesta Cinéma vérité -ilmaisusta. Niskanen ohjaa paikallisia amatöörinäyttelijöitä jämäkällä ammattitaidolla, lapsia ja eläimiä silmiinpistävällä hellyydellä. Jo vuodesta 1964 Yleisradiossa koulutusohjaajana työskennellyt Niskanen toteutti työn filmille kuvaten, ylitti runsain mitoin sekä budjetin, alkuperäisen suunnitelman että aikataulun, mutta teki niin vahvaa jälkeä, että sai työn valmistuttua nimityksen television pääohjaajaksi.
Neliosaisesta televisiodraamasta leikattiin myös kahden ja puolen tunnin mittainen elokuvateatteriversio. Uuden Suomen elokuvakriitikko Markku Jokipii totesi, että teatteriversiossaan teos on nyt ”rytmiikaltaan suuresti muuttunut.”, mutta korosti Niskasen magnum opuksen jäävän ”suomalaisen elokuvan historiaan merkkipaaluna”. ”Niskanen osoittautuu jälleen kerran kansan kuvaajaksi, joka tuntee tapahtumien päähenkilöiden elämänympäristön. Monien muiden ohjaajien tarjotessa elokuvayleisölle totuutta, on Niskasen elokuvassa todellisuutta. Kahdeksan surmanluodin näyttelijäsuorituksista puhuttaessa on oikeastaan vaikeata käyttää sanaa näyttelijä”, jatkoi Jokipii, ”niin rehellisiltä tyypeiltä elokuvan keskushahmot ja koko henkilögalleria vaikuttavat.”
Naispääosassa nähdyn Tarja-Tuulikki Tarsalan roolisuorituksessa on myös ”lujuutta, sydämen sivistystä, hiljaista runollisuutta” – Peter von Bagh. Elokuvataiteen valtionpalkinnolla roolistaan palkittu Tarsala eli murhedraaman tuskan täysimittaisena parina Niskasen repivälle roolille. ”En ole voimakas nainen ja 50 litran maitotonkan nostaminen tuntui aluksi mahdottomalta. Toisaalta rooli rakennettiin minun persoonastani, ei minun tarvinnut yrittää esittää juurevaa emäntää”, totesi Tarsala Me Naiset -lehdessä vuonna 1987.
Kuvateksti
Tarja-Tuulikki Tarsala
Kuva: Leif Öster/Yle
Kahdeksan surmanluotia,Tarja-Tuulikki Tarsala
Kansallisesta klassikosta kansainvälisesti arvostetuksi teokseksi
2010-luvulta alkaen Kahdeksan surmanluotia on hiljalleen alkanut nauttia myös kansainvälistä tunnettavuutta. Taustalla vaikuttavat keskeisesti elokuvahistorioitsija, tietokirjailija ja Sodankylän elokuvajuhlien taiteellisen johtajan Peter von Baghin (1943–2014) huomattavat kansainväliset elokuvaverkostot. Viimeisinä elinvuosinaan von Bagh puhui ja kirjoitti väsymättä Niskasen monumentaalisen teoksen puolesta. Hän kuratoi sen nähtäväksi Rotterdamin elokuvajuhlille, jossa Surmanluotien pitkä versio sai kansainvälisen ensi-iltansa talvella 2012.
Von Bagh sai kontakteillaan puolelleen Martin Scorsesen perustaman ja johtaman The Film Foundation -säätiön, jonka tarkoituksena on taltioida World Cinema Project -hankkeen alla maailman marginalisoitua elokuvahistoriaa. Kahdeksan surmanluotia valittiin restaurointihankkeeseen ensimmäisen pohjoismaisena teoksena vuonna 2018. Bolognan elokuva-arkistossa suoritetun restaurointityön jälkeen elokuvaa on esitetty laajalti kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Lontoosta Tellurideen, taidemuseoissa (mm. New Yorkin Modernin taiteen museossa) sekä suoratoisto- ja tallennejulkaisuna. Vastaanotto on ollut yksiselitteisen ylistävä. Se mitä ajateltiin kansallisena klassikkona, on noussut yli 50 vuotta valmistumisensa jälkeen kansainväliseksi elokuvataiteen merkkiteokseksi. 2010- ja 20-lukujen kansainvälisissä elokuva-alan julkaisuissa Mikko Niskanen on rinnastettu unkarilaiseen Béla Tarriin, ranskalaiseen minimalistiin Robert Bressoniin ja naturalistisen kirjallisuuden tunnetuimpaan edustajaan, Émile Zolaan.
New Yorkin Modernin taiteen museon (MoMA) näytösten yhteydessä vuonna 2013 The New York Timesin kriitikko Mike Hale koki Niskasen suurteoksen olevan osa pohjoismaisen ja itäeurooppalaisen elokuvan naturalistista perinnettä. Hän yhdisti Niskasen epiikan ruotsalaisen Jan Troellin Vilhelm Moberg -tulkintoihin elokuvissa Maastamuuttajat (Utvandrarna, 1971) ja Raivaajat (Nybyggarna, 1972). Hale näki Surmanluotien näyttelijätyön ankkuriksi Tarja-Tuulikki Tarsalan, jonka roolisuoritus nuorena ja huolestuneena vaimona, joka yrittää henkensä pitimiksi pitää maatilan ja perheen koossa samalla, kun hän vastaanottaa miehensä kiukkuisen ja turhautuneen raivon. Hale näki, että Tarsalan ainoa levollisempi kohtaus koko elokuvassa on, kun hiljaisessa ja jännittyneessä kohtauksessa ampumisen jälkeen kamera panoroi järkyttyneen perheen ympäri ja päätyy Tarsalan tuskaisiin kasvoihin.
Syksyllä 2022 restauroitu Kahdeksan surmanluotia nähtiin New Yorkin elokuvajuhlilla, jolloin elokuvakriitikko David D’Arcy nosti esiin Niskasen ohjaustyön koskettavat perhe-elämän kohtaukset, joissa on erityistä herkkyyttä karusta ympäröivästä todellisuudesta huolimatta. D’Arcy kiinnitti huomion myös elokuvan eläintenkäsittelyn hellyyteen ja ymmärtäväisyyteen kohtauksessa, jossa repivän metsäsavotan jälkeen tukkeja täynnä oleva reki juuttuu syvään lumeen ja päähenkilö käy hellää dialogia Liisa-hevosensa kanssa, suostutellakseen väsyneen eläimen jatkamaan urakka kotiin saakka. Tämän jälkeen on sydäntäsärkevää nähdä kuinka talousvaikeuksien lannistama mies myy vastahakoisesti hevosen kitsaille ostajille ja anelee heitä olemaan lempeitä uskolliselle ystävälleen.
The Wall Street Journalin taidekriitikko Kristin M. Jones kuvasi vuorostaan omassa kritiikissään Niskasen uppoutumista päähenkilön nahkoihin unohtumattomana kokemuksena. ”[T]uskallisimmissa hetkissä, kuten sen jälkeen, kun hän humalassa pelottelee perhettään, hänen kasvonsa ovat kuin aavemainen naamio. Lähellä loppua hänen piirteensä veltostuvat, hän tuntuu kauhistuttavasti vetäytyvän itseensä, ja hänen käytöksensä on selittämätöntä. [–] Monista tällaisista pienistä yksityiskohdista Niskanen rakensi tuhoisan saagan.”
Dokumenttisarjan Mikko Niskanen – ohjaaja matkalla ihmiseksi (2010) tehnyt Peter von Bagh kuvasi Surmanluoteja elokuvaksi, jossa ”elämän ja taideteoksen rajat menettävät merkityksensä ja jossa saa muodon kaikki se suru ja sääli, jota vain syvällisin taide voi tavoittaa.” Surmanluotien kansainvälisiä kritiikkejä läpikäydessä ei voi välttyä huomiolta, että kansallisen merkkiteoksen huolellinen restaurointi on onnistunut välittämään elokuvan syvällisen vangitsevuuden maantieteelliset rajat rikkoen. Suomalaisen elokuvan kulttuuriviennillä on todistettavasti potentiaalia myös retrospektiivisesti tarkasteltuna.
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija ja suomalaisen elokuvan historian asiantuntija. Artikkeli on osa Ylen ja Suomen elokuvasäätiön yhteistyötä, jonka puitteissa Otto Suuronen kirjoittaa toive-elokuvista pitkin vuotta.
Kahdeksan surmanluotia nähdään osana Yle Teeman sadan kotimaisen toive-elokuvan juhlavuotta. Teos esitetään neliosaisena tv-versiona: osat 1 ja 2 tiistaina 13.1.2026, osat 3 ja 4 tiistaina 20.1. Koko sarja on katsottavana Yle Areenassa toistaiseksi.