Kansan keskuudessa satoja vuosia kerrottuihin taruihin sisältyvät tosiasiat voivat kertoa paljon historiastamme.
Voiko perimätietoon luottaa? Ovatko kansan suussa kulkeneet tarinat totta vai pelkkää satua? Onko tieteellä jotakin käyttöä suulliselle tarinaperinteelle?
Dosentti ja yliopistonlehtori Mikko K. Heikkilä on ottanut (elämän)tehtäväkseen nostaa historiantutkimuksessa arvottomaksi noteeratun perimätiedon sille kuuluvaan arvoon. Uutuuskirjassaan Taruissa on totta – Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo tutkija lyttää suomalaisessa tiedeyhteisössä vallalla olevan suhtautumisen tarinaperinteeseen.
Tutkija näkee tilanteessa kaikuja taistolaisuudesta. Hänen mukaansa vasemmistolaisuuden nousun myötä perimätieto pantiin nationalismin kehyksiin, ylenkatsottiin ja väheksyttiin. Heikkilän mukaan tarinaperinteen mitätöimiselle ei osoitettu kestäviä tieteellisiä perusteita, vain poliittisia.
Perimätiedon väheksyntä on edelleen yleistä Suomessa, vaikka maailmalla tieteellinen kiinnostus tarinaperinteeseen on Heikkilän mukaan virinnyt vahvasti.
Uutuuskirja on vähintään yhtä vahva julistus perimätiedon puolesta kuin tekijältä kolme vuotta sitten ilmestynyt Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne, jossa kirjoittaja latasi pitkän listan todisteita sen puolesta, että piispa Heinärikki ja tämän tappanut Lalli olivat historiallisia henkilöitä – lihaa ja verta. Sen, saarnasiko piispa kansalle hirsisessä luhdissa Kokemäellä, Heikkilä jätti todisteiden puutteessa avoimeksi.
Uudessa kirjassa tutkija esittelee useampia perimätietona kulkeneita tarinoita ja etsii kertomuksista niiden sisältämiä tosiasioita. Heikkilä ei väitä, että kansan suussa kulkeneet tarinat olisivat aina tosia, mutta kirjan nimen mukaisesti tarinoissa on mukana paljon tosiasioita. Siksi hän katsoo, ettei tarinaperinnettä voi sivuuttaa tieteellisessä tutkimuksessa leimaamalla kertomukset munkkirunoiksi, kulkutarinoiksi tai myyttikasaumiksi.
Mikko K. Heikkilä on tutkinut kansanperinteeseen sisältyvien yksityiskohtien todenperäisyyttä’ Kuva: Eija Heikkilä / Arkisto
Suuri osa Heikkilän kirjassaan avaamista tarinoista on historiallisen Satakunnan alueelta.
Tutkija nostaa esille tarinoita, joissa kerrotaan varhaisista kirkoista, joiden olemassaolosta ei ole säilynyt todisteita nykypäivään. Tai on, mutta todisteet ovat tarinoissa, joita kansa on kertonut vuosisadasta toiseen.
Väheksytty perimätieto on tullut uudenlaiseen valoon, kun arkeologit ovat löytäneet tarinoissa mainituilta paikoilta varhaisten kirkkojen ja hautojen jäänteitä. Näin kertomukset ovat osoittautuneet tosiksi.
Huittisissa säilyneen elävän perinteen mukaan pitäjän ensimmäinen kirkko rakennettiin 1200-luvulla Karhiniemelle, Kokemäenjoen maisemaan. Tarinat kirkosta merkittiin ensimmäisen kerran muistiin 1750-luvulla.
Yhden kertomuksen mukaan Karhiniemelle rakennetusta kirkosta luovuttiin, koska se oli hankalan matkan takana, väestön kannalta joen väärällä puolella. Toinen tarina puolestaan kertoo, että kiukkuinen hiisi hävitti kirkkoa. Se heitteli Ripovuorelta kiviä kohti vastavalmistunutta pyhättöä. Jälkimmäisessä tarinassa on selviä sadun piirteitä.
Heikkilä toteaa kirjassaan, että Karhiniemen kirkon historiallisuuden todennäköisyyttä pienentää se, ettei oletetulta kirkon paikalta löydetty vuonna 1940 tehdyissä arkeologisissa koekaivauksissa mitään todisteita kirkosta tai kirkkomaasta. Tosin pienialainen kaivaus tehtiin paikalla, jossa ollut neliskanttinen kuoppa oli täytetty maalla noin 40 vuotta aikaisemmin. Kirkon raunioiden löytyminen olisi näissä kaivauksissa ollut joka tapauksessa hyvin epätodennäköistä.
Tutkija arvelee, ettei Karhiniemen väitetyn kirkon arvoitus ratkea suuntaan eikä toiseen. Alue on ollut voimakkaassa maatalouskäytössä vuosisatoja ja lisäksi perinnetieto kertoo, että entisen kirkon paikalla ollut kuoppa olisi syntynyt siitä, kun kirkkomaan vihityt mullat vainajien jäännöksineen oli kuljetettu uudelle kirkolle Karsattiin.
Perimätiedon todenperäisyyden tueksi Heikkilä mainitsee muun muassa Karhiniemellä jo vuonna 1447 dokumentoidun Kastarin eli ”kellotapulin” maatilan sekä Suntionpellon.
Käytettävissä olevan todistusaineiston perusteella Heikkilä pitää todennäköisempänä, että Karhiniemellä todella oli varhaiskeskiajalla ainakin jonkin aikaa kirkollinen rakennus kuin että ei koskaan ole ollut. Samaan päätyi Huittisten pitäjän historian kirjoittaja Aina Lähteenoja 1940-luvulla. Vuonna 1955 oletetulle kirkon paikalle pystytettiin muistomerkki.
Perusteellisimmin Heikkilä selvittää kirjassaan pirkkalaispäällikkö Matti Kurjen historiallisuutta, pirkkalaisten alkuperää sekä Klaus Kurjen toimia Laukon kartanossa. Myös Heinärikkiin ja Lalliin hän palaa kirjassa laajasti.
Warelian kustantaman Mikko K. Heikkilän uutuuskirjan kannessa tasapainoilee kurki. Lintu saa selityksensä kirjan taruissa. Kuva: Warelia
Heikkilä toteaa Länsi- ja Peräpohjassa 1320-luvulta kauppiaina, lapinkävijöinä ja maanviljelijöinä vaikuttaneiden ja Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukon myöntämällä luvalla saamelaisia verottaneiden pirkkalaisten olleen nimensä mukaisesti Pirkkalan pitäjästä lähtöisin, vaikka nykyisin toista väitetään. Väitteensä tueksi tutkija esittelee koko joukon asioita, joille hän on löytänyt vankkoja perusteluja.
”Sille viime aikoina näkyvyyttä saavuttaneella väittämälle, ettei pirkkalaisten alkuperä olisi Pirkkalassa, ei löydy tukea yhdestäkään varhaisesta asiakirjasta tai perimätiedosta”, Heikkilä kirjoittaa ja jatkaa: ”Väittämälle, jonka mukaan heidän alkuperänsä on Pirkkalassa, löytyy sen sijaan runsaasti tukea toisistaan riippumattomista lähteistä laajalta alueelta ja pitkältä ajalta.”
Kansantaruissa esiintyvän pirkkalaispäällikkö Matti Kurjen osalta Heikkilä ajattelee, että yksinkertaisin selitys hänen hahmolleen on, että suunnilleen tuon niminen henkilö on todella elänyt.
”Hypoteesi, että eri tarinoissa eri puolilla maata samalla nimellä mainittu Matti Kurki ei olisi todellinen henkilö, vaatisi sitä vastoin todella vahvat perustelut, sillä mikään toistaiseksi tiedossa oleva seikka ei suoranaisesti puhu hänen historiallista olemassaoloaan vastaan”, Heikkilä kirjoittaa.
Perimätiedon Laukon kartanon 1470-luvun järkyttävistä tapahtumista Heikkilä osoittaa todennäköisimmin paikkansa pitäväksi. Kartanon isäntä Klaus Kurki ja hänen puolisonsa kuolivat äkillisesti samoihin aikoihin. Tarinan mukaan vaimo kuoli murhapoltossa ja isäntä surmasi itsensä. Ankara kato, josta tarinat kertovat, osuu Heikkilän löytämien todisteiden mukaan juuri samaan ajankohtaan. Hän on löytänyt koko joukon todisteita, jotka puhuvat Elinan surma -runolaulun todenperäisyydestä.
Heikkilän tarkoituksena on tapaustutkimustensa kautta osoittaa vääräksi yleinen luulo, ettei tieto voi säilyä pitkää aikaa muuten kuin kirjallisessa muodossa. Hän haluaa myös osoittaa, että suullisellakin perinteellä on arvonsa historiantutkimuksessa.
Kirjan esimerkit tuovat julki niin vakuuttavia suullisissa tarinoissa säilyneitä yksityiskohtia, että lukijan on vaikea väittää, etteikö taruissa olisi totta.
Heikkilän todistelu on sen verran jykevää, että olisi kiinnostavaa tietää, kuinka vastapuolen tieteentekijät todistavat hänen arvionsa vaikkapa Matti Kurjen tai Klaus Kurjen henkilöistä paikkansa pitämättömiksi. Täyttä varmuutta asioihin on tietysti mahdotonta saada, mutta Heikkilän kokoamat todisteet ovat vankkoja.
-
Kotoisin Tampereelta, sukujuuria Kauvatsalla.
-
Väitellyt filosofian tohtoriksi yleisestä kielitieteestä Helsingin yliopistossa.
-
Kielten, yleis- ja kirkkohistorian, kansanperinteen sekä tieteenfilosofian tutkija.
-
Monitieteisen diakronisen kielentutkimuksen dosentuuri Tampereen yliopistossa.
-
Kveenin ja suomen yliopistonlehtori Norjan arktisessa yliopistossa.