Johannan ja Roosan ystävyys syveni humisten uuden asuinpaikan ansiosta.
30 askelmaa. Niin pitkä matka erottaa Johanna Ronnun ja Roosa Kauppisen kotiovet toisistaan. Jos ovikello soi yllättäen, tietää kumpikin heti, kuka oven takana on. Kun Roosa on reissussa, voi Johanna käyttää Roosan kotiaan työhuoneena.
Tuohan on kuin elämää Frendit-sarjassa, eräs ystävä kerran totesi kaksikolle ihastellen.
Naiset asuvat samassa talossa, eri kerroksissa, lähes identtisissä 65-neliöisissä asunnoissa. Naapuruuden myötä ystävyys, joka alkoi vuosia sitten rippikoulusta, on saanut uuden ulottuvuuden.
– Se oli kuin universumin johdatusta, että paras kaveri asuisi samassa talossa, tuntui ettei tämä ihan sattumaa ole. Piti käyttää tilaisuus hyödyksi, Johanna kuvailee ajatelleensa, kun näki asuntonsa myynti-ilmoituksen.
Viisi vuotta sitten Roosa etsi puolisonsa kanssa omistusasuntoa. Luonnonrauha ja budjetti ohjasivat pois Helsingin ytimestä ja kohti Espoota. Vastaan tuli asunto, joka sijaitsi Haukilahdessa 60-luvun talossa. Alue oli tuttu lapsuudesta ja sitä ympäröi luonto. Asunto tuntui oikealta ja kaupat menivät läpi.
Elämä Espoossa rauhoittui, ja jo bussimatka Helsingin keskustasta kotiin sai hermoston laskeutumaan ja hengityksen helpottumaan.
Terveiset yläkerran naapurilta
Keväällä myös Johanna etsi miehensä kanssa uutta kotia ja vastaan tuli asunto Haukilahdesta, samasta talosta ja rapusta kuin Roosalla.
– Kysyin Roosalta kaikki maailman kysymykset asuntoon ja talonyhtiöön liittyen. Kun näin asunnon, teimme mieheni kanssa tarjouksen.
Kului pari viikkoa ja Roosa ehti jo epäillä, ettei Johanna saanut asuntoa. Sitten puhelimeen kilahti viesti:
Hyvää pääsiäistä naapurit, terveisin yläkerta!
Kesällä Johanna muutti miehensä kanssa taloon. Molemmissa asunnoissa alkoi remontti.
– Emme olleet suunnitelleet, että remontoisimme samanaikaisesti. Mietimme remonttiasioita yhdessä ja autoimme toisiamme. Kävimme katsomassa toistemme keittiöitä, pintoja ja vetimiä, naiset kertovat.
Muuton jälkeen arki tiivistyi uudella tavalla. Aiemminkin yhtä pitäneet ystävykset huomasivat näkevänsä toisiaan useammin kuin koskaan aiemmin. Yhteisiä arki-illallisia syntyi spontaanisti, toisten jääkaappien antimia yhdistellen.
– Olen aina haaveillut, että voisin mennä lainaamaan naapurista vaikka kananmunia, Roosa kuvailee.
Nyt haave on toteutunut. Kananmunien lisäksi esimerkiksi vasara, suodatinpussit, piirakkavuoka, kauramaito ja jakkarat ovat vaihtaneet omistajia.
Arkena tarjotaan tavaroiden toiselle lisäksi seuraa ja aikaa – aamupaloja, saunavuoroja ja kävelyitä luonnossa. Kesällä naiset pakkasivat lounaat mukaansa ja söivät yhdessä lähimetsän kallioilla. Toisinaan kahvit laitetaan termariin ja ne nautitaan kotipihalla. Oven taakse saattaa ilmestyä viinipullo ja seuraa.
– Olen nähnyt Johannaa viimeisen syksyn aikana enemmän kuin omaa perhettäni, Roosa laskee.
Vaikka vaihtaisi vain muutaman sanan, voi pienellä kohtaamisella olla yllättävän iso merkitys.
Roosa ja Johanna ovat molemmat kotoisin Espoosta. He muuttivat Helsingistä takaisin lapsuudenmaisemiin.
Kauramaitoa, jakkaroita ja yhteistä aikaa
Yhteiselo tuo arkeen helppoutta ja turvallisuutta. Oli kyse avusta remontissa, koiranhoidossa tai unohtuneissa avaimissa, voi toiseen aina luottaa.
– On ilahduttavaa kun voi auttaa toista. Se ei tunnu ollenkaan siltä, että toinen vaivaisi, Johanna kertoo.
Naapurukset antoivat ”kommuunilleen” nimeksi Hauki8 ja alkoivat jakaa tarinaansa sosiaalisessa mediassa.
– Ajattelimme, että on todella spesiaalia, että asumme näin. Kalliossa on ravintola Harju8, joka on todella hip, ja mietimme, että meidän kommuunimme on Haukilahti-hip. Tuomme Espoota maailmankartalle, he kuvailevat.
Kahden kerroksen jaettu elämä on opettanut naisille jotain tärkeää sekä ystävyydestä että yhteisöllisyydestä. Nähdyksi tulemiseen ei tarvita suuria suunnitelmia, vaan joskus pienikin riittää.
– Kiireisessä arjessa pieni mikronäkeminenkin auttaa. Kun en lähdekään kauppaan hakemaan kauramaitoa vaan lainaan naapurista, näen samalla ystävää. Se on win-win-tilanne, sanoo Johanna.
Näkemisissä pinnalle nousevat suurten tapahtumien lisäksi arjen pienet hetket ja mietteet.
– On ihana tunne, kun tietää, mitä toisen elämässä kulloinkin aina tapahtuu, oli kyse sitten arjen isoista tai pienistä asioista, kertoo Roosa.
– Se, kun vain törmäämme pihassa tai rappukäytävässä sattumalta piristää päivää. Vaikka vaihtaisi vain muutaman sanan, voi pienellä kohtaamisella olla yllättävän iso merkitys loppupäivään, Johanna lisää.
Näemme, vaikkei olisi paras päivä eikä enää tarvitse yrittää pitää yllä minkäänlaista roolia.
Johannan ja Roosan työhuoneissa on ikkunat samaan suuntaan ja ikkunan edessä on iso mänty. Kuva: Johannan ja Roosan kotialbumi
Tärkeitä oppeja ystävyydestä ja yhteenkuulumisesta
Myös ystävyyssuhde muuttui näkemisen tiivistyessä hiljalleen muotoaan. Suhde läheni ja yhteys tiivistyi, arki yhdessä limittyi. Toisen kutsumisen ja avun pyytämisen kynnys madaltui.
Ystävyys sai lisärooleja, kun toisesta tuli arkeen apukokki, lenkkikaveri ja etätyöseuralainen.
– Monesti aikuisystävyyssuhteissa käydään nähdessä kuulumiset läpi ja päätetään, mitä toiselle jaetaan tai miten heidät päästetään elämään sisään. Nyt näemme, vaikkei olisi paras päivä eikä enää tarvitse yrittää pitää yllä minkäänlaista roolia. Se on syventänyt yhteyttämme, naiset kertovat.
Naapurielämä on myös opettanut, että omaa tilaa voi vaalia ilman loukkaantumista, sillä kumpikaan ei ota itseensä, jos extempore-lenkki ei juuri tiettynä päivänä houkuttele.
Johanna ja Roosa näkevät usein pienelläkin varoitusajalla esimerkiksi arkiruuan merkeissä.
Yhteisöllinen asuminen on saanut Johannan ja Roosan pohtimaan syvällisemminkin yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden teemoja. Moni nuori aikuinen kärsii yksinäisyydestä – ehkä mikronäkeminen ja yhteisöllinen asuminen voisivat olla siihen useammallekin ratkaisu.
– Individualistisessa yhteiskunnassa voisi olla hyvä, jos olisi lähellä ihminen, johon olla yhteydessä matalalla kynnyksellä, Roosa sanoo.
Naiset haaveilevat siitä, että voisivat jatkaa yhteiseloa myöhemminkin aikuisiällä. Paritalon jakaminen yhdessä on yksi haave.
– Olisi unelma, jos joskus saisimme lapsia, ja he tulisivat virpomaan toisten oville ja lastenkasvatuksen taakkaa voisi jakaa keskenään, he pohtivat.