Pääkirjoitus|Ulkopolitiikan johto ei uskalla puhua suoraan Yhdysvalloista, koska siinä on niin paljon hävittävää.
Suomen ulkopoliittisen johdon nöyristely ja kiemurtelu Yhdysvaltojen edessä herättää kiusallisia muistikuvia Neuvostoliiton ajoista. Ulkoministeri Elina Valtonen (kok) ylsi huomattavaan retoriseen suoritukseen väistellessään keskiviikon A-studiossa toimittajan vaatimuksia tuomita Yhdysvaltojen uhkaukset Grönlannin haltuunotosta.
Valtonen toisteli, ettei tilanne ole toivottava, mutta suoraa tuomiota Yhdysvalloille häneltä ei kuultu. Vielä pehmeämpiä ovat olleet päättäjien kommentit Yhdysvaltojen sotilasiskusta, jossa vangittiin Venezuelan presidentti Nicolás Maduro ja tapettiin kymmeniä presidentin henkivartijoita.
Ulkopoliittisen johdon vaitonaisuus on silmiinpistävää, koska sekä Valtonen että presidentti Alexander Stubb ovat aiemmin arvostelleet päättäjiä liiasta varovaisuudesta erityisesti Venäjän suhteen. Stubb on muistellut ylpeänä vuonna 2008 pitämäänsä teräväsanaista puhetta Venäjästä. Samanlaisia sanoja Yhdysvalloista ei ole kuultu. Siperia opettaa, kuulu ulkoministeriön virkamiesten kuiske Katajanokan suunnasta.
Päättäjien arvostelu on helppoa, oli ennen ja on nyt. Stubb harrasti aiemmin tikanheittoa, nyt hän on tikkatauluna. Niinhän se menee. Mediakin tarttuu aina mielellään ristiriitoihin, ilmenevät ne sitten aiempien ja nykyisten puheiden tai arvojen ja tekojen välillä. Sitäkin tarvitaan: ikäviä kysymyksiä.
Diplomatiassa sanat ovat tekoja.
Ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole arvioiden eikä tuomioiden esittämistä vaan maan liikkumatilan laajentamista tai puolustamista. Suomelle se tarkoittaa lähtökohtaisesti kansainvälisten pelisääntöjen puolustamista, sillä sääntöjen noudattaminen on pienelle maalle parempi vaihtoehto kuin vahvojen voima. Usein näitä sääntöjä puolustetaan niiden rikkojat tuomitsemalla.
Yhdysvaltojen kohdalla näin ei siis ole kuitenkaan tehty. Ilmeinen syy siihen on, että Yhdysvallat on Suomen turvallisuuden kannalta niin tärkeä, että suhdetta Yhdysvaltoihin halutaan suojella viimeiseen asti. Presidentti Donald Trump on herkkä itseensä kohdistuvalle arvostelulle. Hänen silmissään Suomi on tällä hetkellä hyvien joukossa, mutta voi pudota sieltä hetkessä. Se olisi Suomen turvallisuudelle kova isku.
Presidentti ja ulkoministeri ovat Yhdysvaltojen presidentistä ja esimerkiksi tämän Grönlanti-puheista epäilemättä samaa mieltä kuin suurin osa suomalaisista. Ääneen he eivät kuitenkaan tule sitä sanomaan.
Englantilaisen diplomaatin Henry Wootenin tunnetun sanonnan mukaan suurlähettiläs on rehellinen ihminen, joka on lähetetty ulkomaille valehtelemaan maansa puolesta. Sama koskee mitä suurimmassa määrin A-studiossa esiintyvää ulkoministeriä.
Kuulijan kannalta tilanne voi tuntua turhauttavalta. Ulkoministeri on fiksu ihminen – kissako siltä kielen vei? Miksi Valtonen ei sano sitä, minkä jokainen voi nähdä – että Trumpin puheet Grönlannin valtaamisesta ovat geopoliittista gangsterismia?
Siksi, ettei diplomatia ole pohjimmiltaan todellisuuden analysoimista vaan todellisuuden luomista. Diplomatiassa sanat ovat tekoja. Sanoessaan, että Suomi luottaa Yhdysvaltojen sitoutumiseen Natoon Valtonen ei oikeastaan esitä arviota siitä, mitä Yhdysvallat tekee vaan yrittää luoda todellisuutta, jossa Yhdysvallat jatkaisi sitoutumistaan Natoon.
Päättäjät koettavat täyttää puheellaan Yhdysvaltojen ja Euroopan välille aukenemassa olevaa kuilua. Jos se ei onnistu, Suomen paikka on Euroopassa.
Median tehtävä on jatkossakin esittää päättäjille tiukkoja kysymyksiä. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, ettei suoria vastauksia saada kuin sellaisista asioista, joissa Suomen arvot ja edut ovat samansuuntaiset, kuten ne ovat esimerkiksi Venäjän tai Iranin suhteen. Kun edut kulkevat eri suuntiin tai ovat jopa vastakkaiset, väistely ja kiemurtelu vain yltyvät kansainvälisen tilanteen vaikeutuessa.
Päättäjät voivat suhtautua totuuteen säästeliäästi, mutta meidän muiden ei onneksi tarvitse. Kansalaisilla ja medialla on täysi vapaus analysoida maailman menoa rehellisesti ja ilmaista kantansa suoraan. Se on erityisen tärkeää tilanteessa, jossa päättäjät eivät uskalla niin tehdä, jotta kansa pystyy tekemään selvän eron todellisuuden ja diplomatian välillä.