Iranin mielenosoitukset|Vuoden 1980 panttivankikriisi romutti Iranin ja Yhdysvaltain suhteet, ja samalla tiellä ollaan yhä.
Lue tiivistelmä
Yhdysvallat uhkaa Irania sotilaallisella väliintulolla, kun maan turvallisuusjoukot ampuvat mielenosoittajia.
Asetelma muistuttaa vuosien panttivankikriisiä, joka romutti maiden suhteet 46 vuotta sitten.
Islamilaista vallankumousta tukeneet opiskelijat valtasivat Yhdysvaltain suurlähetystön Teheranissa ja pitivät 52 amerikkalaista panttivankina 444 päivää.
Presidentti Jimmy Carterin määräämä pelastusoperaatio epäonnistui täydellisesti vuonna 1980, ja panttivangit vapautettiin vasta Ronald Reaganin virkaanastujaispäivänä 1981.
Yhdysvallat uhkaa Irania sotilaallisella väliintulolla, ja osa Iranin mielenosoittajista toivoo maan johtoon menneen monarkian kruununtavoittelijaa Reza Pahlavia, joka asuu Yhdysvalloissa.
Asetelmat kietoutuvat 46 vuoden takaisiin tapahtumiin, jotka alun perin suistivat Iranin ja USA:n suhteet raiteiltaan.
Vuonna 1980 Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter määräsi Iraniin operaation, joka epäonnistui täydellisesti ja maksoi hänen jatkopaikkansa presidenttinä.
Tapahtumien varjo yltää tähän päivään saakka, kun Donald Trumpin hallinto pohtii keinoja puuttua Iranin väkivaltaan – mahdollisesti jopa ajatolla Ali Khamenein kaatamista.
Oli 4. marraskuuta 1979, kun islamilaista vallankumousta tukeneet opiskelijat valtasivat Yhdysvaltain suurlähetystön Teheranissa. He ottivat panttivangiksi 66 amerikkalaista, joista 52 vapautettiin vasta 444 päivän jälkeen.
Opiskelijoiden motiivi oli painostaa Yhdysvaltoja luovuttamaan vallankumouksessa syrjäytetty šaahi Mohammad Reza Pahlavi Iraniin. He halusivat šaahin oikeudenkäyntiin salaisen poliisin Savakin julmuuksista. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA oli auttanut luomaan Savakin.
Opiskelijamielenosoittajat kiipesivät aidan yli Yhdysvaltain suurlähetystölle Teheranissa 4. marraskuuta 1979. Kuva: Wikimedia Commons
Kaksi amerikkalaista panttivankia Teheranissa 4. marraskuuta 1979. Kuva: Wikimedia Commons
Köyhä kansa oli saanut tarpeekseen šaahin elostelusta, ja tämä oli lähtenyt maanpakoon tammikuussa. Vallankumouksen johtohahmoksi noussut Ruhollah Khomeinin oli palannut Pariisista omasta maanpaostaan helmikuussa. Panttivankikriisin alussa Iran ei vielä ollut saanut uutta islamilaista perustuslakia eikä Khomeinia vielä ollut nimitetty maan korkeimmaksi johtajaksi.
Pahlavi ei ollut asettunut Yhdysvaltoihin, mutta hän oli sairastunut paranemattomaan syöpään ja presidentti Carter oli sallinut hänen tulla maahan hoitoon.
Carterin ja Khomeinin hallintojen suhde oli törmäyskurssilla. Yhdysvaltain ja Britannian tiedustelupalvelut olivat vuonna 1953 auttaneet kaatamaan Iranin pääministerin Mohammad Mosaddeghin, joka uhkasi itsevaltaisen šaahin asemaa ja Britannian öljyntuotantoa Iranissa.
Carterin ulkopoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski esitti yhtenä vaihtoehtona, että Khomeini syrjäytettäisiin, mutta siihen ei lähdetty.
Carter itse ei olisi halunnut šaahia Yhdysvaltoihin, koska ymmärsi sen raivostuttavan Khomeinin, jonka kanssa länsimaat toivoivat voivansa tulla toimeen.
Šaahin pitkäaikainen tukija, republikaanipresidenttien ulkopoliittinen ohjailija Henry Kissinger kuitenkin onnistui kääntämään demokraatti Carterin pään ilmeisesti uhkaamalla vetää tukensa aseriisuntasopimukselta Neuvostoliiton kanssa. Kissinger oli keskeinen mielipidevaikuttaja, jota Carter tarvitsi saadakseen sopimuksen taakse muitakin republikaaneja.
Šaahin sairaalakäynnin piti olla pikainen ja hän kirjautui hoitoon salanimellä. Asia kuitenkin paljastui, ja Yhdysvalloissa asuneita iranilaisia kerääntyi New Yorkissa sairaalan ulkopuolelle huutamaan: ”Kuolema šaahille!”
Khomeinilla ei ollut kiirettä päättää panttivankikriisiä, sillä se yhdisti kansaa ulkoista vihollista vastaan. Tämä auttoi saamaan laajan tuen uudelle perustuslaille kansanäänestyksessä.
Kahden viikon jälkeen Iran vapautti kahdeksan mustaa panttivankia ja viisi seitsemästä naispanttivangista, luultavasti mainesyistä.
Yhdysvalloissa kansan raivo Irania kohtaan kasvoi panttivankikriisin pidentyessä. Šaahi lähti ensin Panamaan ja sieltä Egyptiin, eikä hänen luovuttamisensa Iraniin enää ollut Carterin käsissä.
Carter ei tohtinut iskeä suoraan Khomeinin hallintoa vastaan, koska ei halunnut vaarantaa panttivankien henkeä ja Persianlahden öljykauppaa.
Sen sijaan Yhdysvallat yritti pelastaa panttivangit Kotkankynsiksi nimetyllä erikoisjoukkojen täsmäiskulla huhtikuussa 1980.
Siitä tuli fiasko.
Kahdeksan helikopterin operaatio keskeytettiin hiekkamyrskyjen ja teknisten ongelmien takia. Poistuessa tankkauspaikalta aavikolla yksi helikopteri törmäsi huoltolentokoneeseen ja kahdeksan sotilasta kuoli.
Khomeini kehysti amerikkalaisten epäonnen Jumalan väliintuloksi. Iranissa panttivankien vapauttamisesta tuli entistä epäsuositumpaa. Yhdysvaltain ulkoministeri Cyrus Vance puolestaan irtisanoutui, koska kansallisen turvallisuuden neuvosto oli hyväksynyt operaation kertomatta hänelle.
Iranin vallankumouskaartin sotilas tutki Yhdysvaltain helikopterin hylkyä, jonka vieressä maassa makasi amerikkalaissotilaan hiiltynyt ruumis. Kuva: Granger
Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter (oik.), varapresidentti Walter Mondale, ulkoministeri Cyrus Vance ja puolustusministeri Harold Brown kävelivät helikopterista keskustelemaan Iranin panttivankikriisistä Marylandin osavaltiossa presidentin maaseutuhuvilassa Camp Davidissa 23. marraskuuta 1979. Kuva: Glasshouse Images
Kuusi sieppaajilta alun perinkin paennutta amerikkalaisdiplomaattia pääsi poistumaan Iranista CIA:n ja Kanadan avulla. He tekeytyivät elokuvatuotantoryhmäksi, joka etsi Iranista kuvauspaikkaa tieteiselokuvalle nimeltä Argo. Kanadan passien turvin he nousivat lennolle Zürichiin 27. tammikuuta 1980.
Tästä kriisin sivujuonteesta tehtiin vuonna 2012 julkaistu samanniminen jännityselokuva.
Šaahi Mohammad Reza Pahlavi kuoli Kairossa kesken panttivankikriisin, 27. heinäkuuta 1980, jolloin lähetystön valtaajien alkuperäinen vaatimus happani lopullisesti.
Carter koki murskatappion presidentinvaaleissa 4. marraskuuta 1980. Hän selitti tulosta itsekin sillä, että ei ollut onnistunut pelastamaan panttivankeja.
Lopulta ratkaisu neuvoteltiin Algerian välityksellä. Sopimuksen mukaan Yhdysvallat vapautti jäädyttämänsä Iranin varat ja lupasi olla puuttumatta Iranin sisäisiin asioihin.
Panttivangit vapautettiin presidentinvaalit voittaneen republikaanin Ronald Reaganin virkaanastujaispäivänä 20. tammikuuta 1981.
Onnellisesta lopusta huolimatta Yhdysvaltain ja Iranin välit romuttuivat peruuttamattomasti.
Yhdysvallat on panttivankikriisistä lähtien suhtautunut Iraniin roistovaltiona. Iran taas kokee Yhdysvaltojen sekaantuvan muiden maiden sisäisiin asioihin edistääkseen omia intressejään.
Kummallekin näkemykselle on perusteita. Niin nytkin, kun Iranin turvallisuusjoukot ampuvat tuhansittain mielenosoittajia kuoliaaksi ja Yhdysvallat pohtii sotilaallista väliintuloa.