Talvi- ja jatkosotaa pidetään yhä yhtenä suomalaisen miehen puhumattomuuden ja tunteiden patoamisen taustasyynä – patona, joka purkautuu usein alkoholin kautta. Perintönä tästä on myös vahva selviytymisen eetos: vaikeudet kohdataan yksin, ilman apua. Nyky-yhteiskunta tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisia malleja, joissa tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on sallittua ja jopa toivottavaa.
Jussi Moilan uutuusnäytelmä Isän maa on tämän tematiikan ytimessä. Kuinka kauan kannamme sukupolvelta toiselle siirtyviä traumoja ja onko ylipäätään soveliasta tai luvallista painiskella eksistentiaalisessa ahdistuksessa, kun maailma ympäriltämme on tuhoutumassa ja koko ihmislaji vaarassa kadota.
Moila on palkittu dramaturgi, jonka teoksia on esitetty myös kansainvälisillä näyttämöillä. Hän on laajentanut tuotantoaan myös audiodraaman puolelle. Ylen Rakastitko, Vesku? -audiodraama parin vuoden takaa lienee yksi tunnetuimmista Moilan teksteistä, jonka hän käsikirjoitti yhdessä Liila Jokelinin ja Juhana von Baghin kanssa. Minulle ensimmäinen kosketus Moilan tuotantoon oli Suomi – uuteen nousuun -näytelmä, jonka hän kirjoitti Kokkolan kaupunginteatteriin 2012. Siinä kahden perheen kautta käsiteltiin suomalaisen yhteiskunnan muutosta yhtenäiskulttuurista kohti tätä päivää.
* *
Isän maa -teoksessa ajallinen perspektiivi on lyhyempi; takaumissa ollaan 1990-luvun hiljalleen kansainvälisyyteen avautuvassa Suomessa. Yhteistä molemmille teoksille on kirjailijan tapa lähestyä vaikeita aiheita. Isän maassakin leikitellään tyylilajeilla. Lopputulemana on kudelma, joka sisältää musiikkia, runoutta, komiikkaa ja traagisuutta ja jossa yksilön tarina limittyy osaksi laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Isän maa -näytelmässä konteksti kiinnittyy vahvasti globaaliin ekologiseen kriisiin.
Isän maa oli tulossa ensi-iltaan juuri koronapandemian puhkeamisen kynnyksellä, kunnes sulkutoimet peruivat kaikki esitykset. Nyt muutaman vuoden lisäajan myötä teksti on saanut lopullisen muotonsa. En osaa sanoa mihin suuntaan se ajan myötä on kehittynyt. Ristiriitainen ja fragmentaarinen se totisesti on, niin kuin kirjailija itsekin käsiohjelmassa toteaa. Tällaistahan tietysti meidän elämämme usein on: ristiriitaista ja ennakoimatontakin. Silti jäin kaipaamaan jotakin. Ehkä jotakin kohotteista, jota taide-elämys parhaimmillaan tarjoaa. Väliin teksti uppoutuu – vähän kliseisesti – isä–poika-suhteen selvittelyyn, toisaalla taas ryöpsähtää tajunnanvirtamaisiksi puheenvuoroiksi, joissa se liikehtii lääketieteellisistä huomioista henkilökohtaisiin rakkauden tunnustuksiin.
Minusta esityksen erityiset ansiot ovat ohjauksessa. Sini Pesonen on tuttu työpari Jussi Moilalle aina sieltä Kokkolan kaupunginteatterin ajoista lähtien. Heidän viimeisin yhteistyönsä on Kansallisteatterissa esitetty Kuningatar – näytelmä (2025).
Pesonen hyödyntää oivaltavasti tekstin fragmentaarisuutta ja pitää esityksen rytmin ihailtavasti kasassa. Napakassa puolentoista tunnin kestossa ei juurikaan ole tyhjäkäyntiä.
Esityksessä on muutamia huippuhetkiä. Esimerkiksi loppupuolelle sijoittuva kohtaus, jossa lavastemiehellä on myös rooli. En spoilaa sitä enempää. Kohtaus korostaa teoksen moniäänisyyttä ja rytmin vaihtelua: katsoja ei koe ”kokonaisuuden illuusiota”, vaan palasia, jotka muodostavat merkityksen yhdessä. Se muistuttaa katsojaa, että teos on luotu ihmisten toimesta, eikä maailma ole ”aito” tai illuusorinen. Toinen nostoni on Academic Superstar -niminen musiikkinumero, jossa työryhmä parodioi riemukkaasti akateemista maailmaa ja ysärin ajankuvaa.
* *
Yhden näyttämökuvan skenografia (Camilla Nenonen) toimii tässä tulkinnassa hienosti. Suuri ikkuna ja sen eteen vedettävät verhot mahdollistavat näyttelijöiden liikkeen ja rytmin ja kokonaisuudesta muotoutuu dynaaminen ja monipuolinen. Eetu Hiltusen valosuunnittelu luo tarvittavaa kontrastia kohtauksiin. Pidin kovasti myös Tony Sikströmin tähän teokseen säveltämästä eteerisestä musiikista.
Isän maa –esityksen näyttelijänelikko on tehtäviensä tasalla. Näytelmäkirjailijaa ja näkökulmahenkilöä esittävä Kaisa Leppänen luo vahvan kontaktin yleisöön ensi hetkistä lähtien. Miten luontevasti ja kiireettömästi hän näytelmän alussa liimaakaan viikset kasvoihinsa. Naisoletettuna esitän nyt miesoletettua kirjailijaa, sopiihan se? Ja sopiihan se meille.
Jani Karvinen, Ilja Peltonen ja Harri Nousiainen muissa rooleissa taitavat tyypittelyn. Isän maa on ensemble–työskentelyä parhaimmillaan. Näyttelijäryhmä toimii saumattomasti yhteen, dialogi ja vuorovaikutus elävät aidosti, ja esitys tuntuu koherentilta ja energiseltä.
Jussi Kareinen