Janne Pirisellä oli hyvä lapsuus, mutta elämä kodin ulkopuolella oli ujolle pojalle liian rankkaa. Janne haki ja sai helpotusta pahaan oloonsa päihteistä, jotka sotkivat elämän vuosikausiksi.
”Koin, ettei elämälläni ollut mitään merkitystä. Olin pelkkä taakka toisille”, Janne Pirinen, 31, kertoo.
Nyt hän pyrkii työssään estämään, ettei nuorten tarvitsi tehdä samoja virheitä, joita itse aikanaan teki.
Elämä kurvasi väärään suuntaan
”Yläasteella elämäni teki kurvin väärään suuntaan. Teimme kaveriporukalla yhtä ja toista hanttihommaa ja käytimme rahat päihteisiin – minä alkoholiin. Mielenterveysongelmat puskivat päälleni, mutta humalassa ahdistuneisuus helpotti. Minusta tuntui, että voin hyvin ja asiani järjestyvät.
Minulla oli hyvä lapsuus, mutta arki yhdeksän lapsen perheessä oli suorittamista, enkä saanut olla lapsi. Perheeni oli hyvin uskonnollinen, enkä tuntenut kuuluvani joukkoon, en kotona, enkä kodin ulkopuolella. Hakeuduin vääriin porukoihin.
Olin yrittänyt itsemurhaa 14-vuotiaana, mutta mielenterveysongelmiani ei huomioitu sillä vakavuudella kuin olisi pitänyt. Sain mielialalääkkeitä, kaksi kertaa terveyskeskuksessa hoitajan keskusteluapua ja lähetteen nuorisopsykiatriselle.
Olin 17-vuotias, kun minut huostaanotettiin ja sijoitettiin toiselle paikkakunnalle perhekotiin. Vähän aikaa voin paremmin.”
”En osannut ottaa apua vastaan”
”Kun olin 19-vuotias, isoveljeni teki itsemurhan. Hän oli läheisin perheenjäseneni, jolle pystyin puhumaan asioistani. Aloin olla pyörryksissä ihan kaikesta: alkoholista, isoveljen kuolemasta ja jatkuvasta huonosta olosta. Yritin tappaa itseni kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla poliisi ehtii väliin.
Poliisi kysyi, haluanko jutella jonkun kanssa. Kun vastasin, etten tiedä, poliisi päästi minut menemään. En osannut ottaa apua vastaan.
Olin kunnan mielenterveys- ja päihdepalveluiden asiakas ja olin saanut sitä kautta itselleni tuetun asunnon. Siinä asuminen edellytti päihteettömyyttä. En pystynyt jättämään juomista, joten jouduin luopumaan asunnosta parin kuukauden jälkeen. Parikymppisenä olin asunnoton.
Äiti etsi minulle jatkuvasti ammattiapua. Minä en uskonut, että hyötyisin siitä. Lopulta äiti vei minut psykiatriseen sairaalaan.”
”Halusin muuttaa elämäni suuntaa”
”Sain sairaalahoitoa kolmeen eri sairauteen: minulla oli vakava masennus, ahdistuneisuushäiriö ja dissosiaatiohäiriö. Dissosiaatiohäiriö on mielen sairaus, joka syntyy usein vakavasta lapsuuden tai nuoruuden traumatisoitumisesta.
Kun vapauduin sairaalasta, sain itselleni tuetun asunnon. Menetin senkin, sillä en vieläkään pystynyt päihteettömyyteen. Koin, että olen taakka muille ihmisille. Halusin muuttaa elämäni suuntaa.
Ensimmäinen askel kohti uutta oli edunvalvonta, oma asunto ja säännölliset päihdetyöntekijän kotikäynnit. Nyt tunsin, että minut ja hätäni otettiin tosissaan. Vähensin juomista, mutta en pystynyt lopettamaan sitä ennen kuin terveyteni petti: suolistoni hylki ruokaa, maksa-arvoni olivat hyvin korkeat ja sain jo toisen kerran elämässäni haimatulehduksen.
Palasin myöhemmin uudelleen psykiatrisen erikoissairaanhoidon asiakkaaksi sairaalahoitoon ja aloitin pitkän psykoterapian. Psykoterapiassa sain ahdistuksen tilalle toivon: ehkä minäkin saisin tehtyä elämälläni jotain hyvää.”
”Kerron heille, että kaikesta selviää”
”Päihteettömyys oli vaikeaa, enkä olisi selvinnyt ensimmäisistä kuukausista ilman psykoterapeutin ja läheisten tukea. Mietin monta kertaa, että kunpa minulle ei olisi tullut juomisesta hyvä olo. Jos olisin oksentanut, juominen olisi saattanut jäädä jo nuoruudessa.
Jos olisin jatkanut entiseen tapaan, olisin tuskin elossa. Vanhasta kaveriporukastani osa on jo menehtynyt päihteiden seurauksiin. Kun olin jättänyt alkoholin, karsin kaveriporukkaa.
Olen kuntoutunut mielenterveyden häiriöistäni, eikä minulla ole enää mielenterveysdiagnooseja. Alkoholisti olen ikuisesti, vaikka olen ollut nyt seitsemän vuotta juomatta. Minulla on syy pysyä päihteettömänä: minusta tuli kuusi vuotta sitten isä.
Kouluttauduin sosiaalialalle ja aloin tehdä ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä nuorten parissa. Koen, että omat kokemukseni tuovat työhöni syvyyttä. Kerron nuorille, että apua löytyy. Ei pidä tehdä samaa virhettä kuin minä tein. En ottanut apua vastaan ennen kuin olin todella huonossa kunnossa.
Vedän nuorille luontolähtöisiä ryhmiä. Liikun heidän kanssaan metsässä, ja teemme yhdessä asioita, jotka tukevat mielen hyvinvointia. Kerron heille, että kaikesta selviää. Vaihtoehtoja on olemassa silloinkin, kun tuntuu, että ainoa vaihtoehto on tappaa itsensä.”
Voimavarani: Metsä on voimanlähde
”Metsä on ollut minulle tärkeä paikka pienestä pitäen. Lähden sieltä aina paremmalla mielellä kuin olen sinne tullessani. Opin erätaidot lapsuudessa isovanhemmiltani, ja nyt siirrän niitä työssäni nuorille ja isänä lapselleni.”
Tehdään hyvää yhdessä
1. Arjen rytmistä, unesta ja levosta, ravinnosta, liikkumisesta, ihmissuhteista, harrastuksista ja luovuudesta huolehtiminen on mielen hyvinvoinnista huolehtimista.
2. Mieli ry:n jäsenyhdistysten hyvinvointiryhmissä vahvistetaan mielenterveyttä yhdessä. Vapaaehtoisten ohjaamat ryhmät kokoontuvat esimerkiksi taiteen, kulttuurin, liikunnan tai luonnon parissa.
3. Vapaaehtoisena et tarvitse erityistaitoja tai aiempaa kokemusta. Vakaa elämäntilanne ja halu auttaa riittävät ja saat tehtävääsi tukea ja koulutusta, hyvinvointitoiminnan suunnittelija Melis Ari-Gurhanli Mieli ry:stä kannustaa.