Lue tiivistelmä
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Marjaliisa ja Seppo Hentilän teos ’Oikeusvaltion etuvartiossa’ käsittelee K.J. ja Ester Ståhlbergin elämää 1925–1952.
K.J. Ståhlberg oli merkittävä oikeusvaltion puolustaja ja vastusti Lapuan liikkeen laittomuuksia.
Lapuan liike kidnappasi Ståhlbergit vuonna 1930, mikä kuvastaa aikakauden poliittista jännitettä.
Ester Ståhlberg oli aktiivinen kirjailija ja lastensuojelun edistäjä.
Tietokirja
Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä: Oikeusvaltion etuvartiossa. Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1925–1952. Siltala. 479 s.
Presidenteistämme Kaarlo Juho Ståhlberg (1865–1952) on järjestyksessä ensimmäinen ja heistä vähiten huomionkipeä, peräti syrjäänvetäytyvä. Mutta aikaansaannoksiltaan hän on terävintä kärkeä: laati perustuslakimme, ei tukenut heimosotia vaan hyväksyi Tarton rauhan, juurrutti maahan kansanvaltaa, parlamentarismia ja lainturvaa.
Vaatimaton valtiomies, joka olisi voinut päästää huuliltaan Me puhumme teoin -lauseen pätevin syin.
Kaksi vuotta sitten Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä julkaisivat ensiosan K.J. Ståhlbergin ja Ester Ståhlbergin yhteiselämäkerrasta. Presidenttikauteen (1919–1925) päättynyt kirja ja Kansallisteatterin 150-vuotisnäytelmä Ensimmäinen tasavalta ryöpsäyttivät melkomoisen Ståhlberg-buumin. Esitys jatkoi puolisentoista vuotta täysin salein.
”
Kommunismilla peloteltiin yli todellisen tarpeen, ja hallituskin teki lainvastaisia torjuntatoimia.
Tutkijapari Hentilältä ilmestyi nyt Ståhlbergien kaksoisbiografian loppuun vievä Oikeusvaltion etuvartiossa -teos. Se on populääriä, kepeäänkin tyyliin heittäytyvää historiankirjoitusta, mutta lähteiltään kauttaaltaan pitävää.
Aineisto on – ja pitääkin olla – monisärmäistä kirjassa, jossa ruoditaan paitsi valtiollisia yläkerroksia myös kovinkin yksityistä elämää. K. J:n kirjeet ja Esterin päiväkirjat selventävät etenkin jälkimmäisiä asioita.
Ståhlberg ei halunnut jatkaa presidenttinä 1925. Tilalle valittiin Lauri Kristian Relander, jota K. J. ei liiemmin arvostanut, pitäen toki ajatuksensa pikkupiirissä. Relander taas tunsi ahdistunutta kateutta ja alemmuutta edeltäjäänsä kohtaan.
Ex-presidentti vetäytyi rakkaaseen lainvalmistelutyöhönsä, mutta vuonna 1929 kiihtyneistä lapualaislaittomuuksista tuli velvoite astua jälleen riviin.
Kommunismilla peloteltiin yli todellisen tarpeen, ja hallituskin teki lainvastaisia torjuntatoimia.
”Todellisuudessa kommunismin raivokkaasta torjunnasta tuli itsestään oikeusvaltion vaarallisin uhka”, Hentilät tiivistävät paradoksin.
Ståhlbergin linjana oli taata lainsuoja vannoutuneille kommunisteillekin, että ketään ei saa aatteistaan rangaista vaan vasta todistetuista rikoksista. Laillisuuskanta oli myrkkyä oikeistolle.
Lapuanliikkeen Ståhlberg-viha oli kaivonsyvää. Elämäkerta on rankimmillaan jaksoissa, jotka valottavat uhkauksia hänen murhaamisekseen, vähä vähältä sakenevaa mielivallan ilmapiiriä. Järjettömyys tiivistyi Ståhlbergien kidnappaukseen ja muilutukseen syksyllä 1930.
Tapausta on tutkittu. Jos avoimia kohtia yhä onkin, lapualaisittain viritettyjä motiiveja ei kukaan kiistä. Aikakautta kuvastaa, että korkein oikeus pudotti tekijämiesten rangaistukset lähelle näpistystuomioiden tasoa – vapauttipa kenraalimajuri K. M. Walleniuksen kokonaan.
Murhapropaganda silti jatkui, vähintään Mäntsälän kapinaan 1932 asti. Nykylukijan on terveellistä havaita, miten läheltä piti, ettei Lapuan laista eli laittomuudesta tullut koko maan ylintä oikeusnormia.
Kirjasta ilmenee lapualaisten verraton tahto ja voima, samoin kuin kansanvaltaisten päättämätön heikkous. Enemmistö oli antilapualaisia puolueita – maalaisliitto, edistyspuolue, suurimpana Sdp – joiden yhteistyökyky 30-luvun alussa oli kehittymätöntä. Siksikin hegemonia uhkasi heilahtaa äärioikealle.
Elämäkerran poliittinen pihvi onkin demokratiassa, sitä vastaan nousevassa uhassa, helpotuksessa sen pelastumisesta. Ståhlberg oli itsepuolustuksen kokoava hahmo, kantansa itsenäisesti ja rohkeasti pitävä. Jotakin esikuvallista hänessä oli. Sikäli kirjan nimi on oikeutettu.
Tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg ja vaimo Ester häämatkalta Kultarantaan palanneina 1920. Kuva: Matti Björkman / Lehtikuva
Pariskunta K .J. ja Ester Ståhlberg olivat toisilleen läheisiä, vastakkaisina luonteinakin. Missä vaimo tuppasi reagoimaan kiivaasti, siinä mies yleensä tyynnytteli. Kulosaaren talossa, Kotirinteellä, elettiin säntillisessä harmoniassa.
Ilonsa K. J. päästi harvoin irti, ja oudolla hetkellä silloinkin, kuten hävitessään vuoden 1931 presidentinvaalissa 151–149-äänin P. E. Svinhufvudille. Kun äänet oli laskettu, kodin radion ääreltä nousi riemunkiljahduksia ja pian K. J. julisti kasvot kirkkaina perheelleen: ”Svinhufvud on valittu!”
Ehdolle K.J. lähti painostettuna. Sama toistui vuonna 1937, jolloin Kyösti Kallio voitti hänet yhtä täpärästi. Sotien jälkeen Ståhlberg oli J. K. Paasikiven merkittävä neuvonantaja.
Ester Ståhlbergin kirjailijantyötä ja lastensuojeluhankkeita tuodaan kirjassa myös kattavasti esille. Hän oli sosiaalisesti aktiivinen ja aikaansaapa – ja kirjoittipa kaksiosaisen biografisen kirjan Mathilda Wredestä. Esterin eripura K. J:n lasten kanssa, joka varjosti avioliiton alkua, näyttää hiipuneen jäätyneeksi konfliktiksi.
Ester Ståhlberg kuoli 80 vuoden iässä 1950, ja presidentti Ståhlberg kaksi vuotta myöhemmin 87-vuotiaana.
Oikeusvaltion etuvartiossa on tärkeimmillään siinä, miten se osoittaa K. J. Ståhlbergin merkityksen valtio- ja oikeusjärjestyksen säilymiselle. Samoihin aikoihin monissa Euroopan nuorissa valtioissa ihailtiin ja – eurooppalaisten mallien mukaan – seurattiin autoritäärisiä oppeja ja johtajia, mutta Suomi ei lopulta eksynyt niihin seikkailuihin.
K. J. Ståhlbergin rooli ei ratkaisuissa ollut vähäisimpiä.
KommenttiSaako sanoa fasisti?
Nyt ilmestyneen Oikeusvaltion etuvartiossa -kirjan jännite virittyy oikeusvaltiota kunnioittavien ja Lapuan lakia julistavien välille. Pitkin kirjaa, vuodesta 1929 asti, sivuilla esiintyvät näkyvästi lapualaiset. Me teemme mitä tahdomme -tunnus olisi voittaessaan murentanut parlamentarismin ja eduskunnan aseman, poliittinen oppositio olisi nitistetty.
Kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja pahoinpidellyt, muiluttanut ja murhannut Lapuan liike haki esikuvaa ja ulkoista tyyliä Benito Mussolinin fasisteilta, joiden rautasaapas painoi Italiaa.
Mistä lapualaisten talonpoikaismarssi poimi innoituksensa ellei fasistien Rooman-marssista? Mitä muuta kuin Italiaa ihaillen Lapuan liike julkaisi muun muassa Fascisti-lehteä? Tai huusi Jumalan valitsemana kansanjohtajana Vihtori Kosolan nimeä?
Historioitsijat ovat vuosikymmeniä riidelleet, saako Lapuan liikettä ja sen seuraajaa Isänmaallista kansanliikettä kutsua fasistiseksi. Ståhlbergien elämäkerran luettuani pidän kysymystä entistä turhempana.
Veli-Pekka Leppänen
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja historiantutkija.