Kommentti|Yle-kritiikin hatara pohja ei ole Lloyd Libison elämäkerran isoin ongelma. Järjellistä selitystä kirjan tekemiselle on vaikea keksiä, kirjoittaa toimittaja Milla Palkoaho.
Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa siinä kokouksessa, jossa joku Johnny Kniga -kustantamon pomoista päätti, että maailma tarvitsee Lloyd Libison elämäkertaa. Siinä kokouksessa on nimittäin venytetty julkaisukelpoisen kirjallisuuden rajoja enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin.
Vastikään 31 vuotta täyttänyt Libiso on tullut tunnetuksi juontajana ja radiotoimittajana, Inttistoorit-podcastin isänä, Selviytyjät-kilpailijana ja tuoreen Yle-kohun agitaattorina.
Libiso paljasti kesällä, kuinka Ylessä pakkosyötettiin hänelle monimuotoisuutta esimerkiksi vammaisia käsittelevässä koulutuksessa. Vähemmistönäkökulmien lisäksi Libisolle pakkosyötettiin kasvispizzaa Ylen pikkujouluissa.
Libiso painatti jopa ”Free Libiso” -iskulauseella varustettuja t-paitoja sen jälkeen kun tilaustyöt Yleisradiossa loppuivat julkisuustempauksen seurauksena.
Lisää kasvispizzaskandaalin kaltaisia paljastuksia kaipaavat tulevat kuitenkin pettymään, sillä Lloyd Libiso – Pää edellä -kirjassa Ylen osuus on pieni.
Yhteiskunnallisen Yle-analyysin sijaan lukijalle kerrotaan housuihin kusemisesta ja kakalla käymisestä, Libison rakkaudesta mansikoihin ja autoihin, ala-asteen opettajista sekä nuoruusvuosien urheilusuorituksista.
Libisoa verrataan Elias Lönnrotiin ja Don Quijoteen. Hänen suurimpia saavutuksiaan ovat kirjan mukaan kaljapullon avaaminen kantapäällä ja “Nyt huuhdotaan munat ja munasarjat” -huudahduksen lanseeraaminen.
”
Kukapa ei nuorena olisi pitänyt omaa elämäänsä ainutlaatuisena.
Ymmärrän, miksi Libiso on lähtenyt kirjaprojektiin mukaan.
Kukapa ei nuorena olisi pitänyt omaa elämäänsä ainutlaatuisena. Todellisuudessa lähes puolet suomalaisista käy armeijan ja liiallinen ryypiskely on ollut kiinteä osa suomalaisnuorten sukupolvikokemuksia aina sota-ajoista saakka.
Sosiaalinen mediakin hämärtää käsitystä siitä, mitä kaikkea kannattaa julkaista ja missä muodossa.
Syyttävä sormi osoittaa siis kustantamoon.
Vaikka elämäkerran tekijänä on kokenut toimittaja, muun muassa Andy McCoyn ja Miina Äkkijyrkän elämäkerrat kirjoittanut Lamppu Laamanen, ei ammattilainenkaan pysty sammuttamaan tätä roskispaloa.
Armeija- ja ryyppytarinoita tehostetaan kirjoittamalla osa sanoista painokkaasti isoilla kirjaimilla, ikään kuin lukijoiden sisälukutaito ei riittäisi ymmärtämään tekstiä muuten. Vain tavuviivat puuttuvat.
Sen lisäksi 300-sivuisessa teoksessa on sivumaku, joka on tuttu kaikille niille, jotka ovat yrittäneet venyttää kouluaineet vaadittuun mittaan erilaisilla täytemerkeillä.
Kirjoittajan epätoivo tarttuu myös lukijaan.
Koska kustantamot ovat ahneita ja nuoret harhaisia oman elämänsä erityisyydestä, pitäisi alle viisikymppisten elämäkerrat kieltää lailla.
Elämän ehtoopuolella ihmisistä löytyy yleensä hieman itsereflektiota ja kykyä asettaa oma elämäntarina osaksi suurempaa yhteiskunnallista kehystä. Yleensä siihen mennessä on ehditty tehdä muutakin kuin kolaroida kankkusessa tai masturboida armeijatuvassa.
Libisolle toivon onnea ja menestystä. Seuraavaksi hän saattaa suunnata politiikan pariin, ainakin ajatuksen kanssa flirttaillaan kirjassa.
Kustantamon toivoisin sovittavan sen ympäristörikoksen, mikä tämän kirjan painaminen paperille on. Esimerkiksi puita istuttaessa on varmasti hyvin aikaa miettiä sitä, mitä kaikkea näinä rajallisten resurssien aikoina kannattaa julkaista.