Kuva: © 2024 CTMG, Inc.
28 päivää myöhemmin: Luutemppeli jatkaa yllättävän laadukkaana pysyneiden zombielokuvien sarjaa ja on jopa edeltäjäänsäkin paremmin kasassa pysyvä elokuva.
28 VUOTTA MYÖHEMMIN: LUUTEMPPELI
Ensi-ilta: 31.1.2026
Alkuperäisnimi: 28 Years Later: The Bone Temple
Ohjaus: Nia DaCosta
Käsikirjoitus: Alex Garland
Pääosissa: Ralph Fiennes, Alfie Williams, Jack O’Connell, Chi Lewis-Parry & Erin Kellyman
Pituus: 110 minuuttia
Ikäraja: K16
Kesällä 2025 Danny Boyle ja Alex Garland yllättivät tekemällä aidosti toimivan jatko-osan vuonna 2002 julkaistulle, kulttistatukseen nousseelle zombielokuvalleen 28 päivää myöhemmin. 28 vuotta myöhemmin oli pitkän odotuksen väärti, yksi viime aikojen monipuolisimmista zombielokuvista, joka kaikista peloista huolimatta onnistui uudistamaan paljon nähtyä genreä.
Sen suorana jatko-osana toimii 28 päivää myöhemmin: Luutemppeli, jossa Garland jatkaa edelleen käsikirjoittajana, mutta ohjauksesta vastaa Doylen sijaan Nia DaCosta (The Marvels). Ohjaajan vaihdos johtuu siitä, että molemmat elokuvat kuvattiin peräjälkeen. Mikäli uuden trilogian viimeinen osa tehdään, Doyle näillä näkymin palaa taas sen ohjaksiin.
Mutta eipä Doylea tule nytkään ikävä, niin lahjakas ja omaperäinen kuin hän onkin. DaCosta hallitsee hommansa jatko-osan ohjaksissa jopa paremmin kuin hyvin. 28 päivää myöhemmin: Luutemppeli on – yllättävää kyllä – edeltäjäänsäkin toimivammin kasassa pysyvä elokuva, joka jättää suun virneeseen loppupäiväksi.
DaCosta ei kikkaile teknisesti niin kuin Doyle vaan elokuva on toteutettu elokuvateknisesti suoraviivaisemmin. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, että kokonaisuus olisi tylsempi.
Kuva: © 2024 CTMG, Inc.
Saatanan poika vastaan lempeä tohtori
Edellisen elokuvan lopussa nuori Spike (Alfie Williams) kohtasi Jack O’Connellin esittämän Sir Lord Jimmy Crystalin joukkoineen. Jatko-osassa Spikella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin liittyä johtajansa sormiksi kutsumaan, Teletappeja fanittavaan joukkoon, jossa jokaisen nimi on Jimmy.
Sir Jimmyn mielestä maailmanlopun on aiheuttanut itse Saatana, jonka maan päälle laittamia demoneita sairastuneet ovat. Itseään hän pitää “Vanhan Vihtahousun” lempilapsena, jonka tehtävänä on kylvää tuhoa ja kauhua ympärilleen.
Jimmyn täydellisenä vastakohtana häärii Ralph Fiennesin esittämä, yksinäinen ja rauhallinen tohtori Kelson, joka jatkaa luutemppelinsä ja tieteellisten kokeiluidensa parissa. Hänen koekaniininaan toimii edellisestä elokuvasta tuttu, jättikokoinen alfazombi (Chi Lewis-Parry), jonka Kelson on nimennyt Samsoniksi.
Lempeän Kelsonin ja sekopäisen Sir Jimmyn polkujen on kuitenkin ristettävä.
Kuin franchisen Imperiumin vastaisku
Doylen ja Garlandin luoma franchise on aina osannut yllättää, mitä jo itsessään voi pitää jonkinasteisena saavutuksena nykymaailmassa. Sarjan jokaisessa elokuvassa tapahtuu odottamattomia asioita, jotka vetäisevät katsojalta maton jalkojen alta. Nykymaailman elokuvakäsikirjoitukset hiihtävät niin usein samoja latuja, että tuotanto, joka aidosti onnistuu yllättämään, alkaa olla todellinen harvinaisuus.
Uusin elokuva jatkaa tältä osin tutulla linjalla, vaikka nyt kokonaisuus onkin selkeästi osa suurempaa kokonaisuutta yksittäisen elokuvan sijaan.
Luutemppeli on trilogian keskiosa, paikka, jossa on usein epäkiitollista olla. Elokuva ei voi seistä täysin omilla jaloillaan, kun se on jatkoa edelliselle ja saattelija tuleville tapahtumille. Olisikin valtavan ikävää, mikäli studio nyt päättäisi vetää liinat kiinni ja jättää kolmannen elokuvan tekemättä.
Se kolmas olisi nimittäin se, mitä moni franchisen ystävä on odottanut.
Huolimatta epäkiitollisesta paikastaan trilogian keskiosana, Luutemppeli tekee valtavan paljon oikein. Sitä voikin pitää hieman kuin elokuvasarjan Imperiumin vastaiskuna.
Garlandin monivivahteinen käsikirjoitus on jälleen kerran mestarillinen. Hän luo kiinnostavia, monitahoisia hahmoja, syventää edellisten elokuvien maailmankuvaa ja ripottelee sekaan oivaltavaa kapinahenkeä, suoranaista hulluutta ja älykkäitä pistoksia nykymaailman menoa kohtaan. Elokuvan pikimustassa huumorissa läikkyy tuttuun tapaan punk-henki.
Ja niin ristiriitaiselta kuin se saattaa kuulostaakin, punaisena lankana kulkee maailman yleisestä alakuloisuudesta huolimatta yllättävänkin positiivinen ja lämminhenkinen vire.
Kuva: Sony
Ralph Fiennes varastaa show’n
Tartunnan saaneet eivät tällä kertaa ole keskiössä, eivät tarinallisesti eivätkä visuaalisesti, mikä toimii maailman syventämisen kannalta erinomaisesti. Toki mukana nähdään muutamia näyttäviä tappokohtauksia ja takaa-ajoja, joista eräskin päättyy hyvin Bad Taste -tyyppiseen lopputulemaan. Mutta kuten usein oikeassakin elämässä, pahimpia hirviöitä ovat yleensä ihmiset itse.
O’Connell todisti jo viime vuonna julkaistussa Sinnersissä pystyvänsä esittämään karmivaa sekopäätä. Hänen Sir Jimmyssään on paljon samaa. Tämä on julma, itsekeskeinen ja valtaa janoava ihminen vailla minkäänlaista empatiaa muita kuin itseään kohtaan.
Valokeilan varastaa kuitenkin yhden kunniakkaan uransa parhaista rooleista tekevä Fiennes, jonka Kelson saa nyt edellistä elokuvaa enemmän tilaa. Duran Durania turvakammiossaan soitteleva ja Luutemppeliään lempeästi hoitava ateisti on kaiken tuhon keskellä pitänyt kiinni ihmisyydestään ja tekee nyt makaaberilla taideteoksellaan kunniaa eläneille.
Tohtorissa yhdistyy yhtä aikaa maailmanloppua todistaneen miehen kyyninen, hulluutta lähentelevä yksinäisyys ja tiedemiehen visionäärinen optimismi.
DaCostalla on erinomaista visuaalista silmää. Hän revittelee omaperäisesti uskonnollisella symboliikalla ja rakentaa sen myötä verkkokalvoille palavia, psykedeelisiä trippejä. Keskeisin näistä on varmastikin yksi elokuvahistorian komeimpia ja samalla hulvattomimpia kohtauksia, jossa käytetään hyväksi Iron Maidenin The Number of the Beast -kappaletta. Biisi toimii tarinallisessa kontekstissa täydellisesti ja kohtauksen hilpeä itseironisuus on mainio. Se vetää naaman niin tiukkaan virneeseen, ettei se oikene pitkään aikaan elokuvan jälkeenkään.
Tutun kapinallisella ja raa’alla linjalla jatkava 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on lopulta yllättävänkin lämminhenkinen ja hauska. Se todistaa, että rakastettu zombifranchise voi vielä venyä ja uudistua.
