Kaupunki on liian pieni sheriffille (Joaquin Phoenix) ja pormestarille (Pedro Pascal). Ari Asterin Eddington on kyyninen mutta ajoittain myös synkän humoristinen.
Kuva: A24
Käsikirjoitus ja ohjaus Ari Aster. Päärooleissa: Joaquin Phoenix, Pedro Pascal, Emma Stone, Austin Butler, Luke Grimes. Yhdysvallat 2025. K 16. 148 minuuttia.
Ari Aster nousi maineeseen taidekauhuelokuvillaan Hereditary ja Midsommar. Parin vuoden takainen Beau is Afraid eteni surrealismissaan vielä hämärämpiin sfääreihin.
Nyt Aster osoittaa taitavansa myös realistisen kerronnan. Eddingtonin unelias tuppukylä New Mexicossa on kuin Yhdysvallat pienoiskoossa.
Kavala maailma on kaukana, mutta sitä ei voi sulkea ulkopuolelle. Pandemia-ajan rajoitukset ja Black Lives Matter -liike rantautuvat sheriffi Joen (Joaquin Phoenix) harmiksi kotikulmillekin.
Vastapuolta, edistysuskoista pormestari Tediä, tulkitsee vähäeleisesti tähänkin tuotantoon ehtinyt Pedro Pascal. Suutuspäissään Joe haastaa Tedin ja polkaisee käyntiin kotikutoisen vaalitaiston. Western-tunnelmaa korostaa Daniel Pembertonin ja Bobby Krlicin musiikki.
Asetelma ei ole mustavalkoinen vaan valju kuin ympäröivä aavikko. Rasismi, maskipakko, megayhtiön datakeskus – oletko puolesta vai vastaan? Ihan sama, Aster toteaa kyynisesti. Oli ihminen mitä mieltä tahansa, hän on tuskin omilla aivoillaan ajatteleva tai edes vilpitön. Kunhan puuhailee kun kerta muutkin, tai haluaa vain tehdä vaikutuksen tai täyttää sisäisen tyhjyytensä.
Vastakkainasettelukin juontuu pikemminkin henkilökohtaisista kaunoista kuin asiakysymyksistä. Kaiken turhuutta alleviivaavat sivuhenkilöt, Joen tasapainoton vaimo (Emma Stone) ja salaliittouskova anoppi (Deirdre O’Connell) muiden muassa.
Tedin poika Eric (Matt Gomez Hidaka) ja muut nuoret koettavat saada otteen kaoottisesta maailmasta, ja koditon (Clifton Collins Jr.) horjuu aina paikalle kuin yhteisön pahoinvoinnin mittarina.
En muista ennen nähneeni näin todenmukaista ja samalla visuaalisesti kiinnostavaa kuvausta siitä, kuinka säälittävästi roikummekaan kännyköissä, merkityksetöntä sisältöä tuottaen tai ahmien.
Synkkyyttä keventää kaikkien toistaitoisuus. Joeta tulee aivan surku, kun hän koettaa hajottaa pikkuista mielenosoitusta ja ehtiä samalla omaan loanheittokampanjaansa.
Eddington kuvaa ihailtavan tuskastuttavasti koronavuosien piinaa ja etenkin somen ja älylaitteiden ylivaltaa. En muista ennen nähneeni näin todenmukaista ja samalla visuaalisesti kiinnostavaa kuvausta siitä, kuinka säälittävästi roikummekaan kännyköissä, merkityksetöntä sisältöä tuottaen tai ahmien.
Puolenvälin jälkeen jokin napsahtaa sekä Joen päässä että elokuvassa. Verkkainen satiiri vaihtuu trilleriksi ja verilöylyksi, jollaista harvoin näkee.
Siinä paha missä mainitaan – kun tarpeeksi uskoo luomiinsa viholliskuviin, niin kyllähän se vihollinen löytyy. Nihilismi huipentuu jälkinäytökseen, jossa valta kasaantuu kaikkein kyvyttömimmille.
Poikkeuksellisesti jatko-osakaavailutkin herättävät kiinnostuksen. Jos maailma on näin hullu vuonna 2020, millaistahan on vuonna 2025?