Teatteriarvio
Esa Leskisen Kansallisteatterille kirjoittama ja ohjaama Toinen tasavalta -näytelmä alkaa kohtauksella, jossa vanha Urho Kekkonen nukkuu Tamminiemessä ja havahtuu. Eletään syksyä 1986, ja Kekkonen on kuollut elokuun lopussa. Hänen vieressään istuu Josif Stalin, joka komentaa: ”Juo!” Kekkonen tarttuu yöpöydällä olevaan viinilasiin – ja juo. Lyhyen ytimekkäästi on esitelty näytelmän asetelmat: kuka komensi ja kuka totteli.
Saunadiplomatiaa. Kekkosen (Vesa Vierikko) pehmitettävänä Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov (Valtteri Simonen). Kuva Mitro Härkönen.
Toinen tasavalta, alaotsikkona Tarinoita pelon ja toivon vuosikymmeniltä, jatkaa syksyllä 2022 ensi-illan saaneen Ensimmäinen tasavalta -näytelmän tarinaa Suomen historiasta. Ensimmäinen tasavalta oli erittäin suosittu, sen esitykset jatkuivat pitkään ja katsojia ehti tulla yli 42 000. Menestystä voi ennustaa myös tälle itsenäiselle jatko-osalle, jonka aikahaarukka alkaa välirauhan solmimisesta vuonna 1944 ja jatkuu 90-luvun alkuun.
Leskisen käsikirjoituksen ja ohjauksen vahvuudet ovat entiset: tarkka taustatyö ja aikalaisdokumentteihin, poliittisiin muistelmiin ja historiateoksiin perustuva replikointi sekä kerronta, jossa videokuva ja näyttämökohtaukset vuorottelevat tarkasti rytmittyen. Leskisellä on taito yhdistää lyhyiden kohtausten pirstaleinen kerronta luontevasti eteneväksi kokonaisuudeksi.
Karhun kainalossa kuristusotteessa
Toinen tasavalta seuraa sodanjälkeisen Suomen kehitystä kahden linjan kautta: Suomen suhdetta Neuvostoliittoon ja hyvinvointivaltion rakentumista. Neuvostosuhteita hoitavat kabineteissaan miehet, sosiaalipoliittisten uudistusten puolesta eduskunnassa puhuvat varsinkin naiset.
Presidentit Paasikivi ja varsinkin Kekkonen ovat näytelmän päärooleissa, sivuosansa saavat mm. Väinö Leskinen,Väinö Tanner, Mauno Koivisto, Johannes Virolainen, Ahti Karjalainen, Kalevi Sorsa, Harri Holkeri sekä Stalinin lisäksi myös Nikita Hruštšov, Aleksei Kosygin, Dmitri Ustinov, Andrei Ždanov ja koko joukko muita politiikan toimijoita. Laskin käsiohjelmasta, että näytelmässä on nimettyjä henkilöitä 81 kpl! Huima saavutus 14 näyttelijältä.
Tästä se alkaa, ja malja sille! Paasikivi (Jukka Puotila) valtuuttaa Kekkosen (Janne Reinikainen) osallistumaan neuvotteluihin neuvostoliittolaisten kanssa. Kuva Mitro Härkönen.
Nuorempaa valtiomies Kekkosta esittää Janne Reinikainen ja vanhempaa Vesa Vierikko. Näin Toisen tasavallan ennakkonäytöksessä kaksi päivää ennen ensi-iltaa, ja esitys tuntui kaikin tavoin valmiilta. Janne Reinikaisen Kekkoselta odotin vähän enemmän pontevuutta, ehkä vain omien Kekkos-mielikuvieni takia. Vesa Vierikko on taas upea sekä vallassa olevana presidenttinä että muistisairaana vanhuksena. Kirjoitan taas upea, koska sitä hän oli myös Ensimmäisen tasavallan K.J.Ståhlbergina.
Toisen tasavallan Kekkonen on vaikeassa välikädessä ja sukkuloi Neuvostoliiton kovien vaatimusten ja Suomen veitsenterällä heiluvan itsenäisyyden välillä. Minua ehkä eniten hätkähdytti tieto siitä, miten lähellä oli, ettei Neuvostoliitto saanut läpi vaatimustaan yhteisistä sotaharjoituksista eli käytännössä Suomen itsenäisen armeijan puolustusvoiman vesittämisestä. Yhtä hätkähdyttävää oli myös ymmärtää, miten paljon Neuvostoliitto pystyi vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan.
Vasemmalla Kekkonen ja tulkki, oikealla Stalin (Taisto Oksanen). Kuva Mitro Härkönen.
Toisen tasavallan käsiohjelmassa historiantutkija Oula Silvennoinen kirjoittaa:
Se Suomi ei ollut satelliitti, ei vasallikaan, jos kohta vähemmän vapaa kuin pikkuvaltiot yleensä ajamaan omia linjauksiaan Neuvostoliiton tavoitteista ja tarpeista irrallaan, vieläkin vähemmän niiden vastaisesti. Eräänlainen autonominen suuriruhtinaskunta. Taas.
Tässä kuva näytelmän jaksosta, jonka nimi oli paljon puhuvasti Ruhtinas. Kuva Mitro Härkönen.
Olin sopivasti lukenut juuri ennen Toisen tasavallan näkemistä Lasse Lehtisen kirjan Vähältä piti – Kansakunnan hurjat hetket (Otava, 2025), jossa käydään läpi myös samoja Suomen ja Neuvostoliiton välisiä tapahtumia kuin Toisessa tasavallassa. Lehtisen luoma kuva Kekkosesta on huomattavasti negatiivisempi kuin Leskisen, mutta paljon oli painotuksissa myös yhteistä, ovathan molempien lähteet samoja. Yhtäläinen näkemys oli mm. siitä, että Kekkonen oli alun perinkin junaillut noottikriisin, joka kaatoi Lauri Hongan presidenttiehdokkuuden ja ns. Honka-liiton ja varmisti Kekkoselle toisen presidenttikauden. Lehtisen kirjan lukeminen helpotti näytelmän tapahtumien seuraamista, mutta laimensi joidenkin kohtauksen voimaa, kun olin niistä jo lukenut tämän hetken tulkinnat.
Hyvinvointivaltion rakentaminen
Sotienjälkeisen Suomen ulkopolitiikassa ja sisäpolitiikassakin taiteiltiin hyvien välien säilymisellä isoon naapuriin ja toisaalta solmittiin suhteita länteen. Samalla köyhästä Suomesta rakennettiin pohjoismaista hyvinvointivaltiota, ja oli tärkeä oivallus ottaa Toiseen tasavaltaan mukaan myös tämä kehitys.
Kristiina Halttu tällä kertaa eläkelakia puolustavana sosialidemokraattisena kansanedustajana. Kuva Mitro Härkönen.
”Eduskunnan puhujapönttöön”, käytännössä suuren näyttämön sivuaitioihin marssi esityksessä monta kansanedustajaa puolustamaan eri sosiaalilakien ja -etuisuuksien säätämistä. Jokunen nimistä oli tuttu nykykatsojallekin, mutta suurin osa on tunnistamattomia meille jälkipolville, jotka olemme saaneet nauttia heidän voimakkaasti puoltamistaan etuisuuksista: lapsilisälaki vuonna 1948, kansaneläkelaki v. 1958, työttömyyskassalaki ja työttömyyskorvaus v. 1960, sairausvakuutuslaki v. 1964 …
Ilman vastustusta nämä lait eivät syntyneet, ja Toinen tasavalta näyttää myös vastustajat ja heidän argumenttinsa: liian kallista, valtion ei pidä ottaa hoitaakseen, ei rahaa tällaiseen. Mikä olisi ajankohtaisempaa juuri nyt, kun sosiaaliturvaamme heikennetään urakalla.
Paasikivestä Koiviston kauteen
Jukka Puotila saa käyttää imitaattorin kykyjään bravuurirooleissaan Paasikivenä ja Koivistona, ja hyvin hän käyttääkin, ei ollenkaan yli tai muitten näyttelijöiden rooleista poiketen. Paasikivi on vanha viisas valtiomies innokkuutta pursuavan nuoren Kekkosen rinnalla. Hän on keskustelukumppani myös Kekkosen viimeisinä, jo sumentuneen muistin vuosina. Yhdessä presidentit puivat mennyttä, vaikka Paasikivi muistuttaakin: ”Mutta minähän olen kuollut!”
Koko näyttelijäseurue onnistui erinomaisesti vaihtuvissa rooleissaan. Erikseen nostaisin vielä Taisto Oksasen Stalinina ja Johannes Virolaisena ja Valtteri Simosen venäjänkielisissä rooleissa mm. Nikita Hruštšovina ja Aleksei Kosyginina. Ajan ulko- ja sisäpolitiikka oli vahvasti miesten, niinpä Katariina Kaitue, Sari Puumalainen ja Kristiina Halttu saavat loistaa vain kyvyssään muuntua roolista toiseen.
Jussi Tuurnan musiikki pysyy taka-alalla, mutta muistuttaa sopivasti siitä vuosikymmenestä, jota kuvataan. Riehakkaaksi se yltyy vasta, kun vietetään 80-luvun kulutusjuhlaa ja Suomen toisen tasavallan loppua.
Entinen presidentti. Kuva Mitro Härkönen.
Kekkonen elää viimeiset viisi vuotta Tamminiemen yksinäisyydessä. Kekkosen taustaa raottava, mutta myös koskettava on kohtaus, jossa vanhan miehen mieleen nousee muisto puuseppä Niemisestä ja tämän teloituksesta Haminan torilla sisällissodan vuonna 1918.
Esityksen tiedot
- Esa Leskinen: Toinen tasavalta
- Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 12.2.2026
- Rooleissa Vesa Vierikko, Janne Reinikainen, Taisto Oksanen, Jukka Puotila, Esa-Matti Long, Katariina Kaitue, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Valtteri Simonen, Antti Pääkkönen, Sari Puumalainen, Kristiina Halttu.
- Ohjaus: Esa Leskinen
- Lavastussuunnittelu: Kati Lukka
- Pukusuunnittelu: Tarja Simone
- Musiikki: Jussi Tuurna
Aiheeseen liittyy