Pitkissä suorakaiteen muotoisissa altaissa solisee vesi, jonka ääni sekoittuu pumppujen kohinaan. Harmaa muoviallas matkii oikeaa jokea.
Pohjasoralla pötköttää pieniä, ruskeita simpukoita, erittäin uhanalaisen raakun eli jokihelmisimpukan poikasia. Niiden emot on tuotu Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalle Luttojoesta, joka on Tuulomajoen vesistöön kuuluva joki Inarin ja Sodankylän itäosissa.
Nämä yksilöt ovat noin nelivuotiaita. Kuori on halkaisijaltaan vasta parin sentin mittainen, mutta raakkuvauvat tunnistaa jo ilmiselviksi pikkusimpukoiksi.
”Altaassa on helppo havaita, miten raakut luonnossa käyttäytyvät. Nämä yksilöt ovat jo kasvaneet riittävän isoiksi, että ne nousevat soran pinnalle ja suodattavat ruokansa vedestä”, Henri Nummela kertoo. Hän työskentelee tutkimusasemalla teknisenä avustajana.
”Pienemmät raakut kaivautuvat soran alle ja raapivat ruokansa jalalla soran pinnasta.”
Konneveden raakut ovat eri puolilta Suomea populaatioista, jotka eivät ole enää vuosikymmeniin onnistuneet lisääntymään itse. Aikuiset yksilöt ovat ikääntyneitä, ja nyt lajille on ostettava aikaa, ettei se pääse kuolemaan sukupuuttoon.
Aikuinen raakku on kookas ja painava simpukka, joka voi elää yli 200-vuotiaaksi.
© Kristiina Kontoniemi
Nelivuotiaan raakunpoikasen tunnistaa simpukaksi jo paljaalla silmällä.
© Kristiina Kontoniemi
Henri Nummela esittelee Luttojoen poikasia. Raakut palautetaan kotijokiinsa laitoskasvatuksen jälkeen.
© Kristiina Kontoniemi
Moni laji on jo kadonnut
Raakkujen kohtalo on hyvä esimerkki ilmiöstä, jota kutsutaan luontokadoksi. Erittäin uhanalaista simpukkalajia ahdistetaan monesta suunnasta, kun ihminen on levittäytynyt ja muokannut ympäristöä omaan käyttöönsä. Samalla muiden lajien elintila on kaventunut.
Raakun kohdalla tilanne on päässyt niin surkeaksi, että sille uhkaa käydä kuten tammihiirelle, vesikolle ja kultasirkulle. Ne ja runsaat 300 muuta lajia ovat jo kadonneet Suomesta.
”Raakun kannalta vaikeinta on sen vaatelias poikasvaihe. Muutama ensimmäinen vuosi on herkkää aikaa, mutta jos pystymme auttamaan poikaset siitä yli, populaatioilla on taas enemmän toivoa”, kertoo Jouni Taskinen, Konneveden tutkimusaseman johtaja.
Tutkimusaseman hallit kätkevät sisäänsä raakkukasvattamon, mutta Jyväskylän yliopiston, Metsähallituksen ja Ely-keskusten LIFE Revives -hankkeessa pureudutaan myös ongelman juurisyihin.
”Yritämme palauttaa raakkujokia lähemmäs niiden luonnollista tilaa. Kunnostamme hankkeessa valuma-alueita ja ennallistamme jokia, jotta tutkimusasemalla kasvaneet poikaset voidaan palauttaa parempiin olosuhteisiin.”
Tehometsätalous, soiden ojittaminen, maanviljely ja rakentaminen rasittavat jokihelmisimpukan elinympäristöjä etenkin Etelä-Suomessa, sillä irtonaista maa-ainesta ja ravinteita huuhtoutuu jokiin tulvien ja sadeveden mukana. Vaikka aikuiset raakut ovat melko kestäviä, pienet raakkuvauvat tukehtuvat liettyvillä pohjilla.
”Rakennetaan sedimenttialtaita sinne, missä ojat laskevat jokeen, jotta maa-aines pääsee laskeutumaan niihin. Tehdään raakuille ’lastentarhoja’, joissa on ilmavaa soraa, ja palautetaan jokeen kiviä, jotta veden luonnollinen virtaus palautuu”, Taskinen luettelee keinoja.
Kun vanhoja tukinuittorännejä ennallistetaan luonnollisiksi virroiksi, hyötyy samalla moni muukin laki kuin raakku. Esimerkiksi taimenen ja raakun vastoinkäymiset johtuvat samoista muutoksista elinympäristöissä.
Kiduksilta pudottautumisen jälkeen raakun poikaset ovat niin pieniä, että ne on seulottava talteen mikroskoopin avulla.
© Kristiina Kontoniemi
Pikkuraakkujen seulomiseen ja mikroskopointiin tarvitaan myös pipettiä.
© Kristiina Kontoniemi
Keinotekoinen kesä
Jokihelmisimpukan tilanne on parempi Lapin kirkkaissa virtavesissä, missä on kourallinen elinvoimaisia raakkuyhdyskuntia jäljellä. Silti pohjoisessakin suuri osa raakuista on katoamassa.
Vesivoimalaitokset katkaisevat monet lohikalojen vaellusreiteistä, eivätkä jokihelmisimpukan loisivat toukkavaiheet pääse kiinnittymään isäntäkalojen kiduksille.
Konneveden tutkimusasemalla tätä lisääntymisen estettä kierretään muovisaaveissa. Aikuisilta raakuilta kerätään talteen glokidium, hedelmöittynyt klimppi, jossa simpukan sukusolut kehittyvät toukiksi. Naaraat vapauttavat sen veteen, kun toukkavaiheet ovat kypsiä elämänkaarensa seuraavaan vaiheeseen.
”Isäntäkalat ja toukat laitetaan yhdessä ämpäriin. Puolessa tunnissa toukat tartuttavat kalat, jotka pääsevät sen jälkeen jatkamaan elämäänsä altaissa”, Henri Nummela kertoo.
Luonnossa poikaset pudottautuvat kaloista takaisin virtaan 9–10 kuukauden loisimisen jälkeen, mutta tutkimusasemalla on havaittu, että poikasvaiheen kiertoa voi keinotekoisesti nopeuttaa jopa neljään kuukauteen. Kalat kerätään jälleen saaveihin, ja poikasille uskotellaan lämmitetyn veden avulla, että nyt on kesä.
”Raakun poikaset tarvitsevat kylmäjakson, mutta näyttää siltä, että lyhyempikin jakso riittää. Näin saamme kasvatettua paljon suuremman määrän poikasia.”
Mikrokokoiset simpukat poimitaan talteen keruualtaiden poistoputkien siivilöistä ja siirretään kasvamaan tekojokeen.
Tutkimusaseman johtaja Jouni Taskinen sanoo, että tutkimushankkeiden käynnistäminen olisi vaivalloista ilman tutkimusasemia.
© Kristiina Kontoniemi
Tärkeät tutkimusasemat
Konneveden tutkimusasema on eräänlainen biologisen tutkimuksen keidas. Jyväskylän yliopiston laitos on seissyt runsaat 40 vuotta aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kyljessä.
Likellä ei ole teollisuutta, ja Konnevesi-järven vesi on kirkasta ja puhdasta. Siihen on hyvä vertailla, kun kartoitetaan muiden vesistöjen tilaa.
Asemalla tehdään paljon sellaista tutkimusta, jota ei tehdä Suomessa missään muualla. Kaupunkikampuksella lintujen, myyrien tai kalojen seuraaminen luonnollisen kaltaisessa ympäristössä ei yksinkertaisesti onnistu. Monet täällä tutkittavat lajit vaativat paljon tilaa.
”Konneveden tutkimusasemalla on kerätty tietoa ja seurattu luonnon tilaa pitkään. Seurantatieto on todella tärkeää, kun ilmasto ja luontoympäristö muuttuvat”, Jouni Taskinen kertoo.
Tutkimusasemilla on erityinen rooli luontokadon torjunnassa, sillä ne ovat osa kansainvälistä verkostoa, joka pystyy hankkimaan tietoa maantieteellisesti monesta suunnasta.
”Jos missä tahansa päin Suomea, Eurooppaa tai jopa maailmaa syntyy kysymys, johon halutaan vastaus, tutkimusasemien kautta projekti voidaan ponnistaa pystyyn nopeasti, koska henkilökunta, osaaminen ja laitteet ovat jo olemassa.”
Haaste on megalomaaninen. Ihminen on muovannut kolme neljäsosaa maapallon pinta-alasta omaan käyttöönsä niin, että muiden lajien on ahtauduttava koko ajan pieneneviin elintiloihin.
Eikä luontokato uhkaa vain muita eliölajeja, vaan vaarassa on myös ihminen. Esimerkiksi pölyttäjien katoaminen uhkaa ruoantuotantoa tavalla, joka voi romahduttaa maapallolla myös ihmiselämän.
Pyöreässä altaassa elää aikuisia raakkuja. Yksilöitä on tuotu muun muassa Karvianjoelta, mistä Seura teki jutun syksyllä 2025.
© Kristiina Kontoniemi
Raakku suodattaa ravintonsa suoraan vedestä. Tutkimusaseman raakut saavat mikrolevävalmisteita ja luonnollista ravintoa Konnevesi-järven vedestä.
© Kristiina Kontoniemi
Raakun iässä piilee toivo
Luontokadon pysäyttäminen vaatisi johdonmukaista suojelupolitiikkaa, johon Suomikin on EU:n biodiversiteettistrategiassa sitoutunut. Toimet vain näyttävät jäävän ongelman mittakaavaan nähden liian vaatimattomiksi.
Hyvä esimerkki tästä ovat vanhojen metsien suojelukriteerit. Vaikka Suomi on sitoutunut suojelemaan lähes kolmanneksen maa- ja meripinta-alastaan, kriteerit muotoiltiin niin kireiksi, ettei eteläisestä Suomesta löytynyt suojeltavaa metsää juuri lainkaan.
Maailmanlaajuisesti yli miljoona lajia on vaarassa kadota, ja Suomessakin joka yhdeksäs laji on uhanalainen. Tilanne on viimeisen 25 vuoden aikana heikentynyt hitaasti mutta varmasti. Myös raakun pelastusoperaation päällä roikkuu uhkaava pilvi: ympäristöministeriö on ilmoittanut, ettei raakkutyöhön löydy enää rahoitusta.
”Yritämme tietysti löytää korvaavaa rahoitusta. Totuus on, etteivät luontohankkeet edisty ilman rahaa”, tutkimusaseman johtaja Taskinen sanoo.
Poikaskasvatus on kuitenkin ollut sen verran menestys, että Taskinen on raakun suhteen toiveikas.
”Uskon, että raakun kohdalla voimme nähdä käänteen parempaan kymmenen vuoden kuluessa. Luonto nähdään koko ajan enemmän voimavarana, ja raakkua hyödyttävät jokien kunnostukset hyödyttävät kokonaisia virtavesien ekosysteemejä. Samoista toimista hyötyy muun muassa taimen.”
Toinen toivon siemen piilee jokihelmisimpukan pitkässä iässä: ne voivat elää 200-vuotiaiksi. Jos poikaset selviävät luonnossa, nyt tuotetut pikkusimpukat voivat kannatella lajin selviytymistä pitkään.
Suomen lajien uhanalaisuus
Joka viides Suomen lajeista on luokiteltu vähintään silmällä pidettäviksi. Useampi kuin yksi sadasta on hävinnyt luonnosta kokonaan. Raakku on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, joita on Suomen lajeista 4,1 prosenttia.
Lähde: Punainen kirja: Suomen lajien uhanalaisuus
Kumisaappaat desinfioidaan vadissa ennen halliin menoa, etteivät taudit pääse leviämään. Myös vesi puhdistetaan ennen kuin se juoksetetaan altaisiin.
© Kristiina Kontoniemi