Tämä juttu on maksuton näyte Keskisuomalaisen tilaajasisällöstä. Juttu on julkaistu alun perin 18.1.2026.
Kuskin, viestintävarusmiehen ja kirjurin kokemukset osoittavat, että intti voi olla muutakin kuin metsässä ryynäämistä ja pakkiruokailuja.
Keveyden kääntöpuolena on muiden taistelijoiden kuittailu, joka usein jatkuu vielä siviilimaailmassa. Erikoisemmissa tehtävissä myös palvelusaika saattaa venähtää tavallista pidemmäksi. Mikään ei silti voita yötä omassa punkassa, kun toiset heräävät siihen, että kipinämikko on nukahtanut ja kamiina sammunut.
Kolmen reserviläisen tarinoiden väliin on kerätty sitaatteja Keskisuomalaisen kyselyyn vastanneilta entisiltä varusmiehiltä, jotka paljastavat kikkansa mahdollisimman löysään armeija-aikaan.
Firman laiskimmat miehet
Lennostot ovat tunnettuja lepsusta kuristaan, mistä ne ovat saaneet liikanimen ”rennosto”. Joensuulainen Anton Piipponen, 20, palveli vuoden kuljetushommissa Rissalassa Karjalan lennostossa, josta hän kotiutui vain muutama viikko sitten.
Piipponen kertoo, että varuskunta oli pieni ja varusmiehet saapuvat sinne läheltä, mikä loi paikkaan tuttavallisen ilmapiirin.
– Alikit [alikersantit] olivat meidän kavereitamme oikeastaan aina. Kantahenkilökunnan kanssa tulin samalla tavalla juttuun ja höpöttelin heille niitä näitä.
Monille on jäänyt armeijamuistoja siitä, kun omaa tupaa rummutetaan useita kertoja sipan eli siivouspalvelun läpi. Piipponen ei todellakaan kokenut vastaavanlaista simputusta, vaan tupatarkastukset olivat leikkiä.
– Ei niitä oikein kukaan käynyt katsomassa. Kun lomille lähdettiin, piti vähän yrittää siivota.
Kuskit ajoivat säiliöautoilla ja tankkasivat niistä horneteja. Töiden rutinoitumisen jälkeen heille jäi luppoaikaa koko ajan enemmän. Piipponen istui ystäviensä kanssa usein sotkussa tai keitteli taukotuvassa kahvia. Tylsinä aikoina he pelasivat pleikkaria ja pesivät autoja ajan tappamiseksi.
Piipposelle kertyi vuoden aikana vain 20 metsäyötä. Kun muut lähtivät leirille, kuljetusporukka jäi kasarmille rötväämään [lepäämään]. Luksuksen kääntöpuolena oli armoton naljailu, sillä miehiä haukuttiin ”laiskoiksi paskoiksi”, ”kuljun runkkareiksi” ja ”firman laiskimmiksi miehiksi”.
– Emmepä me nyt hirveästi mahtaneet sille mitään, että meille ei ollut tekemistä.
Todennäköisesti ivaa saa kuunnella saunailloissa vielä monta vuotta kotiutumisen jälkeen, sillä monet Piipposen kavereista ovat karskeja Onttolan rajajääkäreitä.
Motivaatiovemppaaminen eli sairaaksi heittäytyminen oli Piipposen mukaan sekä yleistä että helppoa. Kuskien piti alokaskaudella tetsata ja hiihtää muiden mukana muutama viikko. Piipposen kaveri oli kuitenkin niin taitava suustaan, että jätti puolet ryynäämisistä väliin.
– Kaveri oli ihan ammattilainen siinä. Hän aina puhui, että nyt koskoo polvee, ei pysty kävelemään.
Yllättävää kyllä, mies ei saanut pilkkaa muilta.
– Hän oli niin sanavalmis, että ei sitä kukkaan ruvennut kyselemmää.
Piipponen muistaa kaksi kuljettajaa, jotka eivät nukkuneet yhtään yötä teltassa koko palveluksen aikana. Heillä sattui aina olemaan selkäkipuja tai flunssainen olo.
Kuvitus: Suvi Lantta, kuvat: arkisto, 123RF
”Lähdin laivastoon työtaustan takia. Olen siviilissä ammattikokki, ja intti meni rennosti ruokaa tehden. Töissä on paljon raskaampaa. Laivasto nyt ei lähtökohtaisesti ole rankin paikka kenellekään, mutta kokeille vielä vähemmän.”
”Ryhdyin Pasi-kuskiksi ja ystävystyin huoltoaliupseerin kanssa, jolloin sain enemmän herkkuja leireillä. Kuskeilla piti metsässäkin olla vähintään kuuden tunnin nukkumisaika. Loppusodassa me pidimme yleisillä teillä kahden tunnin välein vartin mittaisen ajotauon, jossa sai hypätä kyydistä polttamaan tupakkaa. Sehän siinä oli hauskaa, kun muu ryhmä suojasi rynnäkkökivääreillä toimintaa sillä välin. Ennen lomia meillä oli tupien siivouspalvelu. Sanoimme aina, että menemme hallille hoitamaan Pasit viikonloppua varten kuntoon. Oikeasti lähdimme sotkuun ja tulimme tunnin päästä takaisin, kun muut olivat siivonneet.”
Kuvitus: Suvi Lantta, kuvat: arkisto, 123RF
”Jouduin kuljuun eli kuljetuskomppaniaan, joten päätin, että movetan [olen sairaana] kaikki turhat palveluspäivät, jotka eivät itseäni kiinnosta. Yleensä valehtelin, että minulla on kuumetta tai flunssaa, jotta saisin mahdollisimman paljon vapautuspäiviä, ja usein sieltä tulikin lähes koko viikoksi lepoa. Kun uusilla alokkailla oli jotain sellaista palvelusta, johon meidänkin olisi pitänyt osallistua, laitoimme vain tuvan oven kiinni ja jäimme lepäämään. Viimeisiin leireihin oli vähän pakko lähteä, mutta en niissäkään muuta tehnyt kuin ajanut Scaniaa ja lepäillyt teltassa. Yhtä ainoata vartiovuoroa tai muuta paskanakkia en suorittanut, koska mosat [alokkaat] hoitivat ne puolestani.”
Soitellen sotaan
Teemu Korhonen
Viestintävarusmies Teemu Korhonen vei kameran urheiluhallin reunalle ja istui alas odottamaan, että laivaston soittokunta oli saanut kuviomarssinsa läpi.
– Se oli välillä aika tylsää hommaa, tokaisee vuosi sitten kotiutunut Korhonen.
Korhonen haki soittokuntaan erityistehtäviin viestintävarusmieheksi, koska harrasti sekä valokuvaamista että rumpujen soittoa. Myöhemmin hän kävi myös aliupseerikurssin Parolassa varusmiessoittokunnassa.
Korhonen, 21, kertoo, että viestintätyö oli rentoa soittokunnan keikkojen kuvaamista, mainostamista ja julisteiden väsäämistä. Hän ampui ja tetsasi ainoastaan alokaskaudella ja aliupseerikurssin ensimmäisillä viikoilla. Korhonen kehuu, että vapaa-aikaa jäi vaikka ja kuinka. Toisinaan oli päiviä, kun hän ei tehnyt juuri mitään, ja tuolloin aikaa piti kuluttaa esimerkiksi kuntosalilla.
Korhonen vietti 15 yötä luontoäidin helmoissa. Aliupseerikurssin alussa yksikköön iski adenovirus, jolloin terveet miehet heitettiin kasarmin pihalle telttaan.
– Se oli ikävä juttu tämmöiselle laivaston pojalle, joka oli saanut nukkua sisällä, Korhonen toteaa ja paljastaa, että hajosi [murtui henkisesti] heti ensimmäisenä yönä.
Näin jälkikäteen Korhonen näkee vähäiset metsäleirit hyvinä kokemuksina. Lukuun ottamatta ”yhtä perunakanasoossia, joka oli aivan mautonta ja jossa potut olivat raakoja”.
Kuvitus: Suvi Lantta, kuvat: arkisto, 123RF
Laivaston soittokunnalla ei ollut ollenkaan omia alikersantteja. Varusteita ei siis pyydetty korjaamaan, eikä käskyjä huudettu. Sen sijaan samassa komppaniassa asusteli sotilaspoliiseja. ”Spollet” eivät oikein arvostaneet pitkään nukkuvia mediaosaajia.
– Totta kai he vähän kettuilivat. Me istuimme toimistossa päivät pitkät, kun he kävivät metsässä taistelemassa.
Korhonen sanoo, että siviilissä ihmiset eivät aina ymmärrä, kun hän kertoo elämyksistään soittokunnassa. Hokemat ”soitellen sotaan” ja ”pillipiiparit” ovat käyneet tutuiksi.
Sodan ajan tarkkaa sijoitusta ei saa turvallisuussyistä kertoa ulkopuolisille. Joka tapauksessa soittokunnat jatkavat toimintaansa myös konfliktin aikana. Lähtökohtaisesti rintamalla filmaavat eri miehet, Combat Camera -taistelukuvaajat.
”Sain melko helposti C:n paperit, kun kerroin ihan totuudenmukaisesti, että tykkään yksinäisyydestä, filosofisesta kontemplaatiosta ja kirjoista. Ei tarvinnut suorittaa ollenkaan. Diagnoosiksi tuli persoonallisuushäiriö.”
”Kun hankkiuduin isäksi palveluksen alussa, sain paljon etuja. Minulle annettiin ylimääräistä lomaa 12 vuorokautta, automaattisesti puolen vuoden palvelusaika ja tasaisesti rullaavat yövapaat. Yövapaat tarkoittivat käytännössä sitä, että minulla oli joka päivä lupa poistua ”työpäivän” päätyttyä kotiin nukkumaan ja hoitamaan lasta. Sotilasavustuksesta sain lisäksi merkittävää tukea lastentarvikehankintoihin. Suosittelen kaikille perheen perustamista varusmiespalveluksen aikana tai sitä ennen. Nimimerkillä alle 20 yötä kasarmilla.”
Kuvitus: Suvi Lantta, kuvat: arkisto, 123RF
”Koitinhan minä selvitä helpolla, mutta jouduin VYKSiin eli valmiusyksikköön vuodeksi (honor).”
”Hain varusmiespalvelukseen kotikuntani lähelle. Kyseessä oli ilmavoimien pääpaikka Tikkakoskella, jonne on erittäin vaikea päästä, sillä monet haluavat sinne. Kutsunnoissa kerroin, että haluan huoltoon ja elämäntilanteen vuoksi tahdon palvella 165 vuorokautta. Pääsin lentoteknisiin tehtäviin, sisäsiistiin hallityöhön. Puolen vuoden aikana vietin metsässä ensiyön, yhden viikon leirin sekä neljä vuorokautta lentokenttäympäristössä tukikohtaharjoituksessa. Palveluksessa loukkasin itseni, jolloin sain vielä reilusti vapautuksia. Jälkimmäinen puolikas palveluksesta oli tuvassa lepäilyä, jolloin ainoa aikataulutus tuli ruokailuista. Helppo puoli vuotta ja kesäksi kotiin!”
Tutuksi tulivat Carl Grimberg ja Kansojen historia
Tämä ei ole tarina siitä, miten tuhlaajapoika pääsee mahdollisimman helpolla, vaan päinvastoin. Kyseessä on tosikertomus, miten hyvästäkin miehestä voi tulla kirjuri.
Mikael Viitanen oli treenannut kovasti johtajakoulutusta varten ja juoksi ennen armeijaa maratonin 3 tuntiin ja 15 minuuttiin. Hän innostui hölkkäämään kymmeniä kilometrejä päivässä, minkä vuoksi sai nilkkaansa rasitusvamman jo ennen armeijaa.
– Vamma paheni alokaskaudella, jolloin motivaationi alkoi laskea ja puolen vuoden palvelus houkutella.
Viitanen palveli Parolannummella vuoden 2024 toisessa saapumiserässä.
Mikael Viitanen
Viitanen pyrki ykkösvalintanaan edelleen aliupseeriksi, mutta kolmosvaihtoehdoksi nousi puolen vuoden kirjurin pesti.
– Luin alokaskaudella aika paljon kirjoja. En tiedä huomasiko joku sen ja oliko sillä jotain tekemistä asian kanssa.
Kun Viitasesta tuli kirjuri, hänelle annettiin paljon vuorokauden mittaisia päivystyksiä, joissa hän taisteli tylsyyttä vastaan täyttämällä sudokulehtiä. Päivystysten aikana Viitanen luki loppuun Carl Grimbergin kirjoittaman 25-osaisen kirjasarjan Kansojen historia, joka on julkaistu alunperin 1926.
– Historia oli mulle harrastus. Hain siitä opiskelupaikkaakin intin jälkeen.
Ovet eivät avautuneet historian laitokselle, mutta nyt 20-vuotias tamperelainen opiskelee diplomi-insinööriksi.
100 hengen komppaniaan mahtuu vain yksi tai kaksi kirjuria. Monesti arpaonni suosii B-miehiä, joilla on jokin terveydellinen rajoite. Viitasen mukaan kirjurit ovat stereotypioista poiketen usein motivoituneita ja hyväkuntoisia. Mikäli pestiin pääsisi vain huonon asenteen perusteella, alokkaat kilpailisivat siitä, kuka suoriutuu heikoimmin.
Viitanen kertoo, että sai ainoastaan alkeellisen sotilaskoulutuksen, mutta koki työnsä silti merkityksellisenä.
– Ei meistä kirjureista välttämättä ole taistelukentällä suurta hyötyä, mutta hoidamme merkittävän osan yksiköiden byrokratiasta ja huollosta.
Kun muut lähtivät metsäleirille, Viitanen jäi vapautustaistelijoiden kanssa pitämään kasarmia pystyssä. Sairastuvalla vetivät lonkkaa lähes aina samat varusmiehet, joiden kanssa Viitanen ystävystyi.
Kirjurin nakkihommiin kuuluivat ruokalaatikoiden järjestely, puunhakkuu ja luuttuaminen. Viitanen huomauttaa, että olisi voinut delegoida tehtäviä muille, mutta hoiti pikkujutut mielellään itse.
Mies vinkkaa, että mikäli intistä haluaa selvitä kuudella kuukaudella, se kannattaa ilmaista hyvissä ajoissa ääneen johtajille. Hänen mielestään tehtäviä ei kannata tahallaan suorittaa liian huonosti, sillä silloin on vaarana joutua vuoden kestoiseen miehistökoulutukseen.
”Peruskoulun päättötodistuksessa keskiarvoni oli lukuaineista 10,0 ja ylioppilaskirjoituksista sain 6 laudaturia. Harrastin urheilua koko nuoruuteni ja cooper-tulokseni oli kutsuntaiässä 3000 metrin luokkaa. Perhe ja sukulaiset olettivat, että tähtäisin reserviupseerikouluun. Syksyllä odotti opiskelupaikka lääketieteellisessä, joten minulla ei ollut tällaisia haaveita. Armeijassa pyrin sulautumaan massaan ja suoriutumaan kaikesta mahdollisimman keskivertaisesti, enkä vahingossakaan halunnut jäädä kouluttajien mieleen. Pällitesteissä [soveltuvuuskokeissa] pelasin vajaalla pakalla. Strategia toimi. Palvelin puoli vuotta tykkimiehenä ja kotiuduin seuraavana kesänä. En pitänyt paikan ilmapiiristä ja välillä tuntui, että iso osa muista varusmiehistä oli kanssani jotenkin eri aaltopituudella.”
”Aika nopeasti huomasin, että jos hoitaa hommat särmästi ja on hyvässä kunnossa, niin vuoden palvelus ja aliupseerikurssi kutsuvat. Se ei siinä elämänvaiheessa kiinnostanut, joten piti alkaa tietoisesti alisuoriutua kaikesta: ammuin ohi taulun, laitoin kokeisiin väärät vastaukset ja osallistuin kuntotestiin kipeänä.”
”Hakeuduin lumiajoneuvon kuljettajaksi. Ilmoittauduin aamulla autohallille ja painuin takaisin tupaan nukkumaan. Aamupäivällä lompsin syömään, maleksin iltapäivän jossain ja ilmoittauduin sitten takaisin komppaniaan. Katselin yläkerran wc:n ikkunasta, kun muut sinkoilivat komppanian pihalla. Kyllä sillä koulutuksella, jos joutuu Venäjän karaistuneita sotilaita vastaan, niin porvarillisen Suomen lopputulos on taattu.”
”Välttelin vastuuta ja kartoin ylimääräisiä tehtäviä kuin ruttoa. Sanotaan että armeijasta saa paljon soveltuvaa kokemusta siviiliin ja ihan tottahan se on. Töissäkin piiloudun vessaan, kun kuulen hanttihommista.”