ELOKUVA-ARVIO | Humisevan harjun alkutekstien antama tuotelupaus ”perustuu Emily Brontën romaaniin” alkaa äkkiä vaikuttaa yliampuvalta.
Emerald Fennellin ohjaama elokuva ei ole kovinkaan uskollinen filmatisointi kaunokirjallisen rakkauden klassikkoteoksesta, vaan korkeintaan sen inspiroima. Lähdetekstiinsä Fennellin Humiseva harju suhtautuu hyvin vapaamielisesti.
Vaikka Brontën romaanissa intohimoa ja väkivaltaa kuvattiin tavalla, joka oli 1800-luvun puolivälin lukijoille vierasta, pohjimmiltaan siinä oli kyse romanttisesta rakkaudesta. Se oli Humisevan harjun ilmestymisaikaan sen verran tuore keksintö, että Brontë saattoi käsitellä sitä ikään kuin uutuutena ilman historiallista painolastia.
Fennellin tulkinta sysää kahden ihmisen välisestä tunnesiteestä lähes kaiken romantiikan syrjään ja keskittyy rakkauden lihalliseen puoleen. Strategia on epäilemättä kiinnostava, mutta toteutus useimmiten joko vaivaannuttava tai sitten toisteisuudessaan uuvuttava.
Ohjaaja Emerald Fennellillä on silmää yksityiskohdille. Humisevassa harjussa hän rakentaa runsaita kuva-asetelmia kuin vanhanajan kultaraamisia maalauksia. Kuva: Warner Bros. Pictures
Catherinen (Margot Robbie) ja Heathcliffin (Jacob Elordi) hässimisiä kuvataan jokseenkin loputtomasti ja siinä sivussa Catherinen tallipojankin sadomasokistisia leikkejä taloudenhoitajan kanssa. Vähempikin alleviivaaminen olisi kenties riittänyt.
Komiikan puolelle lipsutaan, kun Fennell pohjustaa tulevia akteja lähikuvalla Heathcliffistä läträämässä sormiaan raa’an kananmunan sisuksissa tai Catherinesta lapsena ihmettelemässä hirtetyn miehen erektiota.
Väkisinkin herää ajatus, että jos klassikkoromaanista pitää tehdä revisionistinen räyhätulkinta, kuinka vaikuttava Humisevasta harjusta olisikaan tullut 1970-luvun Pier Paolo Pasolinin tai 1990-luvun Lars Von Trierin käsittelyssä?
Emerald Fennell on tietyssä mielessä valinnut helpoimman mahdollisen tien. Totta kai lähes 180 vuotta vanhaa romaania pitää käsitellä naisen estottoman seksuaalisuuden kautta ja tietysti 2020-luvulla kuuluu murskata klassikot ja tuoda ne ”nykypäivään”. Fennellin kohdalla tämä kuitenkin yllättää, sillä kahdessa edellisessä elokuvassaan hän ei sortunut mihinkään näin ilmeiseen.
Emily Brontën luoma Heathcliff on romanttisen sankarin arkkityyppi. Jacob Elordin tulkinta vie Heatchcliffin sadistiseen mutta myös kärsivään suuntaan. Kuva: Warner Bros. Pictures
Lupaavan nuoren naisen (2020) ja Saltburnin (2023) lumous syntyi nimenomaan niiden yllättävyydestä, triviaalien ja helppojen valintojen kaihtamisesta. Humisevassa harjussa Emerald Fennell ottaakin muutaman askeleen taaksepäin ja pienentää itsensä ärhäkän nuoren naisohjaajan stereotypiaan, jossa tärkeintä tuntuu olevan patsaiden kaataminen jalustoiltaan.
Ohjaajan taidot eivät toki ole kadonneet minnekään. Fennell on taitava kamerankäyttäjä ja hän pystyy edistämään tarinaa myös visuaalisesti eikä vain puheen kautta. Humisevassa harjussa hän kuitenkin suosii musiikkivideomaista estetiikkaa elokuvallisemman kuvakerronnan sijasta.
Hänen kykynsä rakentaa vaikuttavia kuva-asetelmia on kiistaton. Humisevassa harjussa katsoja monesti pysäytetään yksityiskohdiltaan runsaan komposition äärelle, ikään kuin taidemuseon seinälle ripustettua ja massiivisten kultakehysten ympäröimää maalausta ihastelemaan.
Emerald Fennellin kolmas ohjaustyö ei ole varsinainen epäonnistuminen suhteessa anglosaksisen nykyelokuvan kontekstiin, mutta se on ilmiselvä kompurointi Fennellin omassa korkealle asettuneessa odotushorisontissa.
HUMISEVA HARJU (Wuthering Heights, Iso-Britannia/USA 2026). Ohjaus: Emerald Fennell. Käsikirjoitus: Emerald Fennell perustuen Emily Brontën romaaniin. Kuvaus: Linus Sandgren. Leikkaus: Victoria Boydell. Musiikki: Anthony Willis. Näyttelijät: Margot Robbie, Jacob Elordi, Hong Chau, Shazad Latif, Alison Oliver, Martin Clunes, Ewan Mitchell, Amy Morgan.