Näyttelijä ja laulaja Oona Airolalla on aina ollut paljon fyysisiä ongelmia ja vaivoja. Monenlaisia onnettomuuksiakin on sattunut.
En ole uskaltanut! Näyttelijä Oona Airola kertoo, että laulaja Kaija Koosta kertovan elokuvan toista pääosaa näytellyt Jari Virman on juuri nähnyt elokuvan ennakkoon, samoin Kaija itse sekä tämän entinen puoliso.
Mutta Oonaa pelkkä ajatus oman suorituksen katsomisesta ahdistaa.
”Eniten pelottaa se, että roolini esikuva on elävä ihminen ja vielä uransa huipulla oleva tähti. Olen vastuussa hänelle ja jopa hänen faneilleen, pahimmillaan olisin voinut pilata kaiken. Minua helpotti suunnattomasti, kun kuulin, että roolien esikuvat ovat hyväksyneet näkemänsä.”
Selma Vilhusen ohjaama elokuva Kaunis rietas onnellinen kuvattiin loppukesästä, ja alkuvuoden Oona oli saanut valmistautua rooliinsa. Hän kävi Kaijan keikoilla ja luki lehtijuttuja, kuunteli musiikkia ja katseli kuvia. Alkukesällä hän ja Kaija totesivat yhteistuumin, että eivät tapaisi enää hetkeen. Oli aika aloittaa oma taiteellinen työ.
”Kuvausaika oli tiivis. Parin kuukauden aikana piti olla kaksikymppinen rokkityttö ja keski-ikäinen nainen. Pelkäsin, että työ jää imitaatiotasolle enkä onnistu luomaan oikeaa ihmistä. Piti olla samalla fiktiivinen ja tunnistettava.”
Vajaa viikko kuvausten loppumisen jälkeen alkoi Oonan seuraava työ. Klaus Härön ohjaama elokuva on fiktiota, mutta sen aihe ei todellakaan ole kevyt.
”Viime vuoden loppupuoli oli aika tiivistä menoa.”
Härön elokuva tulee teattereihin vasta myöhemmin, nyt Oonan voi Kaija K -elokuvan lisäksi nähdä esimerkiksi televisiosarjoissa L/over sekä Hildur. Ne roolityöt hän suunnittelee uskaltautuvansa vilkaisemaan – ja kyllä, hän aikoo katsoa myös Kaija Koo -elokuvan.
Ensin kuitenkin istumme lounasaterian ääreen ja pohdimme muun muassa keski-ikäisyyttä.
Oona Airola sai ensimmäisen Jussi-palkintonsa vuonna 2017 sivuosasta elokuvassa Hymyilevä mies.
© Otavamedian kuva-arkisto
Oona (toinen vas.) myös laulaa ammatikseen. Ykspihlajan Kino-orkesteri esiintyi Kulttuuritalo Telakassa kesällä 2018.
© Oona Airolan kotialbumi
Kaipuu tylsyyteen
”Olin kuulemma nauravainen lapsi, mutta olin myös oman tieni kulkija. En olisi yhtään jaksanut olla lapsi tai nuori, vaan odotin malttamattomasti, että olisin aikuinen ja pääsisin vihdoin tekemään sitä, mitä lystään.
Henkiseltä iältäni olen jo pitkään ollut vahvasti keski-ikäinen – ja nyt, 37-vuotiaana, lähestyn vihdoin oikeaa perusikääni.
Toinen ammattini on laulaja. Minulla on aina ollut jokin bändi, välillä useampiakin. Nykyisin tärkein yhtyeeni on Ykspihlajan Kino-orkesteri, jossa olen yksi kahdeksasta jäsenestä, mukana on myös kaksi sisarustani.
Aktiivisen suurperheen lapsena totuin siihen, että sitä tehdään, mitä tulee vastaan, enkä osaa oikein vieläkään suunnitella ja aikatauluttaa vapaa-aikaani. Molemmat työni ovat yhdessä tekemistä. Sosiaalinen puoli minusta toteutuu niissä yllin kyllin, joten siviilielämästä haen lähinnä tylsyyttä. Minussa on pieni osa erakkoa, ja tarvitsen lepoa sekä tosi paljon käsittelyaikaa asioille.
Harrastuksiani voi tehdä yksin tai kaksin, kuten joogaa, uintia, maastopyöräilyä ja metsäkävelyjä. En ole juhlissa riekkuja tai verkostojen rakentelija.
Kun kuvasimme Hildur-sarjaa Islannissa, en vapaahetkinäni suinkaan tutustunut paikallisiin ihmisiin tai kiirehtinyt rientoihin vaan tein pitkiä kävelylenkkejä. Kävelin maastokenkieni pohjat puhki.”
Itsesuojelu vaatii työtä
”Tunnen itseni aika huonosti, mutta koko ajan paremmin. Näytteleminen ei ole minulle sitä, että mennään paikalle, näytetään joltakin tai ollaan nättinä, vaan työ on ennen muuta ajattelua, roolin sisäistämistä ja itsetuntemisen opettelua.
Haalin välillä liikaakin töitä ja pidän kehoani työjuhtana, jolle asetan uusia ja uusia vaatimuksia. En ole aina jaksanut olla itseni puolella ja muutaman kerran olen lähes uupunut.
Itsetuntemusta on se, että mietin koko ajan, mitä tarvitsen voidakseni paremmin. Haluan voida hyvin ja pysyä itseni keskellä.
Olen oppinut, että varsinkin tiukkoina työkausina minun pitää suojella itseäni hälyiseltä maailmalta. Olen ollut viime aikoina poissa somesta, ja se on helpottavaa. Olen päässyt lähelle tilaa, jossa pystyn kuuntelemaan ja tarkkailemaan ympäristöä ja itseäni. Vahvimmillani olen rauhallisella turva-alueellani – se voi olla kävelylenkki tai metsä, paikka, jossa mikään ei häiritse pohdintaani.
Kaikissa tekemisissäni olen yrittänyt pitää mielessäni kysymyksen: Miksi teen tämän? Onko tästä minulle hyötyä?
Mietin myös, mitä hyötyä siitä on, jos analysoin vanhoja töitäni ja huomaan tehneeni jotakin huonosti tai vaikka hyvinkin. Tai mitä hyötyä on mennä johonkin tilaisuuteen? Kuuluuko se työsopimukseeni? Opinko sieltä jotain tai jaksanko paremmin sen jälkeen?”
Koti kasvatti tasa-arvoon
”Olen kova regressoitumaan paineen alla. Tunnen itseni lapseksi jälleen, kun olen tekemisissä lapsuudenperheeni kanssa. Olen kasvanut Kokkolan Ykspihlajassa viisilapsisen perheen keskimmäisenä. Minulla on kolme siskoa ja yksi veli. Äiti Outi on toimittaja ja isä Tuomas sellisti.
Lapsuuteni ja nuoruuteni oli täynnä musiikkia, ystäviä ja toimintaa. Vanhemmilla oli laaja tuttavapiiri, ja meillä oli kotieläimiä. Vietin paljon aikaa tallissamme, jossa meillä oli kaksi hevosta ja muita eläimiä. Oman hevosen sain jo yksitoistavuotiaana.
Isossa perheessä piti ottaa vastuuta kodin töistä ja perään katsottiin, mutta meno oli aika vapaata. Meitä ei kasvatettu oikein mihinkään suuntaan, vaan saimme kasvaa hyvin tasa-arvoisesti ja sukupuolettomasti. Siskostani Sarasta tuli sirkustaiteilija, Laurasta toimittaja-muusikko, Annasta näyttelijä ja pikkuveljestä Arpasta muusikko.
Isossa porukassa oppi paitsi pitämään puolensa, myös ottamaan oman sijansa ja antamaan tilaa muille. Nykyinen läheinen yhdessäolomme sisarusten kanssa on joskus myös työtä, mutta useimmiten huvia.
Nyt keski-ikää lähestyvänä olen kiitollinen siitä, että olen saanut kotoa oikeudenmukaiset arvot. Koti oli hyvin tiedostava ja uutiskriittinen. Asioista keskusteltiin ja kaikki tieto kyseenalaistettiin, sokeasti ei uskottu mihinkään.
Jos en olisi näyttelijä ja laulaja, voisin ehkä olla toimittaja, dokumentaristi, sosiologi tai vaikka poliitikko.
Mietin oikeastaan kaikissa töissäni arvoja sekä viestiä teoksen ja roolini takana. Pohdin, onko siinä tasa-arvoa tai eriarvoisuutta, mitä mieltä roolihenkilöni on, mihin hän haluaisi vaikuttaa ja miksi hän toimii niin. Yritän lisätä jokaiseen henkilöön aktiivista ajattelua ja toimijuutta.
Paras puoleni näyttelijänä on, että pystyn nopeasti hahmottamaan, mikä on kunkin henkilön tehtävä tarinan kuljettamisen kannalta. Jos minulle sanotaan, että tee näin, minun täytyy ymmärtää, miksi. Yleensä ymmärrän sen hyvin, tai sitten minulla on vahva mielipide, miksi sen pitäisi olla toisin.”
Keho on työkalu, jota pitää kunnioittaa
”Minulle kauneus ja ulkonäkö eivät liity näyttelijäntyöhön, ja on aina ikävää, jos naista määritellään sen mukaan, miltä hän näyttää, siinä missä miestä kehutaan hänen toiminnastaan.
Jos jossain työkentällä törmään arvioihin ulkonäköasioista, pyrin palauttamaan keskustelun nopeasti toiminnan ja sisällön pohtimiseen.
Näyttelijänä keho on minulle perustyökalu ja instrumentti, johon yritän tutustua koko ajan paremmin. Arvostan kaikkea sitä, mihin keho pystyy. Kunnioitan kroppaani myös silloin, kun se ei pysty johonkin. Etsin ja luen tietoa hermostosta, kehollisista prosesseista ja anatomiasta.
Elokuvassa Oma maa minun piti olla voimakas ja pärjäävä nainen, mutta sodan jälkeiseen aikaan sijoittuvassa tarinassa en voinut rakentaa rooliani kuntosalin tai näkyvien lihasten kautta. Neljä pientä aikuista -elokuvassa näyttelin niin sanottua toista naista, mutta en halunnut tehdä roolistani liian kliseistä. Halusin olla rauhallinen ja lempeä ihminen, en flirtti viettelijätär.
Kaija Koo -elokuvassa kehollisesti haastavaa oli, että esitän päähenkilöä neljällä vuosikymmenellä. Vaikeinta oli olla uskottavasti nuori Kaija. Keski-ikäisyyttä oli helpompi lisätä liimalla aikaansaaduilla silmärypyillä ja rinta- ynnä muilla toppauksilla.”
Hevosonnettomuus vammautti
”Minulla on ollut koko ikäni paljon fyysisiä ongelmia ja vaivoja, kroonisia jumeja on siellä täällä. Monenlaista aksidenttiä on sattunut. Vammauduin kahdeksanvuotiaana hevosonnettomuudessa – oli lähellä, että jalkani olisi pitänyt amputoida.
Hevosen selästä tipuin toisenkin kerran ja lisäksi olen remunnut lumilautani kanssa. Pehmytkudokset polvien ympärillä ovat vaurioituneet pahasti, ja tälläkin hetkellä selkä kipuilee ja oikea puoleni kiristyy herkästi.
Olen pohtinut, että näyttelijän työ on psyyken extreme-laji. Uppoudun rooleihin niin täysillä, että niistä on välillä vaikea irtautua. Esimerkiksi tulevassa Klaus Härön elokuvassa esitän naista, joka pelkää pienen lapsensa puolesta. Se oli rankkaa.
Väsyneenä ja stressaantuneena olen tuntenut voimakasta ahdistuneisuutta ja olen joutunut kehittämään erilaisia keinoja siitä selviytymiseen.
Eniten minua on auttanut niin sanottu TRE-menetelmä (Tension and Trauma Releasing Exercises). Siinä laukaistaan luonnollisen tärinän avulla syviä lihas- ja hermostojännityksiä. Harjoituksen perusteet opitaan ohjaajan kanssa, mutta sitä voi sen jälkeen harjoittaa itse lähes missä tahansa. Se on kuin kehon oma stressinpoistomekanismi, jossa keho kirjaimellisesti ravistaa stressin ja pelot pois.
Kuulin menetelmästä eräältä teatterin tanssijalta ja pääsin hänen avullaan alkuun. Sen jälkeen tästä tärinähoidosta on ollut minulle paljon apua.”
Inspiroivia ihmisiä
Kuka historiallinen henkilö olisit?
Adolf Hitler. Menisin heti nuorena terapiaan, kääntäisin kelkkani ja estäisin fasismin nousun.
Kenet kutsuisit päivällispöytään?
Madonnan. Hän on kiinnostava ja merkittävä taiteilija sekä aikansa naiskuvan uudistaja.
Kuka oli nuoruuden idolisi?
Freddie Mercury. Queenin levytykset iskivät jo pienenä. Myöhemmin hamstrasin kaikki levyt, tutkin Freddien elämää ja surin hänen kuolemaansa.
Kehen historialliseen henkilöön haluaisit tutustua?
Judith Love Coheniin. Hän oli näyttelijä Jack Blackin äiti ja avaruusinsinööri, joka vaikutti siihen, että avaruuslennot olivat ylipäätään mahdollisia.
Superpuolustaja rientää apuun
”Ehkä vaikein luonteenpiirteeni on itsepäisyys. Toimin ammatissa, jossa tehdään yhteistyötä, mutta kun uskon olevani oikeassa, minun on äärettömän vaikea luopua kannastani. Kun tähän lisätään temperamenttinen luonne, välillä tulee törmäyksiä.
Minulla on korostunut oikeudentaju, ja olen eräänlainen superpuolustaja. Aistin tosi nopeasti ihmisten välisen dynamiikan ja epäoikeudenmukaisuuden. Tajuan, että ai, nyt tuota dissataan, ja minun on riennettävä apuun.
Tilanne iskee heti tunteisiin, enkä malta pitää suutani kiinni. Jos kyseessä on esimerkiksi uhri ja kaltoinkohtelija, hyökkään liiankin herkästi ja voimakkaasti jälkimmäistä kohtaan. Siitä seuraa usein, että tämä yrittää lepytellä minua eikä varsinaista uhriaan, eikä tilanne välttämättä parane. Yleensä liian innokas oikeudenmukaisuuden puolustaja saa myös herkästi hankalan ihmisen maineen.
Tässä minulla on ollut paljon opettelemista, kuten viestintätaidoissa yleensäkin. Mietin myös, että taidan olla pohjoisen ihmistyyppi, jonka on vaikea kommunikoida etelän ihmisten kanssa.
Sen sijaan esimerkiksi hyvän ystäväni, Rovaniemellä syntyneen ohjaaja Miia Tervon kanssa olemme samoilla leveysasteilla ja siedämme aika rajuakin huumoria. Jos vaikka toiselta kysyy, että miten menee, hän voi vastata, että päin vittua.
Silti kommunikointi ei jatku voivottelemalla, vaan kun asia on sanottu, sitä ei välttämättä jumituta analysoimaan. Ehkä naurahdetaan ja ajatellaan: ahaa, just nyt sitä riepoo, ei siitä enempää.”
Lue Kotiliesi.fi: Näyttelijä Oona Airola on virallisesti työtön, mutta tekemisestä ei ole pulaa: ”Minulla on etuoikeutettu asema”
Ystävän kuolema pysäytti
”Nuorena haaveilin saavani tehdä musikaaliroolin ja elokuvan sekä esiintyä Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Läksin 16-vuotiaana kotoa Kokkolasta Kaustisen musiikkilukioon ja sitten konservatoriolle opiskelemaan muusikoksi. Vuoden jälkeen päätin kuitenkin lähteä Lahden kansanopistoon teatterilinjalle ja sitten pääsin Helsinkiin Teatterikorkeakouluun. Näyttelijäopiskelijana oli normaalia olla anarkistinen, se sopi minulle.
Minulla on ollut onnea, sillä sain heti valmistuttuani tehdä isoja töitä taitavien ammattilaisten kanssa. Elokuvasta Hymyilevä mies tuli sivuosa-Jussi ja Oma maa -elokuvasta pääosa-Jussi. Itse asiassa jo 33-vuotiaana kaikki nuoruuden unelmani olivat toteutuneet: olin saanut elokuvien pääroolien lisäksi näytellä myös musikaalissa Helsingin kaupunginteatterissa.
Nyt unelmoin lähinnä terveydestä. Viime syksynä ystävä ja kollega Tomi Alatalo kuoli äkillisesti. Hän oli vasta 44-vuotias. Vielä hetki sitten näyttelin hänen kanssaan, ja sitten häntä ei enää ollut. Se pysäytti rajusti ja sai tajuamaan, että itse asiassa meillä on vain tämä päivä.
Lapsuudessani vietin paljon aikaa Kalajoen varrella. Ehkä sielunmaisemani on kuva itsestäni siellä pienenä kaarnalaivana virran vietävänä. Olen lastuna laineilla ja odotan uteliaana, minne elämä minua kuljettaa.
Toivon, että minulla riittäisi resilienssiä ja että tämä ala tarjoaisi yhä yllätyksiä ja hyviä hetkiä. Yritän ajatella aika stoalaisesti. Ei niin, että minun pitää saada jotakin, vaan niin, että horisontti on laaja ja vapaa. Niin on hyvä kuin käy.”
Oona Airola, 37
Työ: Näyttelijä, laulaja.
Perhe: Yksi lapsi.
Koti: Kerrostalossa Helsingissä.
Ajankohtaista: Kaunis rietas onnellinen parhaillaan elokuvateattereissa, Hetki ennen valoa -elokuva tulee ensi-iltaan syksyllä.
Juttu on julkaistu Annassa 8/2026.
Sinua voi kiinnostaa myös:
