Saana Nilsson oli unelmatyössäään suojelupoliisissa. Sitten hän romahti katsomossa kesken lapsensa vanhojentanssien.
Laitteen suuaukko on kuin petoeläimen kita. Se repii saaliinsa hetkessä riekaleiksi ja poistaa sisälmykset. Kun silppuri nielaisee paperin, tuho on lopullinen. Sanat ja lauseet katoavat, ja jäljelle jää vain säkillinen jätettä.
Syksyllä 2025 Saana Nilsson, 42, seisoi suojelupoliisin päämajan väistötiloissa Helsingin Katajanokalla ja silppusi asiakirjoja.
Silputtavaa riitti, sillä seitsemäntoista vuoden aikana työhuoneen kassakaappiin oli päätynyt satakuusitoista muistikirjaa. Saana työskenteli turvallisuus- ja tiedustelupalvelussa, jonka tehtävä on pitää Suomi turvassa.
Hän oli pidellyt käsissään lukuisia salaisiksi luokiteltuja papereita, jotka sisälsivät tiedustelutietoa ja uhka-arvioita sekä edennyt suojelupoliisin päällikön oikeaksi kädeksi, esikuntapäälliköksi.
Saana Nilsson oli tehnyt lähes kaksi vuosikymmentä unelmatyötään – ja nyt hän oli luopumassa siitä.
Lue myös: Vankiloita johtanut Kaisa Tammi oppi tärkeimmän läksyn jo nuorena –”Älä usko ensimmäistä tarinaa”
Saana Nilsson oppi korjaamaan kodin ilmapiiriä
Lapsena Saana Nilsson haaveili salapoliisin ammatista. Hän luki Vakoilijan käsikirjan ja Neiti Etsivät, harjoitteli salakirjoitusta kynttilänpätkillä ja opetteli tunnistamaan näyteikkunan lasista seuraajien varjot.
Nelilapsisen perheen esikoisen pitivät varuillaan kuitenkin toisenlaiset varjostajat. Kirjassaan Suojeluenkeli (Gummerus) Saana kuvailee, kuinka isä oli vihainen ja käyttäytyi hirviömäisesti, pimensi halutessaan auringon.
Saana oppi tunnustelemaan, missä isä liikkui ja millä tuulella tämä oli. Hän osasi lukea räjähdyksen merkit etukäteen, tiesi, milloin paeta. Hän ei pelännyt kaaosta, sillä se oli tuttua, turvallistakin. Hän oli oppinut pärjäämään ja korjaamaan kodin ilmapiiriä.
”Minusta tuli tunnelmamuotoilija.”
Enempää Saana ei halua aiheesta puhua.
Kirjat ovat olleet pakokeino. Saana on sukeltanut tarinoiden maailmaan koko elämänsä, rakentanut omiaan lievittääkseen ahdistusta. Hän ravasi kirjastossa heti, kun oppi lukemaan.
Lukion jälkeen Saana haki opiskelemaan poliittista historiaa, koska oppiaineessa olivat paksuimmat pääsykoekirjat ja kiinnostavimmat tarinat.
Saana Nilsson haki suojelupoliisin harjoitteluun kolmesti
”Ymmärrätkö, että tämä työ ei ole mitään James Bond -touhuilua?” haastattelija kysyi.
Saana vastasi myöntävästi. Ei hän ollut ajatellut, että työntekijät juoksentelisivat ympäriinsä käsiase housuntaskuissa kuin agentit 007 ja lupa tappaa -elokuvassa. Mutta sitä hän ei silti tiennyt, millaista työ suojelupoliisissa tulisi todella olemaan.
Saana oli hakenut työharjoitteluun kolme kertaa. Kesällä 2009 tärppäsi.
”Tuleva pomoni sanoi, että kai sinut on pakko ottaa, kun olet niin sinnikäs. Muuten sinusta ei välttämättä pääse eroon ollenkaan.”
Työt alkoivat arkistossa, jossa tehtävänä oli käsitellä entisiä työntekijöitä koskevia asiakirjoja. Saana luki tarinoita takaa-ajoista ja sai tietää huomautuksesta, jonka entinen työntekijä oli saanut tuotuaan suojelupoliisin tiloihin maksettuja seuralaisia.
Pysäyttävimpiä olivat kuitenkin toisenlaiset kohtalot. Yksi työntekijä oli lukittautunut toistuvasti vessaan eikä suostunut tulemaan ulos pyynnöistä huolimatta.
”Ymmärsin, ettei kaikkien pää kestä sitä työtä.”
Rasvaisia juttuja ja rusettiluisteluja
Ensimmäisten viikkojen aikana Saana oppi, etteivät sandaalit tai sortsit ole sopiva työasu. Päälle päätyi tummia ja peittäviä kaapuja kuin nunnalla tai kotiopettajalla.
Saana ajatteli, että pitäisi olla vakava ja asiallinen ollakseen vakavasti otettava.
”En halunnut tuottaa pettymystä. Halusin ottaa työni tosissaan. Halusin pärjätä.”
Uran alkuaikoina ala oli miehinen. Kollegat kehottivat vaihtamaan työpaikkaa, koska suojelupoliisissa nainen ei voisi edetä. Kun Saana ilmaisi kiinnostustaan tilannekeskuspäivystäjän työtä kohtaan, hän joutui vakuuttamaan, että pienen lapsen äiti voisi tehdä vaativaa vuorotyötä siinä missä isätkin.
Saana kohtasi lähentelyä ja oppi nauramaan rasvaisille jutuille. Samaan aikaan suojelupoliisi oli enemmän kuin työpaikka. Se oli perhe, joka järjesti grillijuhlia ja rusettiluisteluja, tuki ja kannatteli, opetti untuvikon perheen tavoille.
Sen perheen Saana halusi tehdä ylpeäksi.
Työ, jossa epäonnistuminen voi johtaa kuolemaan
Työpäivä oli juuri päättymässä, kun tietoa alkoi tippua. Turun kauppatorilla oli tapahtunut veitsi-isku perjantai-iltapäivänä 18. elokuuta 2017.
Marokkolaismies oli puukottanut ihmisiä. Kaksi oli kuollut, kahdeksan loukkaantunut.
Saana työskenteli terrorismiin erikoistuneena analyytikkona. Väkivallan näkeminen oli osa hänen työtään. Saana oli katsonut videoita, joissa terroristijärjestö Isis katkoi päitä ja teloitti ihmisiä. Hän oli nähnyt, millaisia seurauksia radikalisoitumisella voi olla.
Aiemmin tapahtumat olivat olleet kaukana, mutta nyt paniikki ja avunhuudot tulivat lähelle. Ne kaikuivat hätäkeskukseen soitetuissa puheluissa, lävistivät joka solun.
”Ihmisten hätää ei ollut helppo kuunnella. Minä olin turvassa työhuoneessani, mutta samaan aikaan tiesin, että joku toinen ei tule enää kotiin.”
Kaikki muu ympärillä menetti merkityksensä. Oli ryhdyttävä töihin, kerättävä tietoa ja raportoitava valtiojohdolle. Seuranta jatkui viikonlopun suklaan ja pizzan voimin.
Sunnuntai-iltana Saana istuutui Vanhan kirkkopuiston penkille, soitti äidilleen ja itki.
Oli vaikea olla tuntematta syyllisyyttä ja miettimättä, oliko jotain jäänyt huomaamatta. Puukottajasta oli tullut vihjeitä. Tapahtumien jälkeen selvisi, että hän oli kirjoittanut poliittisen manifestin ja omistanut tekonsa Isisille. Suojelupoliisin tehtävänä oli estää terrori-iskut, mutta nyt sellainen oli tapahtunut.
Perjantai-iltapäivä Turun kauppatorilla jäisi historiaan ensimmäisenä lainvoimaisen tuomion saaneena terrorismirikoksena Suomessa. Saanalle se oli myös päivä, jolloin hän tajusi, että epäonnistuminen voi johtaa kuolemaan.
Uusi puoliso löytyi työpaikalta
Kun Saana aloitti suojelupoliisissa, hän ymmärsi, ettei kyseessä olisi tavallinen työ. Työtiloihin ei saanut viedä puhelinta ja tapaamiset oli koodattava paperikalenteriin. Osa talon tehtävistä oli niin salaisia, ettei Saana tiennyt kaikkien kollegoidensa nimiä.
Salassapitovelvollisuus oli ehdoton. Perheenjäsenille sai kertoa vain asioista, joita kuka tahansa voisi lukea Supon vuosikirjasta. Välillä oli vaikea perustella kotona, miksi töissä oli oltava uudenvuodenaattona tai mökiltä lähdettävä etuajassa, kun syytä ei voinut kertoa.
Aiemmin Saana oli päättänyt, mitä vaippoja ja vaatteita lapsi käyttäisi. Kun työtehtävät vaihtuivat haastavampiin, oli opeteltava irrottautumaan kodin projektipäällikön roolista.
”En olisi pärjännyt, jos ex-mieheni ei olisi ollut niin hands on lapsen asioissa.”
Saana halusi edetä urallaan. Hän otti vastaan lisää tehtäviä ja sai palkkioksi kaipaamiaan haasteita. Kun aikaa kotona oli vähemmän, kierre alkoi ruokkia itseään.
”Olen aina suhtautunut työhön intohimoisesti, mutta kun avioliitossa tuli hankaluuksia, panostin työhön vielä enemmän. Kaikkensa antaminen työlle ei tietenkään tee hyvää parisuhteelle.”
Avioliitto päättyi eroon. Myöhemmin Saana Nilsson rakastui esihenkilöönsä. Rinnalle tuli ihminen, jolle mitään ei tarvinnut selittää. Oli uskallettava hypätä ja päätettävä, kumpi vaihtaa työpaikkaa.
Puoliso lähti, Saana jäi.
Romahdus lapsen vanhojentansseissa
Saana Nilsson rakasti työtään suojelupoliisissa. Hän sai syventyä asioihin, joista oli kiinnostunut. Hän eteni ja oppi luottamaan osaamiseensa. Hän tiesi olevansa pätevä puhumaan terrorismista, vaikka pukeutuisi kukkahaalariin.
Esikuntapäällikkönä Saana istui johtoryhmässä ja pääsi vaikuttamaan suojelupoliisin tulevaisuuteen. Hän halusi edistää avoimuutta, kertoa kansalaisille, mitä turvallisuudesta ja tiedustelusta vastaavassa talossa tapahtui.
Saana teki unelmatyötään. Silti, ja ehkä siksikin, hän uupui.
Pomona Saana oli tunnettu empaattisuudestaan, mutta itselleen hän ei sallinut työkuorman vähentämistä. Ei epäonnistumisia, ei lepäämistä. Ei, vaikka keho yritti pysäyttää.
Vatsa oli niin kipeä, että Saana käpertyi iltaisin sikiöasentoon kylmäkalle housuissaan. Sydän pamppaili niin, ettei lukemisesta tullut mitään. Öisin Saana puri leukansa jumiin ja hampaansa hajalle. Päivisin pää kävi kierroksilla, laski jokaisen talon ikkunan ja suojatien viivan. Yksin ollessaan Saana kiroili ja näytti tietokoneelleen keskisormea.
Helmikuussa 2024 Saana istui katsomossa seuraamassa poikansa lukion vanhojentansseja. Hän oli pakotettu pysähtymään. Kyyneleet alkoivat valua osin liikutuksesta, osin siksi, että Saana ymmärsi, miten rikki hän oli.
Itku jatkui kotona vaatehuoneen lattialla tuntien ajan. Aamulla Saana meni töihin.
”En ollut ikinä poissa töistä. Oksensin työpaikalla, mutta en ollut koskaan poissa.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Juliska, 53, pakeni huonommuuden tunnettaan työhön ja uupui – kehollinen terapia toi rauhaa
Haaveena romaani vakoojasta, joka ei pelkää itkeä
Ainoa paikka, jonne työt eivät seuranneet, oli koripallokenttä. Jos siellä erehtyisi miettimään muuta kuin peliä, saisi osuman pallosta tai kyynärpäästä.
Alkuvuodesta 2025 aivoilla oli tilaa ajatella kentän ulkopuolella. Saana Nilsson oli jäänyt kuuden viikon vapaalle kirjoittaakseen kirjan ja saanut työhönsä etäisyyttä.
Sinä aikana päätös oli kypsynyt. Saana lähtisi suojelupoliisista.
Sisko oli pyytänyt soittamaan, kun Saana olisi ensimmäisen kerran lenkillä keskellä päivää. Lokakuussa 2025 Saana juoksi Kaivopuiston rantaan, istui kalliolle, katsoi merelle ja otti puhelimen käteensä.
Saana itki niin, ettei pystynyt puhumaan. Siinä hän oli, juoksemassa yhdeltä iltapäivällä.
Viime aikoina hän oli voinut juoda, kun janotti, syödä, kun tuli nälkä. Hän oli alkanut käydä vessassa, kun oli vessahätä. Ennen oli aina ollut muka liian kiire.
Suojelupoliisissa Saana oppi ymmärtämään, miksi muut toimivat niin kuin toimivat. Hän oppi näkemään inhimillisyyttä – lopulta myös itsessään. Niitä oppeja hän vie nyt eteenpäin turvallisuusalan koulutuksissaan.
Saana haaveilee esikoisteoksen jälkeen kirjoittavansa lisää, ehkä seuraavaksi fiktiota, jossa vakoojakin itkisi, kun maailmassa tapahtuu kamaluuksia. Näyttäisi tunteensa, olisi ihminen.
Juttu on julkaistu Annassa 8/2026.
Sinua voi kiinnostaa myös:
