KILL BILL: THE WHOLE BLOODY AFFAIR
Ensi-ilta: 01.03.2026.
Alkuperäisnimi: Kill Bill: The Whole Bloody Affair
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Uma Thurman, Daryl Hannah, David Carradine, Lucy Liu, Michael Madsen, Sonny Chiba
Pituus: 275 minuuttia
Ikäraja: K18
Ohjaaja-käsikirjoittaja Quentin Tarantino halusi alun perin julkaista Kill Billin (2003 & 2004) yhtenä ylipitkänä elokuvana. Miramax-pamppu ja elokuvan vastaava tuottaja Harvey Weinstein kuitenkin vaati Tarantinoa leikkaamaan genrepastissinsa kahdeksi erilliseksi Volumeksi.
Jo vuonna 2006 Cannesin elokuvajuhlilla ensimmäisen kerran esitetty Kill Bill: The Whole Bloody Affair -versio nousi vuosien varrella fanien keskuudessa himotuksi aarteeksi, jota Quentin Tarantino on esittänyt Los Angelesissa omistamissaan teattereissa. Joulukuussa elokuva tuli vihdoin laajempaan levitykseen Yhdysvalloissa.
Viime viikonloppuna The Whole Bloody Affair sai vihdoin ensiesityksensä Suomessakin. Vaikka elokuva pyöri vain Helsingin Lasipalatsissa 70mm filmikopiona, nousi se silti TOP 20 -listalle. Bio Rex esittää analogikopiota tämän viikon loppuun asti. Laajempaan levitykseen The Whole Bloody Affair tulee Suomessa digiversiona maaliskuun alussa.
Kill Bill: The Whole Bloody Affair ei lopulta eroa kahdeksi eri elokuvaksi leikatusta versiosta juuri lainkaan. Mammutin katsoo mieluusti isolta kankaalta, mutta siinä häiritsevät entistä enemmän samat asiat kuin jo alkuperäiskierroksella.
Kill Bill toimii kyllä megamitassaan vähän aiempaa paremmin, kiitos parin minimaalisen muutoksen. Neljä ja puoli tuntia on silti täysin naurettava mitta itseään loputtomasti toistavalle kostoelokuvalle.
Kuva: © Lionsgate
The Whole Bloody Affair paremmin tasapainossa
Aiemmista kahdesta kokonaisuudesta Kill Billin ykkösosa tuntui sadistisen ääriväkivaltaiselta kostomässäilyltä. Erillisenä kokonaisuutena tarinaa edes hitusen syventävä kakkososa oli puolestaan kuin Tarantinon pastissielokuvan pastissijatko – kuin jonkun muun ohjaama jumitus, joka yritti itsessään apinoida Tarantinon tyyliä.
Muutamasta muutoksesta huolimatta leffa toimii liki yhtä hyvin tuijottamalla tutut kaksi versiota putkeen. Rakenteellisesti tärkein ja toimivin ero on ykkösosan cliffhanger-lopun ja kakkosen alun kertauskohtauksen poisto.
The Whole Bloody Affairissa katsoja oppii Uma Thurmanin esittämän morsiamen tyttären kohtalon vasta hahmon kanssa samaan aikaan. Vaikka natiaisen tietää edellisten katselujen myötä olevan edelleen elossa, niin se tuntuu silti yllätykseltä selvitessään Beatrix ”The Bride” Kiddolle vasta tarinan lopussa.
Thurmanin tunnekuohu loppupuolen kohtauksessa näyttäytyy myös luontavammalta Perla Haney-Jardinen esittämän B. B. -pikkutytön löytyessä yllättäen isänsä Billin (David Carradine) luota.
Muut muutokset leffaan ovat pääosin kosmeettisia. Bonuksista paras on The House of Blue Leaves -lahtaamiskohtauksen näyttäminen väreissä. Sarjakuvamainen silpominen ja mutilointi nähtiin alun perin mustavalkoisena ikärajan takia. Värien poiston myötä leffa sai USA:ssa K16-leiman.
Värillisten verisuihku-orgioiden myötä ikäraja on Suomessakin K18.
Lucy Liun esittämän O-Ren Ishii -palkkamurhaajan animemuodossa esitetty pidempi taustatarina sopii mainiosti sarjakuvamaisen väkivaltaoopperan sekaan. The House of Blue Leaves -mässäilyssä on mukana myös vielä enemmän silpomista kuin mustavalkoversiossa.
Kuva: © Lionsgate
Fortnite-materiaali on turha lisä
Kill Billin mammuttiversion The Lost Chapter: Yuki’s Revenge -pätkän voi skipata huoletta. Teiniystävällinen tekele on kuin varsinaisen elokuvan täysin irrallinen mainos. Yli neljä tunnin teatterissa istumisen jälkeen K12-tason väkivallalla varustetusta kymmenen minuutin bonuksesta tulee vain pahalle päälle.
Fortnite-lisä on ollut jo pidempään katsottavissa YouTubesta.
Tunnelmanmuutoksen lisäksi kamalinta irrallisessa osuudessa on Quentin Tarantinon ääninäyttely. Billiä esittänyt David Carradine kuoli vuonna 2009. Jostain järjettömästä syystä ohjaaja itse lainaa turhakkeessa äänensä Billille.
The Lost Chapter: Yuki’s Revengen saama kritiikki on ilmeisesti mennyt perille, sillä se sisältyy vain elokuvan teatteriversioon. Jo tällä viikolla Yhdysvalloissa julkaistusta The Whole Bloody Affairin digitaalisesta vuokra- ja ostoversiosta sitä ei löydy.
Kill Bill ei muutu mammuttiversiona oikeastaan suuntaan tai toiseen. Yhtenä köntsänä tai kahtia jaettuna Kill Bill on edelleen Tarantinon tuotannon kehnoin, ellei jopa huonoin tuotos.
Tyylisekoitus kyllä esittelee tekijänsä fetissejä ja innoittajia. Samurai-leffojen, spagettilänkkäreiden, kung fu -mäiskeen, blaxploitationin ja kostotarinan sekasikiö on yhä teknisesti julmetun komea.
Sekoitus silkkaa sarjakuvaa ja taiteellisempaa visiota toimii, vaikka visuaalit ja estetiikka on pöllitty edeltäjiltä. Tarantinon filmografiassa Kill Bill hylkäsi Los Angelesin suht’ realistisen maailman. Tilalle tuli lavasteiltaan, vaatetukseltaan, tehosteiltaan ja muilta osa-alueiltaan viimeistä yksityiskohtaa myöten mietitty mielikuvitusmaailma.
Toiminta ja väkivalta ovat itseään toistaessaankin komeaa, näyttelijät yksiulotteisissa rooleissaan mainioita, scoren ja biisien tukiessa kikkailevaa kuvakerrontaa.
Kuva: © Lionsgate
Tunkkainen tunnelma
Kill Bill ei kuitenkaan ole vain simppeli, mutta monimutkaisen oloiseksi leikattu kertomus ansaitusta kostosta. Naisten ja lasten kohtelu tuntuu nykypäivänä vielä ummehtuneemmalta kuin yli 20 vuotta sitten.
Koomassa makaavan naisen toistuva raiskaaminen ja misogynia esitetään samankaltaisena läppänä kuin sarjakuvamainen toiminta. Quentin Tarantino esineellistää Thurmanin päähenkilöä myöten kaikki tarinansa naishahmot. Palkkatappajanaiset ovat käytännössä yksi ja sama hahmo, riippumatta siitä esitetäänkö heidät hyviksinä tai pahiksina.
Taustatarinat antavat yhtä suuren syyn sympatiseerata jokaista naista. Esimerkiksi Lucy Liun esittämä O-Ren Ishii on kokenut jo lapsena vähintään yhtä kamalia asioita kuin päähenkilö. Yksi syy, miksi pidennetty animekohtaus toimii näytelmäelokuvan keskellä, on sen surrealistinen tunnelma.
O-Ren Ishiin kauheudet näyttäytyvät animaationa nimenomaan lapsen näkökulmasta. Valitettavasti anime esittää hirveytensä silkkana viihteenä, vaikka kohteena on alakouluikäinen lapsi.
Liikaa leffoja katsonut ja sarjakuvia lukenut Quentin Tarantino hallitsee pastissinsa teknisen puolen. Dialogi on ohjaajan kolmeen edeltävään elokuvaan verrattuna paikoin aivan karmeaa. Kill Billin tuntikausia jatkuva sanailu ei ole Reservoir Dogsin tapaan mukanäppärää, vaan typerän lapsellista.
Näyttelijöistä David Carradine on leffan heikoin lenkki. Hän ei tunnu uhkaavalta, eikä varsinkaan hurmaavalta. Naisten mieltymyksen mieheen voisi käsittää, jos Billiä esittäisi rooliin alun perin kaavailtu Warren Beatty.
Kuva: © Nordisk Film
Paras kohta on väliaika
Kokonaisuutena Kill Billin mammuttiversio on edelleen vain loputon virta coolin näköisiä irrallisia kohtauksia. Tarinan puolesta tolkuttoman pitkän tekeleen mahduttaisi helposti alle kahteen tuntiin.
Muille kuin faneille The Bloody Affair leffa tarjoaa liian vähän ja liian paljon. 4,5 tunnin version eroja aiempaan tuskin huomaa, ellei kahteen osaan jaettu leffa ole tuoreessa muistissa. Pelkkä visuaalinen briljeeraus puuduttaa tässä mitassa kovimmankin fanin.
Elokuvaan on ilahduttavasti leivottu sisään vartin väliaika.
The Whole Affair esitettiin lehdistölle digiversiona, jonka perusteella sitä ole syytä katsoa kankaalta 70mm filmiversiona. Lähteenä on käsittääkseni yli 20 vuotta vanha 2K-digiskanni. Se näyttää aikansa eläneeltä ja turhan tuhnuiselta.
Viime vuoden 4K Blu-ray-versioiden tapaan kuvasta uupuu filmirae liki kokonaan. True Liesin tai Predatorin kotiteatteriversioiden vahanukkeja ei sentään ole tarjolla, mutta DNR on selvästi ollut päällä.
Filmiversion valkokankaalta nähneet ovat valittaneet sen näyttävän siltä kuin Blu-ray-versio olisi lätkäisty 70mm filmille. Elokuva olisi tietysti pitänyt restauroida kunnolla. Tarantinon analogi-intoilun tietäen halvin ratkaisu tuntuu kummalliselta.
The Whole Affair -versio vain vahvistaa Kill Billin olevan Tarantinon filmografiassa heikoimmasta päästä.
