Resident Evil 9: Requiem on perinteinen toimintaa ja kauhua yhdistelevä seikkailu, jossa joko juostaan hirviöitä karkuun tai vedetään niitä pataan.
RESIDENT EVIL: REQUIEM
Julkaisupäivä: 27.2.2026
Studio: Capcom
Julkaisija: Capcom
Saatavilla: PC, Xbox Series, Switch 2 & PlayStation 5 (testattu)
Pelaajia: 1
Ikäraja: K18
Peliä pelattu arviota varten: noin 12 tuntia
Resident Evil -sarja on yksi maailman pitkäikäisimmistä ja ikonisimmista kauhupelisarjoista. Yhdeksännessä osassa, Resident Evil: Requiemissa, paluun tekevät sekä fanien suosikki Leon Kennedy että Grace Ashcroft.
Resident Evil: Requiem alkaa, kun FBI:ssä työskentelevä Grace saa komennuksen tutkia mystisessä hotellissa tapahtuneita kuolemia. Työkomennus ei ole mieluisimmasta päästä, sillä Grace joutui samaisessa hotellissa itse vuosia aiemmin traumaattisen kokemuksen keskelle, kun huppupäinen murhamies tappoi hänen äitinsä.
Traumoista huolimatta Grace lähtee tutkimaan hotellia, ja joutuu kohtaamaan menneisyytensä tapahtumat kamalalla tavalla. Leon puolestaan lähtee pelastamaan Gracea ja taistelemaan Raccoon Cityn tapahtumiin linkittyvää pahuutta vastaan.
Vaikka tarina linkittyy suoraan aiempiin Resident Evileihin ja niiden tunteminen on suositeltavaa, voi Requeimin kimppuun periaatteessa hypätä myös ilman aiempien Resident Evilien pelaamista.
Kuva: Capcom
Tarinaa koetaan vuorotellen molemmista näkökulmista, ja pelaaja saa itse valita molemmille hahmoille myös itseä miellyttävän kamerakulman ensimmäisen ja kolmannen persoonan väliltä. Myös pelityylit eroavat kuin yö ja päivä: Leon on pahiksia pataan vetävä toimintasankari, kun taas Grace yrittää lähinnä selviytyä, piilotella ja päästä kammotuksia karkuun.
Capcom suosittelee, että toimintapainotteisemman Leonin osuudet pelattaisiin kolmannesta persoonasta, ja Gracen selviytymiskauhu koettaisiin ensimmäisestä persoonasta. Vaihtoehtojen kokeilun jälkeen päädyin itse pelaamaan suosituksen mukaisesti.
Kuva: Capcom
Kuka pelkää painajaisörkkiä
Resident Evil: Requiemin hahmoista Gracen osuudet edustavat perinteistä selviytymiskauhua.
Gracen täytyy selvitä ulos toinen toistaan ahdistavammista tilanteista, joissa perässä vaanii yleensä yksi tai useampia groteskeja kammotuksia. Hirviöitä vastaan ei yleensä ole saatavilla kovinkaan ihmeellisiä itsepuolustusvälineitä, ja silloin täytyy turvautua hirviöiden harhauttamiseen ja piilotteluun kissa-ja-hiiri-leikin tyylisesti.
Hiippailuun on yleensä sekoitettu jonkin verran etsiskelyä ja ongelmanratkaisua. Tavaroiden etsiskelyä on putkitettu, välillä hieman turhauttavankin monivaiheiseksi prosessiksi.
Esimerkiksi eräässä alkupään tehtävässä täytyy paikantaa ensin sähkökaappi, josta puuttuu sulake. Varasulake on huoneessa, jonka oveen täytyy löytää avain. Varasulake on ruuvilla lukitussa seinäkaapissa, joka pitää avata ruuvimeisselillä, jonka olinpaikan vinkin löytää piilotetulta paperilappuselta, joka kertoo sen löytyvän työkalupakista eräästä toisesta huoneesta, ja sitten työkalupakkikin on vielä piilotettu kyseiseen huoneeseen.
Kuva: Capcom
Tavaroiden jatkuva etsiskely saattaisi alkaa turruttaa muutenkin, mutta sen lisäksi samalla täytyy vielä muistaa piilotella alueella vaanivalta hirviöltä.
Jos tarvittavat esineet millään löydy, alkaa tilanne pelottamisen sijaan turhauttaa.
Erityisesti Gracen osuuksissa erilaisia jumpscareja hyppii silmille jatkuvasti. Määrä alkoi vesittää laatua. Kun oppii odottamaan, että suunnilleen joka nurkan takana odottaa uusi kammotus, eivät ne enää yllätä eivätkä oikeastaan edes säikäytä. Toisaalta olen itse muutenkin enemmän ”Twin Peaks”-tyylisen psykologisemman kauhun ystävä verrattuna perinteisiin kauhupeleihin.
Yhdeksännen Resident Evil -pelin hirviöt ovat kyllä toinen toistaan karseamman näköisiä painajaisörkkejä, mutta omalla tavallaan niissä on jopa humoristisia piirteitä. Osa hirviöistä on niin karikatyyrisiä, että ne alkavat naurattaa.
Kuva: Capcom
Lyijyllä pahuutta vastaan
Leonin osuuksissa aidosti pelottavaa kauhua on läsnä vielä vähemmän. Lihaksikas toimintasankari on aseistautunut päästä varpaisiin, ja vihollisten kohtaaminen pelottaa huomattavasti vähemmän kun niitä katsoo tähtäinkuvan lävitse.
Leon pystyy kohtaamaan vihollisensa sekä ampuma-aseiden että pienen kirveen avulla, ja hirviöiltä voi tietyissä tilanteissa leikata päät irti vaikka moottorisahalla. Jos tilanne muuttuu oikein tiukaksi, voi taskusta kaivaa esiin hervottoman .50-kaliiperisen Requiem-revolverin, joka pysäyttää isommankin monsterin niille sijoilleen.
Toimintaosuudet ovat sinällään toimivia, mutta mitään erityisen käänteentekeviä mekaniikkoja ne eivät tarjoa.
Vihollisia vedetään pataan kuin missä tahansa muussakin räiskintäpelissä, ja vaikka Leonillakin on mahdollisuus yrittää piilotella ja hiippailla, on hirviöiden suora kohtaaminen yleensä helpoin ja suoraviivaisin tapa niiden kukistamiseen.
Kuva: Capcom
Välillä sekä Leon että Grace käyvät läpi omat osuutensa tarinasta samalla pelialueella. Se tuo samaan pelialueeseen kaksi eri näkökulmaa, tavallaan sekä saaliin että saalistajan perspektiiveistä.
Resident Evil: Requiemin tarina ei tarjoa mitään valtavan yllättäviä käänteitä jotka varsinaisesti pitäsivät otteessaan, mutta stoori on riittävän mielenkiintoinen että sen edistymistä seuraa silti mielellään eteenpäin.
Teknisesti peli toimi PlayStation 5:llä ilman ongelmia, laahaavia ruudunpäivitysnopeuksia tai muita suurempia bugeja. Graafinen taso on ihan hyvä, mutta ei mikään erityinen myyntivaltti. Sama koskee soundtrackia.
Kokonaisuudessaan Resident Evil: Requiem on perustoimiva kauhupeli. Jos on pelannut aikaisempia Resident Evileitä, jatkaa yhdeksäs osa suunnilleen samalla linjalla. Mikäli aikaisemmat osat ovat viihdyttäneet, sopinee Requiemikin omaan pelimakuun.
