Helsinkiläisessä tanssi- ja viihderavintola Espilässä oli sunnuntaina alkuillasta hiljaista. Musiikki ei soinut, ja osa ravintolan pöydistä oli tyhjillään. Myös pitkän baaristiskin äärellä oli väljää.
Elettiin syyskuun yhdeksättä päivää vuonna 1970. Kotkalainen Ari Kauhanen oli tullut kaverinsa kanssa Helsingin Olympiastadionille seuraamaan Suomi–Ruotsi-maaottelua. Suomi oli voittanut pistein 227–182, joten kaveruksilla oli syytä juhlaan. He istuivat pöytään ja tilasivat juomat.
Nykyisessä Kotkan Karhulassa syntynyt mutta Helsinkiin kaupan alan töihin tullut Seija Rannanjärvi oli istunut ystävänsä kanssa Espilässä jo hyvän aikaa. Musiikki alkoi soida kovaäänisistä, mutta Seija ei ollut tunnelmaan tyytyväinen. Hän ehdotti ystävälleen siirtymistä toiseen ravintolaan.
Juuri silloin Ari nousi pöydästä ja haki Seijan tanssiin.
Rakkaus odotti viime tingan tanssissa
Reilut 55 vuotta myöhemmin Seija (o.s. Rannanjärvi), 77, ja Ari Kauhanen, 76, istuvat kerrostaloasuntonsa olohuoneen sohvalla Kotkan Hirssaaressa. Pakkasen huurtamien parvekelasien läpi häämöttää jään peittämä merenlahti, jonka takaa nousevat Kotkan kaupungin kerrostalot ja tehtaanpiiput.
Kauhaset ovat asuneet nykyisessä asunnossaan noin vuosikymmenen ajan. Naimisissa he ovat olleet peräti 51 vuotta.
”Jos Ari olisi viivytellyt tanssiin hakemista vielä viisi minuuttia, en olisi ollut enää paikalla ja koko elämämme mennyt aivan toisella tavalla”, Seija sanoo.
Jo ensimmäisen tanssin aikana hän tunnisti Arin vanhaksi luokkakaverikseen Sunilan yhteiskoulusta. Mutta Ari ei tunnistanut Seijaa.
”Minä olin niin huumaantunut Seijasta. Kun Seija sitten kysyi, olenko Kauhasen Ari, minäkin muistin hänet”, Ari kertoo.
Seija sanoo, että Ari oli ollut aikanaan pieni ja reppana poika. Reilun parinkymmen vuoden ikäisenä hänestä oli kuitenkin tullut solakka ja miellyttävän näköinen nuori mies.
Illan aikana he kertasivat tanssien lomassa kuulumisiaan. Seijan oli lähdettävä hyvissä ajoin ravintolasta, koska hänen piti lähteä aamulla töihin. Ari oli jäämässä Helsinkiin yöksi, joten he sopivat tapaamisen seuraavaksi päiväksi.
”Minulla kävi suurenmoinen onni, kun kohtasin Seijan”, Ari sanoo.
”Ymmärsin, että minulla oli edessäni elämäni tilaisuus.”
Tapaaminen eteisessä
Ari oli ollut nuorukaisesta saakka töissä Postissa. Kun hän alkoi seurustella Seijan kanssa, hän matkusti usein illalla Postin rekka-autolla Kotkasta Helsinkiin ja palasi aamuyön rekalla takaisin, jotta ehti taas töihin.
”Nuorena ja vastarakastuneena ei edes tiennyt, mitä väsymys on”, Ari muistelee.
Seija hakeutui hotelli- ja ravintolakouluun ja pääsi harjoittelujaksoille helsinkiläisiin ravintoloihin.
Kun Ari meni tapaamaan Seijaa hienoon ravintolaan, Ari sai vastaansa peräti neljä portsaria.
”Siihen aikaan ravintolaan pääsy edellytti tietynlaista pukeutumista. Minulla ei ollut asianmukaista vaatetusta, mutta saimme tavata ravintolan eteisessä.”
Seija taas matkusti viikonloppuisin Kotkaan. Hän oli ihastunut Arin positiivisuteen ja myönteisyyteen. Ariin taas oli tehnyt vaikutuksen Seijan rehellisyys ja tarmokkuus.
”Seija on pohjanmaalaista sukua, ja minun vanhempani olivat Karjalan evakoita. Nähtävästi meidän luonteemme täydentävät toisiaan, kun olemme yhä yhdessä”, Ari sanoo.
Appiukko isähahmona
Seija ja Ari kihlautuivat juhannuksena vuonna 1974 ja menivät naimisiin reilua kuukautta myöhemmin.
”Asioihin piti saada vauhtia, eikä minulla ole koskaan ollut tapana nynnytellä”, Seija sanoo.
Nuoren parin ensimmäinen yhteinen asunto oli 33 neliön yksiö Kotkan Karhuvuoren lähiössä. Seijan mukaan he eivät edes ajatelleet hankkivansa kotia Helsingistä.
”Koska olimme perustamassa perhettä, pienempi ja rauhallisempi Kotka oli mielestämme meille parempi vaihtoehto.”
Seijan ja Arin tytär Niina syntyi vuonna 1975 ja poika Teemu 1978. Perheen kasvettua he muuttivat entiseen kaupparakennukseen Kotkan Ruonalan kaupunginosaan.
”Se oli mahtava paikka aivan rannan tuntumassa. Pihapiirissä riitti vilskettä, kun samoilla kulmilla asui paljon lapsiperheitä. Lapset oppivat omassa rannassa uimaan ja minä surffaamaan”, Ari muistelee.
Entisen kaupan toiseen asuntoon muutti Seijan isä Jaakko Rannanjärvi. Ari oli apen asumisesta yhteisen katon alla pelkästään mielissään.
”Meillä oli omat sisäänkäynnit ja huushollit, mutta remontoimme Jaakon kanssa yhdessä koko taloa. Olin käden taidoiltani melko avuton, mutta apen opastuksella opin tapetoimaan, maalaamaan ja laatoittamaan märkätiloja.”
Ari oli vain 13 vuoden ikäinen, kun hänen oma isänsä, autokauppias Ilmari Kauhanen menehtyi 56-vuotiaana aivohalvaukseen.
”Ehkä appi oli minulle ainakin osittain se isähahmo, jota olin niin kauan kaivannut.”
Juhlasta painajaiseksi
Lapsiperhearjen ruuhkavuodet kuluivat Kotkan Ruonalassa nopeasti. Ari jatkoi työtään erilaisissa tehtävissä Postissa. Seija työskenteli ravintola-alalla ja kahvilanhoitajana. Niina-tytär kihlautui, muutti pois kotoa ja meni naimisiin.
Kun Seija täytti lokakuussa vuonna 1998 50 vuotta, Ari vei hänet kahden viikon lomamatkalle Viron Pärnuun.
Kotiinlähtöä edeltävänä päivänä Arille tuli hotellin vastaanottoon puhelu: Niina oli menehtynyt 23-vuotiaana auto-onnettomuuden uhrina, vain kahdeksan viikkoa häidensä jälkeen.
”Se oli kuin painajainen, jota oli miltei mahdotonta uskoa todeksi”, Ari kertoo.
Paluumatkan Suomenlahden yli Seija ja Ari istuivat vaitonaisina laivan kannella. Järkytys ahdisti ja suru puristi. Sanoja ei ollut.
Seija kertoo, että laivan kannen penkille asetetun punaisen ruusun viereen laskeutui talitiainen.
”Lintu käänteli päätään ja katseli säikkymättä meitä. Aivan kuin Niinan sielu olisi tullut linnun hahmossa jättämään meille jäähyväiset.”
Tytär kuoli, jäljelle jäi elinikäinen rakkaus ja kaipaus
Kun Ari menetti tyttärensä, hän menetti oman elämänhalunsa. Hän olisi ollut valmis luopumaan myös omasta elämästään. Seija puolestaan alkoi hakea vastauksia elämän vaikeisiin kysymyksiin uushenkisestä new age -kirjallisuudesta.
He hakeutuivat myös seurakunnan sururyhmään, jossa he pääsivät purkamaan tuntojaan.
”Puhuminen auttoi, mutta siihen ei saatu vastausta, onko ihmisen kuolema ylipäätään sattumaa vai edeltäpäin tarkoitettua”, Ari sanoo.
Seija ja Ari saivat suruunsa voimia toisistaan, ja heillä oli kuitenkin vielä poikansa Teemu. Ari jatkoi työtään Postissa, ja Seija löysi itselleen mieluisan ammatin makeisalan yrittäjänä.
Kun Teemu muutti omaan kotiinsa, Seija ja Ari vaihtoivat suuren asuntonsa rivitalo-osakkeeseen Kotkan Pirosenvuoren kaupunginosassa, mistä he sitten muuttivat nykyiseen kerrostaloasuntoonsa.
”Tuntui aluksi hieman oudolta, kun jäimme kahdestaan”, Ari kertoo.
”Elämä asettui uomiinsa, mutta Niinan menettämisestä syntyneestä surusta emme pääse koskaan eroon. Kannamme sitä mukanamme elämämme loppuun saakka.”
Varjoja tulevaisuudessa
Eläkkeelläkin Seijan ja Arin päivät alkavat jo aamukuudelta. Ensin Ari tekee omat syvähengitysharjoituksensa ja sen jälkeen pariskunta juo aamukahvit ja lukee päivän lehdet.
”Kesät vietämme mökillämme Haminan Luomajärven rannalla”, Ari kertoo.
Heidän poikansa Teemu, hänen vaimonsa ja heidän lapsensa Veeti, 15, ja Vilma, 9, asuvat Kouvolassa.
”Lapsenlapset ovat meille todellinen ilonaihe. Se merkitsee paljon, kun tietää, että oma suku ja perhe jatkuvat”, Ari sanoo.
Seijan mukaan heidän rakkautensa on muuttunut reilun puolen vuosisadan alkuhuuman jälkeen jatkuvasti, mutta ei ole koskaan loppunut.
”Voi kun muistaisin ja osaisin osoittaa Arille kaiken sen arvostuksen ja rakkauden, mitä tunnen häntä kohtaan.”
Tulevaisuudestaan pariskunta ei kuitenkaan rohkene puhua.
Tammikuussa Arilla diagnosoitiin syöpä.
Hän katsoo vieressään istuvaa Seijaa ja hymyilee hieman.
Kun elämä tuntuu raskaalta ja vaikealta, Ari palaa ajatuksissaan yli puolen vuosisadan taakse ja ravintola Espilään. Hän hakee taas Seijan tanssiin.
”Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut jakaa elämäni Seijan kanssa.”