Laulaja Tuula Amberla, 66, aikoo elää ainakin 120 vuotiaaksi. ”Olen aivan liian utelias, jotta voisin noin vain kuolla ja kadota. Elämässä on kaikkea hienoa, kuten viini, musiikki ja lapsenlapsi.”
Tuula Amberlalla on vahva mielikuva siitä, mitä hän tekee 95-vuotiaana.
”Istun pariisilaisessa katukahvilassa, siemailen viiniä ja korvakuulokkeissa soi brittiläinen rockbändi Muse.”
Kun Tuula sanoo, ettei aio koskaan kuolla, on häntä helppo uskoa. Aivan kuin ajan hammas ei olisi purrut häneen lainkaan. 66-vuotiaana hänellä on sama energia, sama otsatukka, mutrusuu ja intensiivinen katse kuin 1980-luvulla.
Tuulan tavoitteena on elää ainakin 120 vuotiaaksi. Tämän hän on ilmoittanut myös lapsilleen.
”Olen aivan liian utelias, jotta voisin noin vain kuolla ja kadota. Elämässä on kaikkea hienoa, kuten viini, musiikki ja lapsenlapsi. Haluan nähdä, mitä tapahtuu. Haluan nähdä sen tunnelin, joka rakennetaan Turusta Tukholmaan”, hän sanoo nauraen.
Nuorten suosioon
Haastattelua edeltävänä päivänä Tuulalla on ollut jazzkokoonpanonsa kanssa keikka helsinkiläisessä rokkibaarissa. Hän keikkailee myös pienemmällä kokoonpanolla, duona tai triona.
Tuula kertoo, että yleisössä on aina eri-ikäisiä ihmisiä laidasta laitaan. He osaavat laulujen sanat ulkoa ja laulavat mukana niin, ettei hän kuule omaa ääntään.
Myös nuoret ovat löytäneet Tuula Amberlan.
”Eräällä keikalla turkulaisessa pubissa innokkain yleisö koostui nuorista miehistä, jotka halusivat ottaa kanssani selfieitä ja kertoivat kuunnelleensa minua pienenä vanhempiensa C-kasetilta tai vinyyliltä.”
Ja kun Tuula viime kesänä esiintyi Helsingin Suvilahdessa järjestetyllä musiikkifestivaalilla, oli suksee niin suuri, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet edes esiintymishalliin sisään.
Tuulan tavoitteena on ollut, että laulut muistetaan mutta ei häntä. Lavalla laulut heräävät eloon.
”Kerran joku innokas miespuolinen fani sanoi, että mä rakastan sua. Vastasin siihen, että stop – et sinä minua rakasta vaan näitä tekstejä ja tarinoita, joista luot omat mielikuvasi. Minä olen vain väline, tulkki.”
Näin se on ollut aina.
Lulusta se alkoi
On vappu 1983, ja turkulaiset lääkäriopiskelijat juhlivat salakapakassa Eerikinkadulla. Bileissä soittaa rokkibändi Liikkuvat lapset, jonka solisti Tuula on. Meno on melkoista. Tuula kieltää bändin poikia koskemasta booliin.
Keikan jälkeen Tuulaa lähestyy ”kummallinen parrakas mies”, joka kysyy, että tulisiksää joskus laulaa mun lauluja. Mies mainitsee, että yksi teksti voisi sopia Tuulalle. Tuula vastaa, että totta kai, hän kokeilee mielellään.
Noin vuoden kuluttua mies soittaa ja sanoo, että no ny se ois valmis.
Mies oli Jukka Alihanka ja laulu Lulu.
”Studiossa mietittiin, millä tyylillä laulu tehtäisiin. Kokeilin erilaisia tyylejä. Yhtäkkiä menin aivan lähelle mikrofonia ja aloin laulaa matalalla äänellä lakonisesti. Näin, miten tyypit hyppivät tarkkaamossa. Tajusin, että nyt tuli tehtyä jotain hyvää.”
Tuula ei ollut valmistautunut Lulun tuomaan suosioon – eikä leimaan.
”Siinä oli jokin sellainen juttu, että Lulu oli jotain paheellista. Ja sitä kautta minä olin jotain paheellista. No, Suomessahan riitti tuhman naisen leimaksi jo se, että oli tummatukkainen.”
Lue lisää: Kirkan kuolema oli Muskan elämän pahin paikka: ”Olin vähän aikaa hoidossa Lapinlahden sairaalassa”
Folkloristiikan ja kirjallisuustieteen opinnot juuri aloittanut Tuula heitettiin iskelmä- ja tanssilavamaailmaan, joka tuntui hänestä oudolta ja josta hän ei ymmärtänyt mitään.
Tuli muitakin hittejä, kuten Tyttö kampaa märkää tukkaa. Tähteys ei kuitenkaan koskaan ollut Tuulan tavoitteena.
”Aika pian huomasin, että jos halusi päästä eteenpäin musamaailmassa, olisi oltava tosi joustava ja kiltti. Keikkalavojen kiertäminenkään ei oikein ollut minun juttuni. Rockkulttuuri oli lähempänä itseäni.”
Tuula kertoo vielä erään kiinnostavan anekdootin, joka liittyi palavasilmäiseen teatterimieheen. Jonkin aikaa Tuula oli haaveillut näyttelijän urasta. Hän haki Teatterikorkeakouluun kolme kertaa ja pääsi parhaimmillaan viimeiseen vaiheeseen, kunnes Jouko Turkka tiputti hänet.
”Turkka mesoi siellä, että perkeleen Amberla, saatanan läskiperse. Olin siihen aikaan hoikka kuin pajunvarsi. Se pääsykoe oli aivan sairasta, hyvä etten päässyt sisään. En minä ehkä olisi suostunut siihen touhuun.”
Eläkkeelle, minäkö?
Tuulasta tuli kirjastoalan ammattilainen, mutta musiikkia hän ei koskaan jättänyt. Hän laskeskelee, että 1980-luvun alun jälkeen ei ole ollut yhtään vuotta, etteikö hän olisi keikkaillut.
”Aina on ollut jotakin. Musiikkia en lopeta niin kauan kuin minua vain pyydetään.”
Kymmenen viime vuotta Tuula on työskennellyt Uudenkaupungin kirjastossa lasten ja nuorten osastolla. Hän rakastaa työtään kirjojen, lasten ja nuorten parissa eikä aio jäädä eläkkeelle ainakaan pariin vuoteen.
”En missään nimessä. Saan työskennellä historiallisissa puitteissa yhdessä Suomen hienoimmista kirjastoista. Vanha puurakennus on entisöity ajan henkeen – meillä on paperitapetit ja valtavat kaakeliuunit.”
Uudenkaupungin pääkirjaston remontti valmistui viime kesänä. Väistötiloissa jouduttiin värjöttelemään viisi vuotta, joten Tuula haluaa ottaa nyt ilon irti upeasta työmiljööstä.
On myös muita syitä siihen, miksi hän ei ole lähtemässä vielä mihinkään. Tuula huomauttaa, että hänen työuransa on pirstaleinen ja eläkekertymä siksi surkea.
”Toisekseen, en osaa jäädä eläkkeelle. En tiedä, miten se teknisesti tehdään. Se vähän kauhistuttaa minua”, hän virnistää.
Tuula asuu Vehmaalla, noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Uudestakaupungista.
Kesäisin hän taittaa työmatkat aina sään salliessa polkupyörällä, viisitoista vuotta vanhalla Tunturilla.
”Pyöräily on minun intohimoni. Viime kesänä sain nipin napin rutistettua kasaan sen 1250 kilometriä, mikä on ehdoton minimi. Ensin oli jäätävän kylmää ja sateista ja sitten alkoivat hurjat helteet. Pelkäsin, että kuolen sinne metikköön.”
Rinnalla sama mies
Lapsuudessa Tuulan perheessä hälistiin ja hölistiin, pidettiin hurjan hauskaa ja myös riideltiin räiskyvästi. Näin tapahtuu edelleen.
”Minusta on hienoa, kun uskalletaan sanoa, mikä painaa, eikä pidetä asioita sisällä.”
Tuula ja hänen miehensä Pekka Eskelinen ovat olleet naimisissa kohta neljäkymmentä vuotta.
Pitkän suhteen salaisuus saattaa olla se, että eroaminen on hirveän raskas prosessi, miettii Tuula nauraen.
”Mutta totta puhuen minulla on maailman kiltein ja kivoin mies. Ehkä me sovimme yhteen tätä omituista rulettia pyörittämään.”
Tähän omituiseen rulettiin kuuluu kolme lasta, yksi lapsenlapsi ja neljä koiraa, jotka ovat rodultaan pörröisiä saksanpystykorvia. Yhdessä on myös japaninpystykorvaa.
”Osa koirista on meidän ja osa lasten. Ne matkustavat kotien välillä. Esimerkiksi tänään meillä saattaa olla kaksi koiraa, huomenna kolme ja ylihuomenna neljä.”
Tuula ei tarkkaan muista, minä vuonna hänet ja Pekka vihittiin. Eikä sitä kuulemma muista Pekkakaan.
”Olisiko se ollut vuosi 1987 – samaan aikaan kun minun soololevyni ilmestyi”, Tuula pohtii.
Vihkiminen tapahtui kuitenkin maistraatissa melkoisen ex-tempore, kun he olivat tunteneet toisensa parisen viikkoa.
Sekaannusta ja hämmennystä aiheutti se, että Liikkuvien lasten rumpalilla oli sama nimi kuin Tuulan miehellä. Tuulan Pekka työskentelee kuitenkin graafisena suunnittelijana mainostoimistossa.
”Pekat ovat syntyneetkin melkein samana päivänä. Aina kun yritän tehdä jotain normaalia, siitä kehkeytyy vyyhti.”
Äitiys rajapyykkinä
Perheen lapset, jotka ovat nyt kaksi- ja kolmekymppisiä aikuisia, on adoptoitu Kolumbiasta. Adoptioon Tuula ja Pekka päätyivät, kun biologisia lapsia ei alkanut kuulua.
”Kävin parit hedelmöityshoidot, ja se oli kivuliasta ja sietämätöntä. Totesin, että tämä oli tässä. En oikeastaan kovin paljon surrut sitä, etten tullut raskaaksi. Adoptio tuntui meistä luonnolliselta.”
Tuula muistaa vielä elävästi, miltä tuntui kohdata ensimmäinen oma lapsi.
”Minusta tuli ensin taaperoikäisen pojan äiti. Olihan se aivan uskomatonta, kun pieni valmis ihminen kävelee ovesta sisään omin jaloin. Tytöt olivat vielä vauvaiässä, kun adoptoimme heidät.”
Tuula on joskus kuvaillut, että hänen elämänsä jakautuu aikaan ennen ja jälkeen äitiyden. 1995 on rajapyykki, jonka jälkeen fokus siirtyi lapsiin ja kirjastouraan.
”Olin nähnyt musiikkielämän aika perusteellisesti. Pitkät keikkamatkat ja poissaolot kotoa eivät nekään enää sopineet kuvioon. Lapset ovat olleet syy palata kotiin.”
Kolumbiasta adoptoitujen lasten äitinä Tuula tietää, mitä suomalainen rasismi on. Se on esimerkiksi ulkopuolelle jättämistä, nimittelyä ja sitä, että vartijan katse seuraa kaupassa tiiviisti.
Tuula on erityisen huolissaan siitä, että nuorten poikien joukossa tuntuu olevan muotia heittää rasistisia kommentteja ja yleistyksiä. Tähän ilmiöön hän on törmännyt työssään.
”Näitä rasistisia trendejä hyödynnetään politiikassa. Minusta se on tosi surullista. Itse näen rikkautena sen, että meillä on erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista. En ymmärrä, millainen olisi Suomi ilman monikulttuurisuutta.”
Lapsenmielinen meimo
Parisen vuotta sitten tapahtui ihana yllätys: Tuulasta tuli isoäiti. Hän on lapselle meimo niin kauan, kunnes lapsi alkaa kutsua häntä joksikin muuksi.
”Meimo tulee meidän ihanasta äitikoirastamme, jonka nimi on Mayflower eli Mei, sekä mummo-sanasta”, Tuula selittää.
Koska Tuula arvelee olevansa henkisesti noin kolmevuotiaan tasolla, yhteinen sävel lapsenlapsen kanssa löytyi oitis.
”Aiheutan kuulemma kaaoksen aina, kun saavun paikalle. Lapsi alkaa juosta ympyrää ja huutaa, että rapa roiskuu. Sitten me nauramme. Täytyy sanoa, että meillä on syvä ymmärrys keskenämme.”
Tuula miettii, että on lapsi sitten adoptoitu tai biologinen, hän on yksilö, jonka kehitystä voi vain ihmetellä ja ihailla.
”Me voimme myös oppia paljon lapsilta vaikkapa sitä, miten selviytyä, kun elämä tuo eteen kurjia juttuja. Kun lapsi kaatuu, hän itkee hetken, nousee sitten ylös ja jatkaa leikkejään.”
Tuulan supervoimia ovat hassuttelu ja huumori. Samalla letkeydellä hän suhtautuu myös ikääntymiseen.
”En ajattele sitä. Paitsi yksi kauheus vanhenemisessa on: kun täytin 65 vuotta, tajusin, että olen seniorikorttilainen.”
Juttu on julkaistu Vivan numerossa 3/2026.
Tuula Amberla
SYNTYI: Turussa vuonna 1959.
ASUU: Vehmaalla.
PERHE: Puoliso Pekka Eskelinen, 23-, 29- ja 31-vuotiaat lapset ja 2-vuotias lapsenlapsi sekä neljä koiraa.
URA: Laulaja ja kirjastonhoitaja.
HARRASTUKSET: Pyöräily, kuntosalicircuit, jooga, pilates, politiikka ja lukeminen.
Sinua voi kiinnostaa myös:
