Elettiin 1960-luvun alkua, kun eräs Pälkäneen likka sisuuntui.
Tellervo Haarni oli ollut aina isän tyttö ja kulkenut tämän mukana tukkimetsällä pienestä asti. Se oli Tellervosta niin kivaa, että hän jäi joskus koulustakin pois, jotta pääsisi isän kanssa hevoskyydillä metsään.
Pientila Pälkäneellä elätti perheen, mutta ylimääräistä rahaa ei ollut.
Isoveli laitettiin oppikouluun, mutta Tellervo sai tyytyä pelkkään kansa- ja jatkokouluun. Siinä vaiheessa tukkimetsä ei enää tuntunutkaan kutsuvalta.
Isä oli kuitenkin sitä mieltä, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, koska ne menevät naimisiin. Tellervon olisi pitänyt tyytyä tilan töihin, kun isoveli ajeli mopolla kirkonkylälle opiskelemaan.
Se oli Tellervon mielestä väärin, ja isän kanssa tuli riitaa.
Aikuisena Tellervo ymmärsi, että isä oli oman aikansa ihminen ja kouluttautuminen oli tuolloin vielä iso rahallinen kysymys. Mutta 15-vuotias Tellervo pakkasi laukkunsa ja lähti ovet paukkuen pitkin tietä pois kotoa. Se tie veisi hänet vielä tehtaanjohtajaksi.
Tellervo oli viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Kuvassa hän on kaksivuotias.
© Tellervo Haarnin kotialbumi
Viisi markkaa ja emalipannu
Tellervo Haarni liikuttuu yhä, kun hän muistelee lähtöään lapsuudenkodistaan yli 60 vuotta sitten.
Kotoa hän sai mukaansa vain veden keittämiseen tarkoitetun emalipannun sekä äidin salaa käteen tyrkkäämän viisimarkkasen bussilippua varten. 15-vuotiaalle oli luvattu työpaikka ja asunto aitoolaisesta silkkipainosta, jonka yläkerrassa Tellervo keitti emalipannulla perunavelliä ensimmäisenä iltanaan.
”Olihan se silloin tietysti tavallisempaa kuin nyt ja monelle pakon sanelemaa. Minä olin utelias ja halusin hankkia leipäni ja pärjätä elämässä. Kun en päässyt kouluun, tämä oli se toinen tie”, Tellervo sanoo.
Puolen vuoden päästä isä tuli viimein käymään Tellervon luona, ja heidän välinsä alkoivat korjaantua.
Kouluja Tellervo ei enää käynyt, mutta töitä oli tarjolla niin paljon kuin vain halusi tehdä. 18-vuotiaana Tellervolla oli kolme työpaikkaa yhtä aikaa, paperitehtaalla päivisin ja sen johtajien kerholla ja toisessa baarissa iltaisin.
Nuoruuden avioliiton Tellervo solmi entisen koulukaverinsa Kaukon kanssa. He saivat kaksi tytärtä ja hoitivat Kaukon kotitilaa. Tellervon työnä oli muun muassa vihannesten kasvattaminen ja myyminen torilla. Siitä Tellervo tykkäsi, mutta kun paikallisen Veikka-Neuleen omistajat alkoivat houkutella töihin sukkatehtaalle, hän vastasi lopulta myöntävästi.
Se oli Tellervon elämän käännekohta. Hän oppi työssä nopeasti ja eteni jo 25-vuotiaana tehtaan tuotantopäälliköksi.
Samoihin aikoihin avioliitto veteli viimeisiään.
”Kauko oli hyvä mies, mutta keskikaljan uhri”, Tellervo sanoo.
Keskioluen myynti oli vapautettu tammikuussa 1969, minkä jälkeen kopan kaljaa saattoi hakea helposti kauppareissulla. Siitä alkoi Kaukon alamäki.
Kun Tellervo eräänä iltana tuli kotiin työvuorostaan sukkatehtaalta, appiukko oli ovella vastassa ja ilmoitti, että tuolla on nyt kaksi traktoria ja leikkuupuimuri uponneina kuraiseen peltoon. Että mitäs nyt tehdään.
”Minä sanoin, että tehkää ihan mitä ikinä tykkäätte. Minä lähden nyt. Otin likat kainaloon ja läksin siltä seisomalta.”
Synnytyslaitokselta tehtaalle
Tellervo muutti tyttärineen Pälkäneen kirkonkylälle ja laittoi kaiken tarmonsa työhön. Hän halusi oppia sukkien valmistamisesta kaiken ja kehittää tehtaan toimintaa. Se merkitsi pitkiä työpäiviä.
”Luvattoman pitkiä, jos perhettä ajattelee”, Tellervo sanoo.
Joskus myöhemmin, kun vanhempi tytär kirjoitti ylioppilaaksi, Tellervo pahoitteli ääneen sitä, miten paljon hän oli ollut kotoa poissa, kun tytär oli pieni.
”Tyttö sanoi, että minkälaisia nysveröitä meistä olisi tullut, jos olisit uhrannut tuon energiasi meihin.”
Sukkatehtaalta Tellervo löysi myös uuden rakkauden, tehtaan toisen omistajan Yrjö Leeven. He saivat yhdessä kaksi poikaa.
Tellervon elämää kuvaa hyvin se, että kun pojista ensimmäinen syntyi, Tellervo ei lähtenyt synnytyslaitokselta suoraan kotiin vaan sukkatehtaalle, koska eräs työntekijä halusi juuri silloin neuvotella palkastaan.
Näppylöitä sukan pohjiin
Esikoispojalla oli oma roolinsa Tellervon uran suurimmassa innovaatiossa.
Ulkomaanmatkoillaan Tellervo oli nähnyt erikoisia sukkia. Niiden pohjin oli laitettu kuvioita, jotka estivät liukastumista. Tellervo päätti kokeilla ideaa Veikka-Neuleessa.
Syntyi Vendi-merkkinen jarrusukka, jonka moni muistaa lapsuudestaan: tiheät valkoiset kumimaiset näppylät sukanpohjassa, jotka estivät lattialla liukumisen.
Ensimmäisen sukkaerän päätestaaja oli Tellervon parivuotias esikoispoika Santeri, joka meni kotona päin seinää, kun sukka jarrutti niin tehokkaasti.
Vaikka työ sukkatehtaan johdossa vei aikaa perhe-elämältä, Tellervo Haarni ehti toki olemaan äitinäkin. Santeri ja Veikko pieninä, kun mahtuivat vielä äidin kanssa samaan paitaan.
© Tellervo Haarnin kotialbumi
Tellervoa on kutsuttu jarrusukkien äidiksi. Se ei ole liioittelua, sillä vaikka idea ei sinänsä ollut aivan uusi, Tellervon johdolla jarrusukka kehitettiin huippuunsa.
Siitä haluttiin tehdä mahdollisimman toimiva ja paljon pesua kestävä tuote. Sekä sukan liukuesteaine että sen painamiseen tarvittava kone kehitettiin yhteistyössä japanilaisten kanssa.
”Muistan, kun ihmiset rupesivat puhumaan, että he ovat ostaneet kirpputorilta lasten sukkia. Silloin ajattelin, että nyt me teemme näitä jo vähän liiankin hyvin”, Tellervo naurahtaa.
Jarrusukista tuli sukkatehtaan suosituimpia tuotteita. Myöhemmin Tellervo keksi ehdottaa Marimekolle Unikko-kuvioisten sukkien valmistusta. Ne ovat nykyisin ihan tavallinen näky vaatekaupassa, mutta alun perin niitä valmistettiin vuosia juuri Veikka-Neuleessa.
Tellervosta oli tullut myös yrityksen omistaja, ja bisnes kukoisti. Veikka-Neuleen liikevaihto nousi muutamassa vuodessa kolmesta kymmeneen miljoonaan 1980-luvun alkupuolella. Kasvuvauhti oli liiankin nopea, mutta nousukauden huumassa siitä ei osattu sen kummemmin huolestua.
Uusi vuosikymmen toi mukanaan laman ja toisen avioeron.
Tellervolle sukilla on yhä väliä. Haastatteluun hän puki jalkoihinsa Pikku Myyt.
© Sara Pihlaja
Vielä yksi onni
Kun Suomen talous romahti 1990-luvun alussa, Veikka-Neuleessa reagoitiin siihen nopeasti. Tuotantoa siirrettiin nopealla aikataululla Viroon, sillä vaatteiden tukkuhinnat olivat laskeneet niin alas, että ne eivät ne kattaneet edes valmistuskustannuksia.
Samaan aikaan laman alkuvuosina Tellervosta tuli ensin yrityksen hallituksen puheenjohtaja, sitten toimitusjohtaja. Hänen vastuulleen jäi pitää Veikka-Neule pystyssä mahdottomalta tuntuneessa taloustilanteessa, kun aviomiehestä ei siihen enää ollut – eikä hänestä lopulta ollut enää aviomieheksikään.
”Yrjö oli hyvä aviopuoliso, ja olimme oikein hyvä työpari, koska hän oli paljon rauhallisempi kuin minä. Mutta ei meidän yhdessäolomme vaan lopulta toiminut. Se oli taloudellisessa mielessä ja muutenkin hyvin raskas ero”, Tellervo sanoo.
Laman ja etenkin markan devalvaation aiheuttamat luottotappiot olivat viedä välillä yöunet, ja sitten kaatui vielä Neuvostoliittokin. Veikka-Neule ei onneksi ollut niin riippuvainen idänviennistä kuin moni kilpailija.
Tellervo osti vähitellen ex-miehensä osakkeet, mutta ei kaikkia. Osan lunasti eräs toinen Yrjö, josta tuli Tellervon kolmas aviomies.
Yrjö Haarni oli ollut jo vuosia Tellervon ystävä ja työkaveri, yrityksen markkinointipäällikkö. Hänen äitinsä oli taiteilija Kylli Koski eli lapsille televisiossa satuja kertonut ja kuvittanut Kylli-täti, josta Tellervon seinällä muistuttaa kaunis syksyinen akvarelli.
Haarnin kanssa Tellervo koki vielä onnellisen avioliiton – ja onnellisen avioeron.
Huomatessaan itsessään Alzheimerin oireet Yrjö Haarni nimittäin haki Tellervosta eroa. Se oli rakkauden teko, vaikka moni lähipiirissä sitä kummastelikin.
”Yrjö pyysi, että huolehtisin hänestä, mutta samalla hän halusi päästää minut vapaaksi, koska olin kymmenen vuotta nuorempi. Hän oli niin humaani ja kaikin puolin pidetty ihminen.”
Tellervo ja Yrjö elivät eron jälkeen yhdessä vielä pari vuotta, ennen kuin muistisairaus eteni niin, ettei kotihoito ollut enää mahdollista.
Kyseenalaista oikeutta
Vaikka Tellervo Haarni onnistui luotsaamaan sukka- ja trikootehtaansa läpi laman ja henkilökohtaisestikin vaikeiden vuosien, konkurssilta ei hänkään säästynyt. Siihen johti eräs virheeksi osoittautunut yrityskauppa.
Sukkia ja trikoovaatteita valmistaneen Veikka-Neuleen nimi muutettiin 1990-luvun lopulla Vendiksi. Se oli yrityksen tunnetuin tuotemerkki, sillä parhaina vuosina esimerkiksi Suomessa myydyistä lastensukista neljä viidesosaa oli Vendi-merkkisiä.
Sukkatehtailija messumatkalla Pariisissa yhdessä työkaveriensa kanssa. Petteri Weckman ja Jukka Tele olivat avainhenkilöitä liukuestesukan synnyssä.
© Tellervo Haarnin kotialbumi
Kun tekstiilialan kannattavuus alkoi vuosituhannen vaihteessa laskea ja tuotanto siirtyä Aasiaan, Tellervo joutui jälleen miettimään keinoja, joilla yritys pärjäisi jatkossakin. Kun brittiläinen yhteistyökumppani osoitti kiinnostusta, Tellervo päätti myydä tehtaan trikootuotannon heille.
Käytännössä toiminta jatkui samanlaisena: vaatteita ja sukkia valmistettiin Pälkäneellä kuten ennenkin. Ongelmat alkoivat kuitenkin pian. Ensin alkoi tulla erimielisyyksiä vaatteiden laadusta, ja lopulta britit jättivät maksamatta heille kuuluvia kustannuksia.
Episodi brittien kanssa ei kestänyt kuin pari vuotta, mutta päättyi raskaaseen ja kalliiseen oikeudenkäyntiin, jonka Tellervo tavallaan sekä voitti että hävisi. Oikeus ratkaisi asian hänen edukseen, mutta korvaukset jäivät saamatta, ja asianajokulut jäivät Vendin maksettaviksi, kun brittiyhtiö hakeutui konkurssiin.
”Se kaikki maksoi meille 400 000 euroa. Eihän se mitään oikeutta ollut”, Tellervo huokaa.
Vendissä oli ollut tarkoitus tehdä sukupolvenvaihdos, jossa Tellervon toinen tytär ja molemmat pojat olisivat ottaneet firman vähitellen haltuunsa. Sen sijaan tuli konkurssi. Sukkakoneet pysähtyivät Pälkäneellä, ja 58 ihmistä menetti työpaikkansa.
Se oli Tellervolle kova paikka.
”Kyllähän sitä toivoo, että olisi tehnyt jotakin toisin, mutta se on jälkiviisautta.”
Vendi-merkkisiä vaatteita hän näkee yhä ajoittain joissakin kaupoissa – jarrusukkiakin, joiden hän huomauttaa olevan selvästi huonolaatuisempia kuin alkuperäisten.
Jaakobinpainia Bangladeshissa
Joitakin vuosia sukkatehtaan konkurssin jälkeen Tellervo Haarni matkusti tyttärensä Minnan kanssa Bangladeshiin. He tutustuivat tehtaaseen, jossa oli määrä valmistaa naisten ja lasten trikoovaatteita tyttären johtamalle yritykselle.
Viisitoistavuotiaana emalipannun kanssa maailmalle lähtenyt Tellervo kävi tarkastamassa, millaisissa oloissa köyhän maan naiset tekivät työtään. Tehtaassa tosin vain miehet saivat käyttää ompelukonetta, mutta jokaisella heistä oli neljä naisavustajaa.
Tellervo sanoo käyneensä tuolloin jaakobinpainia itsensä kanssa siitä, oliko oikein teettää vaatteita halvalla kehitysmaassa.
”Mutta tulin siihen tulokseen, että on parempi, että näillä ihmisillä on työtä kuin ei työtä ollenkaan tai että he joutuvat täydellisen hyväksikäytön uhriksi”, Tellervo sanoo.
Jotain olisi voinut tehdä toisin, mutta se on jälkiviisautta, Tellervo Haarni toteaa.
© Sara Pihlaja
Jarrusukkien äiti ehti siis kokea urallaan paitsi suomalaisen tekstiiliteollisuuden nousun ja laskun myös globalisaation. Viimeksi mainittua hän ei osaa pitää siunauksena ihmiskunnalle.
Ensi vuonna Tellervo Haarni täyttää 80 vuotta. Hänen elämästään on juuri ilmestynyt Ari Turusen ja Marjo Mustosen kirjoittama kirja Kaksi oikein, yksi nurin.
Äskettäin Tellervo muutti pienempään asuntoon isosta omakotitalosta, joka oli pitkään täynnä elämää.
Välit kaikkiin puolisoihin säilyivät erojen jälkeen, ja laajennettuun perheeseen kuuluvat esimerkiksi toisen aviomiehen jälkikasvu.
”Onhan minun elämäni ollut aika rankkakin jonkun mielestä. Ja miksei olekin. Mutta se on ollut myös hyvin mielenkiintoinen elämä.”
”Koko elämisen todellinen voimavara on perheessä”, Tellervo sanoo. Hänen klaaninsa on iso ja kasvaa edelleen.
© Sara Pihlaja