Joulukuussa 2020 surulliseen, itsensä hengiltä juoneiden taiteilijoiden kerhoon liittynyt Alexi Laiho äänestettiin jossakin välissä maailman parhaaksi kitaristiksi ja ymmärrän hyvin miksi. Lisäksi hänet oli kuin tehty rokkitähdeksi. Muutenkin bändi vilisi erittäin kovan tason muusikoita. Ja pakkohan on arvostaa bändiä, joka jaksaa roudata keikkarekvisiitakseen kolme kuusta ihan vain voidakseen hihitellä kuusi, kuusi, kuusi -vitsille, jota moni yleisössä ei välttämättä edes tajunnut.
Bändin kappaleet ovat aika ajoin monipuolisuudessaan ja polveilevuudessaan sellaisia, että niiden kuunteleminen levyltä voi olla hengästyttävää, mutta livetilanteita tämä palveli erinomaisesti. Esimerkiksi ruotsalaisen In Flamesin rumpalina aloittanut, sittemmin kitaristiksi siirtynyt Björn Gelotte tokaisee kirjassa, että ”soitannollisesti In Flamesilla ei ollut mitään mahdollisuuksia Bodomin rinnalla”.
Tuskin olen ainut, joka on jälkikäteen harmitellut, että olisi voinut vähän useamminkin tarttua tilaisuuteen nähdä Children of Bodom livenä. Esimerkiksi aika monta Ilosaarirock-keikkaa jäi syystä tai toisesta näkemättä.
* *
Bändi siis lukeutuu sekä suomalaisen musiikin että metallimusiikin suurten joukkoon. Siksi olisin toivonut Isoaholta parempaa kirjaa, vaikka ei sitä missään tapauksessa voi huonoksi sanoa. Kirja on sinänsä erittäin taitavasti kasattu sitaattien mosaiikki, josta punoutuu bändin tarinaa tasaisesti eteenpäin vievä tarina. Sitaatteja on bändin jäseniltä, muusikkokollegoilta, levy-yhtiön tyypeiltä ja muilta yhteistyökumppaneilta. Niitä on kerätty haastattelemalla ja lainailemalla aiemmista haastatteluista.
Kun sanon, että olisin toivonut Isoaholta kirjaan enemmän omaäänisyyttä, en tarkoita sitä bändikirjoja usein riivaavaa trendiä, jossa kirjoittaja kirjoittaa itsensä mukaan kirjaan seikkailemaan bändin kanssa. Tarkoitan sitä, että Isoaho olisi voinut kirjoittaa mukaan enemmän omaa näkemystään ja tulkintaansa bändistä ja muutenkin valita sitaattikokoelman sijaan tyypillisemmän, kertovamman muodon.
Valittu muoto tekee myös sen, että mihinkään kenenkään kirjassa sanomaan ei puututa kriittisellä otteella. Journalistisempi ote olisi palvellut tässä paremmin. Nyt kirjaa lukiessa tuntuu aika ajoin siltä kuin katselisi täysin ylipitkää, puhuvien päiden joukosta koostuvaa ja fanipojan tekemää bändidokkaria.
* *
Haukuista huolimatta kirja on merkittävä ja loppujen lopuksi riittävän laadukas puolustamaan paikkaansa. Se on nopea, vaivaton luettava. Se tarjoilee paljon tietoa ja asettuu hyvin osaksi suomalaisen musiikki- ja kulttuurihistorian kirjoitusta.
Kirja onnistuu asettelemaan Children of Bodomin suomalaisen raskaan musiikin jatkumoon. Bändille suurena vaikuttajana oli esimerkiksi suomalaisen thrashin uranuurtaja, vuonna 1985 perustettu Stone. Stone-kitaristi Roope Latvalahan soitti pitkään myös Children of Bodomissa alkuperäisen kitaristin Alexander Kuoppalan lähdettyä, mutta sai lopulta kenkää. Ja esimerkiksi vuonna 2010 perustettu, thrashista groove metalin ja metalcoren suuntaan laventanut Lost Society on saanut valtavasti inspiraatiota Bodomin musiikista.
Hauskoja knoppeja on siellä täällä. Käy ilmi, että esimerkiksi Sixpounderin videota oli taannoin tekemässä myös eräästä Lordi-yhtyeestä tunnettu Tomi Putaansuu. Enkä ollut tiennyt sitäkään, miten kova Bodom-fani yhdysvaltalaisen Triviumin laulaja-kitaristi Matt Heafy on.
Monelle aloittelevalle bändille ovat levy-yhtiöiden tarjoamat riistosopimukset tulleet tutuiksi. On avartavaa lukea, kuinka Children of Bodom luikerteli sellaisesta kuiville. Esimerkiksi toinen merkittävä suomalainen metallibändi Amorphis oli riistosopimuksessaan kiinni ties kuinka pitkään.
* *
Kirjan perusvire on surullinen. On turhauttavaa lukea kuinka näin upeaa musiikkia tekevän yhtyeen pääjehu tunaroi päissään ja lopulta juo sekä itsensä että bändin hengiltä. Toinenkin juopottelee itselleen potkut orkesterista. Päihteet eivät tietenkään ole mikään yksiselitteisesti tai aukottomasti ongelmia selittävä asia, mutta suuri vaikuttaja joka tapauksessa.
41-vuotiaana kuolleen Laihon kohtalo on yhtä ankea ja surullinen kuin toisen suomalaisen metallin virtuoosin, vuonna 2009 vain 35-vuotiaana kuolleen Sentenced-muusikko Miika Tenkulan.
Surullista ja haikeaa kirjan lukeminen on siksikin, että enää koskaan ei tule mahdollisuutta nähdä Children of Bodomia lavalla. Ei lukeminen kuitenkaan sillä tavalla surullista ole, etteikö kirjaa olisi kaikkine puutteineenkin tehnyt mieli lukea melkeinpä yhdeltä istumalta alusta loppuun.
Pasi Huttunen
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.