Romaani
Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä.
Otava 2026. 318 s.
Kun Olli Jalonen kirjoitti vuonna 1989 Johan ja Johan -romaaninsa, hän kertoi kirjoittaneensa siihen asti henkilökohtaisimman teoksensa.
Jalonen oli ottanut lähtökohdan romaaniinsa oman isoisänsä ja isänsä elämänvaiheista. Biologista isoisäänsä Jalonen ei koskaan tavannut, sillä tämä pakeni jo Suomen sisällissodan lopulla rajan taakse Venäjälle.
Sukunimensä Jalonen sai isänsä kasvatti-isältä, joka esiintyy puolestaan merkittävässä roolissa Jalosen uusimmassa romaanissa.
Tämän viikon tiistaina ilmestynyt Puhdas viiruinen elämä onkin vielä Johan ja Johaniakin henkilökohtaisempi. Se ei kerro vain Jalosen yhden isovanhemman vaan kaikkien neljän tarinan. Myös Jalosen omat vanhemmat vilahtavat Hämeenlinnaan sijoittuvassa romaanissa pieninä lapsina.
Puhdas viiruinen elämä sijoittuu vuosiin 1914–1929 Rinkelinmäelle, joka oli siihen aikaan noin 30 talon muodostama kylä Hämeenlinnan maalaiskunnassa. Jäähallia ei vielä ollut, vaan juuri sillä paikalla, Poltinahon kasarmien ja harjun välissä sijaitsivat Jalosen isovanhempien talot.
Toisella puolella tietä asui työväenluokkaisen Kusti ja Aino Lehtosen perhe. Sisällissodan jälkeen sitä vastapäätä muutti autoilija Jalonen Liisi-rakkaansa ja tämän pienen pojan kanssa.
Lehtosten tyttärestä ja Jalosen kasvattipojasta tuli vuosia myöhemmin kirjailija Olli Jalosen vanhemmat.
Mutta sukuselvitys sikseen. Se ei ole Jalosen uusimman romaanin punainen lanka, vaikka autofiktiosta viehättyvää lukijaa toki kiinnosteleekin.
Kirjailija pudottelee romaanissaan tukun vanhojen hämeenlinnalaisten hyvin tuntemia nimiä, mutta ei tee sitä pelkän nimidroppailun vuoksi. Itse asiassa hän tekee kaikkensa sekoittaakseen henkilögallerian lukijan päässä.
Jokaisella luvulla on nimittäin oma minäkertojansa, ja välillä lukija saa tavata tekstiä pitkäänkin ennen kuin vihjeistä selviää, kuka niistä milloinkin on kyseessä.
Tähän on syynsä.
Jalonen kertoo heti romaaninsa alkusanoissa kirjoittaneensa romaaninsa 12 henkilöstä, jotka ovat ”syntyneet minuksi ja muiksi heidän lähelleen”. Kuultu ja kuviteltu, luettu ja omakohtaisesti eletty sekoittuvat toisiinsa, ja kirjailija pohtii, onko hän itsekin vain ”minujen kaikuja”.
Tulee tunne, että Jalonen on halunnut romaanillaan kuvata 1910–1920-luvun hämeenlinnalaista elämänmenoa mahdollisimman moniäänisesti.
Kun minäkertojina on sekä työläis- että porvariperheiden lapsia, maailmaa nähnyt kielitieteilijä, raittiusliikkeen aktiivi, maltillinen apteekkari, työväenliikkeeseen uskova pasifisti ja oikeistoradikaali nuorukainen, on näkökulmia varmasti riittävästi.
Niiden pohjalta muodostuu kokonaiskuva siitä, miten monenlaisissa rinnakkaisissa todellisuuksissa – siis kuplissa – myös sata vuotta sitten elettiin.
Silloin ei ollut somea, mutta sanomalehtiä riitti sen sijaan valittavaksi asti. Niitä Jalosen romaanissa edustavat kokoomuslainen Hämeen Sanomat ja sosialidemokraattinen Hämeen Voima.
Jalonen ei ole lähteistänyt romaaniinsa sisällyttämiä lehtileikkeitä. Se ei ole tarpeen. Lukija pysyy kyllä kärryillä, kummasta aviisista kulloinkin on kyse, sillä niin eri sanoin ja valikoiduin faktoin aikansa äänenkannattajat samoista tapahtumista kirjoittivat.
Kun Aino Lehtonen opettaa tyttäriään lukemaan, hän leikkaa paloja molemmista lehdistä ja panee lapsensa liimaamaan niitä puotipaperille peräkkäin. Jälleen yksi metafora siitä näkökulmien ja aatteiden mosaiikista, josta ajatuksemme muodostuvat.
Taajaan vaihtuvista kertojanäänistä huolimatta romaani imaisee lukijan helposti mukaansa. Tarinan keskiössä ovat etenkin nuoret Kerttu ja Kalle, jotka joutuvat mukaan sisällissodan tapahtumiin osin tahtomattaan, eri puolille.
Jalonen piirtää pienin, huolella valikoiduin tuokiokuvin esiin olennaiset tapahtumat ja kehityskulut ajanjaksosta, jolloin Hämeenlinnan Rinkelinmäelläkin siirryttiin valtiomuodosta toiseen, taisteltiin omia naapureita vastaan ja yritettiin tulla sisällissodan jälkeen jälleen toimeen – osa paremmin, osa huonommin.
Toiset sortuivat vihaan, keinotteluun, rasismiin ja kostoon. Toiset taas osasivat kohdata toisensa. Kipeistä kokemuksistaan huolimatta – tai kenties niiden yhdistäminä – he saattoivat jopa rakastua.
Romaanissa tulee hyvin kuvatuksi myös tiivis yhteisö, jossa toisten asiat hyvin tiedetään mutta joissa omista toisaalta visusti vaietaan. Maltillisimmat osaavat olla ottamatta kantaa, sanojen sijaan he keskittyvät hyviin tekoihin.
Kenties juuri siinä oli Suomen salaisuus, että meillä riitti noina kuohuvina maailmanpolitiikan vuosinakin noita maltillisia, joille ei ollut tärkeintä olla oikeassa, vaan sovussa.
Puhdas viiruinen elämä on viisas ja kaunis romaani historiastamme, joka meidän on tunnettava syvällisesti, ettemme toistaisi vanhoja virheitämme.