Teeman sadan kotimaisen toive-elokuvan sarjassa nähtävä Auli Mantilan esikoisohjaus on väkevä tarina nuoren naisen arvaamattomasta aggressiosta.
Neitoperho
Elokuvat, jotka halusimme nähdä: Neitoperho
Suomalaisessa elokuvassa elettiin poikkeuksellisen haastavia aikoja 30 vuotta sitten. Elokuvateatteriyleisön suhde kotimaiseen elokuvaan oli hapertunut 1990-luvun edetessä niin, että kotimaisen elokuvan katsojaosuus elokuvateatterikatsojista oli pudonnut vuonna 1994 kaikkien aikojen alhaisimpaan lukemaan, noin neljään prosenttiin.
Vuotta myöhemmin kotimaiseen menestykseen ylsi yli 292 000 katsojalla Markku Pölönen kirpeän tragikoomisella kirjafilmatisoinnilla Kivenpyörittäjän kylä (1995), mutta seuraavana vuonna oltiin jälleen pohjalukemissa. Vuoden 1996 seitsemään ensi-iltaelokuvaan myytiin kaikkiaan vain 191 000 pääsylippua ja kotimaisen elokuvan katsojaosuus möyri 3,7 prosentissa. Suomalaisen elokuvan tulevaisuus näytti vähintäänkin sumuiselta.
Kansainvälisesti lohtua toi Aki Kaurismäki elokuvallaan Kauas pilvet karkaavat (1996), joka sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien arvostetussa pääkilpasarjassa tavoitellessaan Kultaista palmua (Palme d’Or). Elokuvasta tuli kansainvälisesti mitattuna 1990-luvun menestynein suomalainen elokuva, sillä se keräsi Euroopan elokuvateattereissa yli puoli miljoonaa katsojaa.
1990-luvun puolivälin jälkeen alkoi nousta uusien ohjaajien ja käsikirjoittajien sukupolvi, jonka taival elokuvantekijyyteen saattoi olla lama-ajan horisontissa pettymyksiin puettu, mutta joiden elokuvista kasvoi valopilkkuja suomalaisessa elokuvakulttuurissa. Siinä missä studiokauden jälkeinen aika oli ajanut ohjaajat vastentahtoisiksi tuottajiksi, nousi uusi ammattituottajien polvi ymmärtämään kansainvälisen rahoituksen mallit ja elokuvien markkinoinnin osaavammin kuin aiemmin.
1990-luvun lamavuosien sosiaalinen ahdinko heijastui varsin vähän elokuvissa yhteiskunnallisena sävynä, mutta ajan tuotannossa korostuivat yksilö- ja perhetragediat. Psykologisia sairaskertomuksia ja traumaattisia perheasetelmia aukoivat mm. Veikko Aaltonen elokuvillaan Tuhlaajapoika (1992), Isä meidän (1993) ja Rakkaudella, Maire (1999) sekä Auli Mantila pitkän elokuvan esikoisohjauksellaan Neitoperho (1997). Mantilan taidokkaasta debyyttielokuvasta on tullut kuluneiden vuosikymmenten aikana paljon muisteltu ja arvoaan vuosi vuodelta nostava feministisen elokuvan suosikki.
Punk-asenteella jätkien keskellä
Jyväskyläläislähtöinen Auli Mantila ajautui elokuvan pariin ylioppilasteatterin ja taidekasvatusopintojen kautta. Hän opiskeli ensin Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa, mutta vaihtoi pian taidekasvatuksen puolelle. Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalla Mantila opiskeli vuodet 1990-95 ja solmi opintojen edetessä läheisen ammatillisen yhteyden vahvoihin humanisteihin: näyttelijä Leea Klemolaan, kuvaaja Heikki Färmiin sekä ohjauksen opettajana toimineeseen Matti Ijäkseen. Opiskeluaikana Mantila ohjasi lyhytelokuvia ja vajaan tunnin mittaisen tv-draaman Marja (1994), joissa kaikissa Klemola oli mukana.
Tietokirjassa Neitoperhot ja pahanhautojat – naiset tekevät elokuvia (2023) Mantila on muistellut 1990-luvun elokuvakouluaikojaan: ”(Pirjo) Honkasalo oli just tehnyt leffoja, mutta muuten suomalainen elokuva oli vanhojen miesten hallussa.” Mantila puski mukaan jätkien keskelle, ”ainoaksi naiseksi pakussa”, punk-asenteella: ”Lakattiin kysymästä lupia, establismentti ei meinannut mitään.” Neitoperhoa tehdessään Mantila halusi kirjoittaa omistushalun tunteista, raivosta ja mustasukkaisuudesta. ”Neitoperhosta tuli semmoinen kuin mä halusin. Tein sen eteen kaikkeni. Se sopii minulle. Mä teen aina kaikkeni. Silloin sai tehdä, jos oli pokkaa”.
Tukahdutettua aggressiota tarkkaan konstruoidun pimeyden kautta
Neitoperhossa Leea Klemolan esittämä Eevi aiheuttaa huolta siskolleen Amille (Elina Hurme) ja kimpaannuttuaan varastaa tämän auton ja lähtee päämäärättömälle ajomatkalle. Ajellessaan halki Keski-Suomen, hän ottaa kyytiin liftarinuorukaisen Jusun (Robin Svartström). Pian Eevin aggressiivisuuden kohteeksi joutuvat sekä Jusu että hänen pahaa aavistamaton naisystävänsä Anja (Rea Mauranen).
Kuvateksti
Taunuksen aamuöinen matkaanlähtö
Neitoperho
Elokuvan idean ja inspiraation lähteen Mantila löysi John Fowlesin esikoisromaanista Neitoperho (The Collector, 1963), jossa yksinäinen poikamies vangitsee salaa rakastamansa opiskelijaneitosen kellariinsa. Romaanin pohjalta syntyi William Wylerin samanniminen elokuva vuonna 1965. Aikalaishaastatteluissa Mantila mainitsi yhdeksi tarinansa vaikutteeksi myös tukahdetusta aggressiosta kertovan Michael Winterbottomin elokuvan Butterfly Kiss – tappaja tiellä (Butterfly Kiss, 1995).
Neitoperho alkaa voyeristisena ja seksuaalisen kaipuun täydentämänä psykologisena melodraamana, mutta muuntuu pian trillerielementeillä maustetuksi road movieksi. Elokuvan visuaalinen tyyli rakentuu syksyisen luonnonvalon ja tarkkaan konstruoidun pimeyden kautta. Markka-ajan lokakuinen Suomi näyttäytyy elokuvassa puhelinkoppeineen, sorakuoppineen ja tienvarsihuoltamoineen kolkolta, mutta oudolla tavalla kotoisalta. Lama-Suomen huoltoasemien vitriineissä ei ole vegebageleita, vaan hikeentyneitä berliininmunkkeja, kuten Janica Brander on havainnoinut.
Klemolan ja Mantilan yhteistyö
Leea Klemolasta tuli elokuvan onnistumisen osalta olennainen tekijä. Mantila kirjoitti Eevin hahmon suoraan Klemolalle, jota veti puoleensa hahmossa se, että ”häntä ei tavallaan voi mitenkään psykologisoida. [–] Eevi on äärimmäisen impulsiivinen henkilö. Hän ei kaipaa mitään empatiaa tai edes anteeksiantoa keneltäkään. Häntä oli kiehtovaa näytellä, koska Eevillä on takanaan niin vähän tunnettua henkilöhistoriaa.”
Tarkoin omaa julkisuuskuvaansa varjellut Mantila löysi Klemolasta myös vastineen elokuvansa luonteelle: suorasukaisen ja älyllisen heittäytyjän. Klemola tekeekin vastaansanomattoman väkevän roolisuorituksen kompleksisena ja siskoonsa ripustautuneena Eevinä, jossa on kohtauksesta riippuen joko pitelemätöntä raivoa tai anovaa rakkauden kaipuuta. Hän hakee muista ihmisistä kontaktia, läheisyyttä, äitiä ja ihmissuhdetta. Hänen on saatava vangitsemansa naisen perhoset kuolleena, hänen on tapettava ja vangittava nykyhetki, jotta ymmärtäisi ylipäätään itseään. Eevi ei suostu olemaan kenenkään uhri.
Aggressiivisuus on elämää ylläpitävä voima, joka liittyy jokaiseen ihmiseen.
Leea Klemola
Neitoperhon ensi-illan aikoihin Mantila kuvasi elokuvan päähenkilöä ”järjettömän omistushalun ja ketään kumartamattoman primitiivisen tahdon kuvaksi, jonka tiedän meissä kaikissa asuvan”. Elokuvan käsikirjoitusvaiheessa ohjaaja pohdiskeli, että ”jokainen meistä tunnistaa sen hetken, jolloin hampaat narskuen haluaisimme ajaa tahtomme läpi. Kuitenkaan emme tee sitä. Näin siksi, että me vielä osaamme asettua toisen ihmisen asemaan ja kunnioittaa hänen vapaata tahtoaan ihmisenä ja lajitoverina. Tämä taito elokuvani päähenkilöltä puuttuu. Siksi hän kiinnostaa minua. En ole koskaan tavannut ketään hänen kaltaistaan – ehkä toivon, että en tapaisikaan. Haluaisin kuitenkin tutkia häntä – etäältä ja ilman vaaraa – tämän elokuvan muodossa.”
”Usvapatsaat jo katoaa / tuuli kauas ne kuljettaa / niin kuin muiston, jonka tuskan aika ainoastaan voi vaimentaa”
Neitoperhossa musiikin käyttö on ennakkoluulottomuudessaan mestarillista. Hirveyden ja heleyden, lempeän nostalgian ja tyrmäävän väkivallan ryöpsähdykset täsmentyvät elokuvan kappalevalinnoissa. Carolan ja Pepe Willbergin lisäksi erityisesti Ankin Niin aikaisin on käytetty elokuvassa niin yllättävässä kontekstissa, ettei sitä koskaan enää kuuntele elokuvasta irrallaan. Äänisuunnittelusta vastanneen Risto Iissalon taidokkuus perustuu pikkutarkasti rakennettuun hiljaisuuteen.
Kuvateksti
Raid tappaa talossa ja puutarhassa
Neitoperho
Neitoperho on kokonaisuudessaan vaikuttava ensikertalaisten taidonnäyte. On merkille pantavaa, että elokuvan tuotantoryhmästä Mantilan ohella myös tuotantopäällikkö Markku Tuurna, kuvaaja Heikki Färm ja leikkaaja Riitta Poikselkä olivat tehtävissään pitkän näytelmäelokuvan debytantteja. Tuotantoyhtiö GNUfilmsin liekki elokuvan saralla paloi vain päälle vuosikymmenen, mutta filmografia jätti jälkeensä Neitoperhon lisäksi mm. Suomen itsenäistymisen aikaa kuvanneen Tero Jartin renkidraaman Aapo (1994), Olli Saarelan tunnevoimaisen rikosdraaman Bad Luck Loven (2000) sekä nipun oivaltavia lyhytelokuvia ja musiikkivideoita.
Toisaalta sekin, että tällainen elokuva voidaan Suomessa tehdä, osoittaa päättäjien valveutuneisuutta. Meitä ei enää leimata hysteerisiksi akoiksi tai hulluiksi munillepotkijalesboiksi, vaikka teemmekin tällaisen elokuvan.
Auli Mantila (Filmihullu 1/1998)
Tunteiden kirjo vihaan ja raivoon asti
Venetsian elokuvajuhlilla maailmanensi-iltansa saanut Neitoperho otettiin kriitikoiden taholta innostuneesti vastaan, mutta ilmestymisajalleen tyypillisesti suuri yleisö ei ollut kotimaisen elokuvan puolella. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat Nyt 31.10.1997) ylisti elokuvan valokuvalaboratorioon sijoittuvaa avauskohtausta, joka on ”laittamattomasti ohjattu, hyvin kuvattu ja sisältää elokuvan teemojen idut ja pohjan tulkinnalle”. Ylänen luonnehti Mantilaa aitona kertojana, joka ”kiertää katsojan pikkusormensa ympäri, seuraamaan innostuneena merkillisemmänkin olion toimia.” Antti Lindqvist (TV-Maailma 7/2000) määritteli Neitoperhon ”vahvasti alitajunnan sykkeeseen nojaavaksi rikos- ja intohimodraamaksi naisesta, joka on kadottanut järkensä arkivalon ja alkaa toteuttaa primitiivisimpiä halujaan”. Hanna Kangasniemi (Turun Sanomat 1.11.1997) nosti esiin elokuvan naiskuvan: ”Valkokankaiden tytöt eivät enää välttämättä kulje näteissä mekoissa suu sievästi supussa. Nuorten naisten silmät säihkyvät yhä intohimoja, mutta enää ei kyse ole vain tulenpalavasta rakkaudesta, vaan mukana on koko tunteiden kirjo vihaan ja raivoon asti.”
Kuvateksti
Valkokankaan tyttö ei kulje nätissä mekossa suu sievästi supussa
Neitoperho
Leea Klemolan roolisuoritus palkittiin kotimaassa naispääosan Jussilla, mutta huomioitiin myös kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla: Mannheim-Heidelbergin elokuvafestivaalien erikoismaininnalla sekä Rouenin elokuvafestivaalien parhaan naispääosan palkinnolla. Ansaittua huomiota sai myös Rea Mauranen, joka palkittiin naissivuosa-Jussilla.
Kaikki elokuvani kertovat ihmisistä, jotka ovat toisten vallassa. Neitoperhossa syyt olivat emotionaalisia.
Auli Mantila 2004
Nuoremman polven tekijöiden sparraaja
Neitoperholla Mantila teki läpimurtonsa suomalaisten elokuvaohjaajien eturiviin. Elokuvantekijän ura jatkui Anja Kaurasen romaaniin pohjautuvalla feministisellä jännityselokuvalla Pelon maantiede (1999) sekä kunnianhimoisella näkymättömyyden kuvauksella Ystäväni Henryllä (2004). Kolmella valkokangasohjauksellaan Mantila raivasi tietä seuraaville naisohjaajien sukupolville.
Television puolella ohjaustyöt ovat jatkuneet myöhemminkin, tuoreimpana tapauksena kansainvälisesti noteerattu Transport (2022). Jo 1990-luvulla alkanut luova yhteistyö, ”Mantilan oman mentorin”, Matti Ijäksen kanssa on poikinut televisioelokuvat Lahja (1997) ja Pala valkoista marmoria (1998) sekä valkokangaselokuvan Kaikella rakkaudella (2013), joiden yhtenä käsikirjoittajana Mantila toimi.
Myöhemmällä urallaan Mantila on onnistunut sparraamaan nuoremman polven tekijöitä tuottajan, dramaturgin ja opettajan roolissa. Hän oli keskeisesti vaikuttamassa esimerkiksi Juho Kuosmasen uran kehittymiseen. Kuosmasen elokuvakoulun lopputyössä, Taulukauppiaissa (2010), Mantila esitti Jussi-ehdokkuuden arvoisesti elämää nähneen taidemaalarin roolin.
Ensinnäkin olen siinä määrin behavioristi, että minua kiinnostaa se mitä näen, enkä niinkään välitä vetää johtopäätöksiä mistä mikin johtuu. Toisekseen en pysty antamaan mitään hyvää syytä siihen miksi joku tekee mitä tekee. Kun en anna tapahtumille elokuvan sisäistä syytä, niin toivon kai, että syitä alettaisiin etsiä tästä maailmasta, jossa asumme.
Auli Mantila (Filmihullu 2/2000)
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija ja suomalaisen elokuvan historian asiantuntija.
Lähteitä:
Aihonen, Rita: ”Ominaisuuksien elokuvantekijä – Auli Mantila valta- ja vastaelokuvan virrassa” teoksessa Taju kankaalle: Uutta suomalaista elokuvaa paikantamassa. Kirja-Aurora, Turku 2003.
Anttila, Eila (toim.): Lyhyttä ja pitkää – kotimaisia elokuvantekijöitä. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu 2000.
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.
Elonet: Neitoperho, linkki tarkistettu 23.2.2026
Kulttuuritoimitus: Neitoperho-elokuva antaa naisen olla syyntakeeton sekopää, ja se on meille edelleen liikaa, linkki tarkistettu 3.3.2026
Semeri, Jaana & Virtanen, Leena: Neitoperhot ja pahanhautojat – naiset tekevät elokuvia. Jyväskylä: Atena 2023.
Elonet: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet 1990-1999, linkki tarkistettu 22.1.2026