Satunnaisesti tänne eksyneet tai naisiamme hurmanneet toivat mukanaan pizzan. Olimme – me alkuasukkaat – hieman huolissamme jo 1960-luvulla, kun suomalaistytöt tuntuivat ihastuvan etelästä tulleisiin Välimeren kavereihin. Kun he asettuivat, yksi ratkaisu – avioitumisen lisäksi – oli keksiä tekemistä. Muutamalle leipäpuu kasvoi italialaisesta kansallistuotteesta: pizzasta.
Talous- ja ruokatoimittaja Sakari Nupponen on kaivautunut Suomen pizzahistoriaan ja ratkaissut yhden tietokilpailujen peruskysymyksen: kuka toi maahamme ensimmäisenä pizzan? Siitähän oli muodostuva miltei suomalaiskansallinen ruoka-aarre. Monet meistä vannovat, että se ensimmäinen oli Lappeenrannassa pizzeriaansa pitkään pitänyt Napolissa syntynyt Adriano Vinciguerra, muusikko ja pizzamannekiini. Vaan ei.
Ensimmäinen oli Haminaan 1961 Bar Giovannin perustanut Giovanni Tedeschi. Kuten kaikki maassamme pizzayrittäjiksi ryhtyneet, hänkin oli joutuva ihmetyksiin. Suomi on suojellut kansalaisiaan alkoholin turmelukselta loputtoman käskyttämisen ja byrokratian keinoin aina ja toivottoman huonoin seurauksin. Se, mikä pizzan kotimaassa Italiassa oli ollut joustavaa ja luontevaa, sen me pohjoisen tosikot osasimme pilata jäykkyydellämme.
Kuten koko ravintola-alan historia, maassamme on toimialan yritteliäisyys saatu jähmetettyä järjenvastaisin säännöin. Pizzan ylivoimatekijä muodostui kuitenkin voitokkaaksi. Kansa toivoi ravitsemusliikkeiltä lompakolleen suotuisia hintoja ja mutkatonta tapakulttuuria – sille pizza loi oivallisen tilauksen.
Giovanni kuoli jo 1981, mutta hänen arkkuaan kantoi kolme pesäpalloilijaa ja kolme lentopalloilijaa. Hänestä oli tullut Haminan merkkihenkilö, ja hänet haudattiin Ristiniemen hautausmaalle.
Silti ”kuka oli ensimmäinen” -arvuuttelua horjuttaa entinen Ilta-Sanomien rikostoimittaja Hannes Markkula, joka muistaa joskus jo 1950-luvulla nauttineensa ravintola Monte Carlossa äitinsä tilaamasta pizzasta. Ehkä puhdasoppiset tutkijat eivät annosta hyväksyisi aidoksi pizzaksi. Markkulan todistus kertoo kuitenkin, että esihistoria saattaa horjuttaa Nupposen pizzahistoriikkia.
Hienohelmat pizzan väheksyjinä
Itse olin nauttinut oivallisia pizzoja Adrianon pizzeriassa Lappeenrannassa, jossa hän ehti toimia vuosikymmenet aina vuodesta 1964 saakka. Molemmat italialaiset pizzoillaan Suomea valloittaneet tulivat tunnetuiksi kuumaverisyydestään, sydämellinen ystävällisyys saattoi kääntyä ärsytetyksi jouduttuaan tuliseksi suuttumukseksi. Siitä muodostui hyväksytty, ymmärrettävä käyttäytymismuoto. Pehmentävänä tekijänä oli molemmille yhteinen onnenkohtalo: löytää itselleen suomalaisvaimo.
Pizzan mainekehityksen Nupponen maalailee dokumentteihin nojaten huolellisesti. Pizza ei ollut tuonti-ilmiönä aluksi kovin suosittu – ainakaan kaikissa piireissä: sitä pidettiin sen aikaisena pikaruokana liian yksinkertaisena, helppona ja liki halveksittavana.
Valtionyhtiö Arctia – Alkon tytäryhtiö – 1985 omassa 50-vuotishistoriikissaan loihe toteamaan:
”Ratkaisevaa on ollut arvokkaimman vientiartikkelin suosio: nuoret naisemme ovat hankkineet itselleen italialaisia miehiä, ja nämä ovat vaimojensa kotimaassa ryhtyneet pitämään pizzerioita.”
Kyseinen repliikki sisältyi lukuun, jonka otsikko oli: ”Pehmeitä arvoja ja sallivuutta”(!).
Pizzalle ennustettiin – ja toivottiin – suosion pikaista laskua, vaan toisin oli käyvä. Siitä tuli myös ruoka, jonka valmistaminen oli kodeissa perheenjäseniä yhdistävä tapahtuma. Pizzan päälle kelpasi lähes kaikki, työvoiman saanti helpottui vähitellen, lounasseteli räjäytti potin, mutta vasta EU vapautti markkinat raaka-aineiden suhteen. Mitä Suomi oli itseltään luulottelemalla suojannut, se koitui lopulta maallemme tappioksi. Kansa kosti.
Tuote, joka käsittää kaiken
Pizzan ympärille syntyi ketjuja ja niiden keisareita. Ruudulliset pöytäliinat koristivat satoja ravintoloita, italialaisuus oli tunnelman luoja ja välittömyyden kuvastin. Suomeen tulvi toinen toistaan houkuttelevampia yrityksiä: niin kuluttajille kuin yrittäjillekin.
Muoti johti vähitellen inflaatioon, ylitarjontaan ja alan keskinäiseen kannibalismiin. Itse tuote kärsi kaiken kattavuudesta, se upotti pellille liki mitä vain. Kaarina Turtian 655-sivuinen Gastronomian sanakirja tarjoaa maailmaselityksen:
”Pizza (pitsa, ital.) alkujaan napolilainen avoin, pyöreä piirakka, jonka ohut taikinakuori on hiivalla kohotettu (vehnäjauhoja), vettä, oliiviöljyä, suolaa ja hiivaa) ja jonka päällä on erilaisia täytteitä”.
Tai Helsingin Sanomien (7.8.2024) mukaisesti:
– Napoli – se perinteinen pyöreä
– Rooma – levypizza joka tuli Turun kautta Suomeen
– New York – rapea, taitettava ja käsin syötävä
Jos monista määritelmistä pyrkii väkivalloin oikoen puolihuolimattomaan yleistykseen, voisi olkaansa kohauttaen hirnahtaa, siinähän se on: yhden sortin pyttipannu, rasvasörsseli. Eli rasvavuoren yksi poistotuote: öljyä juustolla ja taikinalla. Turmiollista vartalopositiivisuutta unohtamatta.
Sakari Nupponen: Pizzeria nimeltä Suomi. Docendo 2025.
Poimintoja videosisällöistämme