Neljä
sodan särkemää
nuoruusvuotta
Jyväskylässä asuvat ukrainalaiset Zhanna Tsvila, 20, ja Illia Remzhyk, 19, kertovat haaveistaan ja siitä, mitä he ajattelevat Venäjästä.
Tänään 13:20
Tämä juttu on maksuton näyte Keskisuomalaisen tilaajasisällöstä. Juttu on julkaistu alun perin 22.2.2026.
Torstaina piti olla yliopiston valintakoe, mutta sinä aamuna äiti soitti kuudelta ja sanoi, että sota on alkanut.
– Ota kaikki sun tavarasi, jotka pystyt. Me mennään nyt johonkin. Johonkin! Mutta emme jää tänne, äidin kiihtynyt ääni kuului puhelimesta.
Tytär Zhanna Tsvila oli tuolloin 16-vuotias ja asui isänsä ja mummonsa kanssa Harkovan kaupungissa Venäjän rajan tuntumassa. Kun hän astui kotitalon ovesta ulos, näki hän tankkeja 50 metrin päässä. Todennäköisesti ne olivat ukrainalaisia, sillä niiden kylkeen ei ollut maalattu Z-kirjainta. Korviin kantautui räjähdyksiä ja ammuntaa.
Vaikka pihalla pommitettiin, isä ei halunnut uskoa hyökkäykseen. Hän rauhoitteli, että Venäjä tuhoaa vain sotilaskohteita. Isoäitikään ei ottanut asiaa tosissaan.
– Ei, ei se ole sotaa. Ei vuonna 2022 ole enää sotia, mummo toppuutteli.
Mummo katsoi puhelimestaan videon, jossa Vladimir Putin piti puhetta. Sen jälkeen hän ilmoitti kaikille, että kyse on ”sotilaallisesta erikoisoperaatiosta”.
Mummo otti viisivuotiaasta Zhanna Tsvilasta kuvan Harkovan puistossa.
Tsvilan isä ja mummo olivat nielleet Venäjän propagandan kokonaisena, joten he pitivät Putinista ja hokivat, että sota kyllä loppuu kolmessa päivässä. Kotona oli aina saarnattu siitä, kuinka venäläiset ovat ukrainalaisten veljiä ja sisaria. Myös Tsvila ajatteli joskus, että Venäjä ja Ukraina ovat lähes sama asia.
– Kun 24. päivä koitti, ymmärsin, etten ole venäläinen. Olen ukrainalainen.
Aluksi näytti siltä, että Harkovalle käy samalla tavalla kuin Donetskille ja Luhanskille, mutta harkovalaiset päättivät, etteivät halua osaksi Venäjää. Kolmen päivän sijaan taistelut ovat kestäneet jo neljä vuotta, ja Tsvila on varttunut 20-vuotiaaksi.
Tsvila ei vieläkään tiedä, onko hänen sukulaistensa näkemys Putinista muuttunut. Hän ei halua aloittaa väittelyä aiheesta, joka varmuudella äityisi riitelyksi.
– Välillä isä mainitsee puhelimessa jotain sellaista, jonka voi tulkita Putinia vastustavaksi, mutta en voi vielä kysyä suoraan.
”Se on vaikeaa, ei ole mitään, minne sen jättäisi.”
(Ernest Hemingway, Jäähyväiset aseille)
Työpaikallaan äiti kuuli Suomeen lentämisen mahdollisuudesta. Hän kysyi mielipidettä tyttäreltään ja kun tämä vastasi myöntävästi, äiti kertoi, että heillä olisi kaksi päivää aikaa lähteä kohti Puolaa. Tsvila pakkasi reppuunsa ainoastaan kaksi T-paitaa, yhden sukkaparin ja housut. Hän halusi ottaa mukaansa myös Manya-kissansa, mutta hänelle oli sanottu, että lemmikit viedään rajalla pois.
Maaliskuun lopulla äiti ja tytär saapuivat Jyväskylän Säynätsaloon, jossa Punainen Risti oli varautunut tyhjällä asunnolla. Seuraavien kuukausien ajan he jakoivat 22 neliön yksiön, johon heille tuotiin suomalaista ruokaa, kuten makaronisalaattia.
– Kuka ihme laittaa makaronia salaattiin, eikö makaroni kuulu aina pääruokaan? Tsvila muistaa miettineensä.
Leivään päälle ei tarjottu tuttua suolatonta voita, vaan margariinia, jota Ukrainassa käytetään lähinnä leivontaan. Rasvaton, pastöroitu maitokin maistui oudolta, se oli kuin vettä.
Zhanna Tsvila asuu nyt omillaan Jyväskylässä. Sodan syttymisen jälkeen hänen sukulaisiaan on lähtenyt vähän joka puolelle Eurooppaa ja Yhdysvaltoihin. Agata Anttonen
Harkovassa asui ennen sotaa 1,5 miljoonaa ihmistä. Jyväskylän väkiluku on noin 150 000. Agata Anttonen
Vähitellen Tsvila sai huomata, että kaikki muukin on Suomessa erilaista: ihmiset ilmaisevat mielipiteensä toisella tavalla, pukeutuvat oudosti sekä keskustelevat, työskentelevät ja opiskelevat omalla tyylillään.
Tsvila selittää, että Ukrainassa ihmiset töksäyttävät suoraan päin naamaa, mitä ajattelevat ja heidän kasvoiltaan on helppo lukea tunnetiloja. Suomessa hänen on ollut haastavaa ymmärtää, mitä muut ovat hänestä mieltä.
– Jos täällä hymyillään sulle, et voi tietää, onko se aitoa vai vain kohteliaisuutta.
Jossain vaiheessa Tsvilalle väitettiin, että suomalaiset ovat sulkeutuneita. Kokemus on osoittanut päinvastaista, sillä Suomessa ihmiset ovat tykänneet jutella ihan pienistä asioista. Tuntematon saattaa yhtäkkiä kysyä ”mitä kuuluu?” tai ”miten menee?”
– Ihmettelen silloin, mitä minusta oikein halutaan. Ukrainassa keskustellaan aiheista, joissa on sekä ajatusta että tunnetta.
Tsvila soittaa saksofonia orkesterissa, jossa muut jäsenet ovat yli 40-vuotiaita. Heidän kanssaan hän on päässyt keskusteluissa syvemmälle.
Hän kertoo, että Suomen rauhallisempi työntekokulttuuri tuli myös yllätyksenä. Kun Tsvila meni nuoriso-ohjaajan harjoitteluun Jyväskylän Veturitalleille, yritti hän tehdä töitä myös tauoilla.
– Ukrainassa niin pitää tehdä, jos haluaa hyvän elämän ja rahaa. Täällä mulle tuli aina joku sanomaan, että haloo, sulla on tauko, mene käyttämään vapaa-aikaasi.
Viimeinen toivosi, ihmiskunta.”
(Pentti Saaritsa, Eräs lapsi ei nuku)
Sodan ensimmäisenä vuonna Tsvila luki uutisia joka päivä. Kuolleista julkaistiin nimilistoja, joita selaamalla hän yritti saada selville, onko ystäviä menehtynyt.
Tsvila suoritti harkovalaista lukiota loppuun etäyhteyksillä, mutta koulu takkusi, koska stressiä oli jo valmiiksi niin kovasti. Hän ei kyennyt enää nukkumaan hyvin. Sosiaalityöntekijä neuvoi, että nyt Tsvilan olisi ajateltava ensisijaisesti itseään ja suositteli vähentämään uutisia.
– Kyllä mä niitä edelleen luen joskus, mutta suurimman osan kuulen isältä ja parhaalta ystävältäni, jotka asuvat yhä Ukrainassa.
Tsvila sanoo, että isä sai pari vuotta sitten armeijalta kirjeen, jossa oli kutsu sotaan. Siitä lähtien isä on yrittänyt pysyä näkymättömissä. Kahdesti sotilaat ovat jo taluttaneet häntä autoon, mutta jotenkin hän on päässyt molemmilla kerroilla karkuun.
– Ei kukaan halua kuolla. Jos he vievät sinut rintamalle, kuolet varmasti. Kysymys kuuluu milloin, Tsvila huokaa.
Suomessa hän saattaa hetkeksi unohtaa, että Ukrainassa ihmisiä tapetaan joka hetki. Kuukausi sitten isä jakoi puhelimessa arjen kuulumisia ja tuumasi, että viereistä taloa oli pommitettu, joten nyt heidän keittiössään ja olohuoneessaan ei enää ole ikkunoita.
– Mä säikähdin, että hän melkein KUOLI, MITÄ.
Tsvila käy usein kirjastolla ja lainaa myös mummolleen kirjoja.
Saksofonin soiton lisäksi Tsvila pelaa lentopalloa jyväskyläläisessä höntsäporukassa. Agata Anttonen
Zhanna Tsvila on käynyt Ukrainassa peruskoulun ja lukion. Hän haaveilee yliopistosta, mutta sinne pääseminen on Suomessa hankalaa, etenkin jos haluaa sisälle suoraan ukrainalaisen todistuksen perusteella.
Tsvila opiskelee nyt Gradialla nuoriso-ohjaajaksi. Ala kiinnostaa häntä, koska kotimaassa vastaavanlaista ammattia ei tunneta ollenkaan. Tsvilan mukaan Ukrainassa nuoret voivat huonosti ja kouluissa on hyvin paljon kiusaajia sekä oppilaissa että opettajissa.
Ennen varsinaisten opiskelujen jatkamista Tsvilan piti pysäyttää elämänsä ja harjoitella suomen kieltä kolme vuotta.
– Tunnen, että olen edelleen 17-vuotias lapsi, joka ei ymmärrä, mitä tehdä. Kolme vuotta meni täysin ohi. Missä mä olin sen ajan?
Nyt hän puhuu suomea todella selkeästi, sujuvasti ja nopeasti.
– Minua motivoi se, että haluan olla tavallinen ihminen, en maahanmuuttaja.
Jonain päivänä Ukrainan tuhoaminen loppuu, mutta kriiseistä ei silti päästä eroon. Maan talous on kuralla, hinnat korkealla ja ihmiset väsyneitä. Tsvila ei tahdo palata Ukrainaan asumaan ainakaan 10–15 vuoteen. Hän myös pelkää, että Venäjä hyökkää rauhan solmimisen jälkeen uudestaan, sillä Putiniin ei voi luottaa.
– Heillä on nyt kokemus ja toinen kerta voi olla kuolettava. Olemme antaneet ydinaseemme… Venäjälle, kaikista maista olemme antaneet ne Venäjälle. Mä itken.
Koska sekä Harkova että Jyväskylä ovat opiskelijakaupunkeja, Tsvilasta tuntuu välillä pikkuisen, ihan pikkuisen, siltä kuin olisi kotona.
Muutama päivä sitten hän havahtui Jyväskylän keskustassa lentokoneen surinaan ja säikähti, että sota on alkanut.
– Ei kukaan uskonut, että Ukrainaan tulee sota. Jos he hyökkäsivät jo yhteen maahan, he voivat ihan hyvin tunkeutua toiseenkin.
Tsvila poti syyllisyyttä kissan jättämisestä Ukrainaan. Hän ajatteli, että Manya vihaa häntä ja suree koko loppuelämänsä omistajaansa. Agata Anttonen
Viime vuoden toukokuussa sekä mummo että Manya-kissa saapuivat Ukrainasta Suomeen. Tsvila kuvailee, että aluksi kissa oli varautunut, mutta muisti sitten omistajansa ja pysytteli hänen lähellään koko ajan. Nyt 12-vuotias Manya pitää Tsvilalle seuraa ja harjoittelee hänen kanssaan tassun antamista ja kierimistä.
Tsvila toivoo, että hän saisi rauhallisen elämän, jossa ei tarvitse huolehtia propagandasta, pelätä hallitusta tai miettiä, mitä saa syödyksi huomenna. Hän haluaa kasvaa hyväksi ihmiseksi, joka voi auttaa heitä, jotka ovat kokeneet samaa ja niitäkin, jotka eivät ole.
Tsvila ei osaa ennustaa, missä näkee itsensä vuoden päästä, saati kymmenen vuoden. Vielä neljä vuotta sitten hän luuli tietävänsä, miten elämä menee tulevaisuudessa.
Illia Remzhyk opiskelee lastenohjaajaksi Jyväskylän kristillisellä opistolla. Hän on päässyt myös työharjoitteluun päiväkotiin.
Onko tänään turvallista ulkona?
(Hector, Kuunnellaan vaan taivasta)
Illia Remzhyk lensi nelipaikkaisella Socata-koneella Harkovan yllä ja tarkkaili mahdollisia tulipaloja, joista ilmoittaa palolaitokselle. Taivaalta hän ihaili neuvostoajan monumentaalisia rakennuksia ja moderneja tornitaloja. Vehreiden puistojen keskellä virtasi hiljaa Harkova-joki.
Kun hän kaarsi konetta puiden yllä, hän tunsi itsensä vapaaksi. Hengittäminen oli kevyttä ja koko ruumiissa kihelmöi.
24. helmikuuta 2022 Venäjä alkoi murjoa kaupunkia raketinheittimillä, tykistötulella, lentopommituksilla ja ohjuksilla. Remzhyk oli tuolloin 15 vuotta vanha, nyt hän on 19-vuotias.
Sota ei tullut hänelle suurena yllätyksenä, sillä hän oli lapsesta saakka käynyt kadettikoulua. Kadeteille ei paljastettu tarkkoja tietoja siitä, kuinka Venäjä keskittää joukkojaan rajalle, mutta Remzhykin mukaan jännittyneisyyttä oli selvästi aistittavissa.
Remzhyk istui Harkovan kadettikoulun Socata-koneessa jo 11-vuotiaana. Ensimmäisen kerran hän lensi 12-vuotiaana. Illia Remzhykin kotialbumi
Remzhyk eli kahdestaan äitinsä kanssa, koska isä ei juurikaan ole ollut hänen elämässään mukana. Äidillä oli Suomessa ukrainalaisia ystäviä, jotka vihjasivat töistä. He kutsuivat heidät toukokuussa 2022 luokseen istuttamaan metsää. Remzhyk ei ollut koskaan poistunut Ukrainasta eikä kuullut Suomesta mitään. Hän suunnitteli, että työskentelee maassa vain pari kuukautta, koska halusi syksyllä jatkaa lukiota Ukrainassa.
Suomessa selvisi, että hakkuuaukolla ei enää tarvitakaan työvoimaa, jolloin Punainen Risti järjesti äidille ja pojalle huoneen Jyväskylästä Salmirannasta.
Kun Remzhyk alkoi kotiutua Jyväskylään, hän hakeutui ortodoksisen kirkon alttaripalvelijaksi, samoihin tehtäviin, joita teki jo Ukrainassa. Remzhyk sanoo, että ei pystyisi puhtaasta sydämestään taistelemaan rintamalla ja sen jälkeen jatkamaan kirkon tiellä. Papin ammatti on hänen pitkäaikainen haaveensa.
– Pappi opettaa rakastamaan elämää ja ihmisiä, Venäjääkin mielestäni. En mä voi ensin tappaa ja sitten sanoa, että rakastakaa.
Sodan alussa kadetit suorittivat päivittäin tilavalvontaa maalla ja raportoivat, ovatko alueet hallinnassa ja kaikki kunnossa. Harkovan yössä Remzhyk rukoili äitinsä kanssa kranaattitulen keskellä. Hän kertoo, että sota on vahvistanut uskoa, koska se on antanut varmuutta siitä, että ”kaikki on Jumalan kädessä”.
Remzhyk ei tiedä, miksi Jumala ei estä tappamista, mutta uskoo, että jokin syy löytyy taustalta.
– Katson pidemmällä aikajänteellä. Historiassa on paljon sotia, joissa ihmiset kuolevat, mutta niiden jälkeen asiat muuttuvat paremmiksi.
Ainakin sota muuttaa ihmisiä tai näyttää, millaisia he oikeasti ovat.
– Joku voi olla todella huono ihminen, mutta kun sota alkaa, hän tekee erittäin paljon hyvää, Remzhyk pohtii ja jatkaa, että samaa näkee myös toisinpäin.
Hyväksi ajateltu henkilö saattaa syyllistyä kriisitilanteessa rikoksiin.
Ukrainassa ortodoksikirkot riitelevät keskenään. Remzhykiä harmittaa, että Ukrainan vanhaa kirkkoa pidetään venäläisenä, vaikka se lahjoittaa koko ajan rahaa Ukrainan armeijalle. Agata Anttonen
Seurakuntamestari Elmo Elo (vas.) ja Illia Remzhyk kohtaavat toisensa usein kirkon ovella. Agata Anttonen
Remzhyk kokee puolustussodan oikeutettuna ja lahjoittaa omia reittejään Ukrainan armeijalle rahaa. Toisaalta on paljon sellaisiakin asioita, jotka oman kotimaan tekemisissä tuntuvat väärältä. Miehiä siepataan busseihin ja kyyditään rintamalle. Sitten heille maksetaan olematonta palkkaa olemattomilla varusteilla taistelemisesta.
– Kun armeija varastaa ihmisen, se tapahtuu minun maassani ukrainalaisen politiikan vuoksi. Se ei tunnu yhtä pahalta kuin Venäjän teot, mutta on silti ikävää.
Remzhyk kritisoi myös Ukrainan politiikkaa. Sosiaalisessa mediassa hän seuraa kahta henkilöä, jotka joutuivat lähtemään maasta poliittisen vainon vuoksi. He olivat eri mieltä Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin kanssa.
– Jos Venäjällä vastustat sotaa, joudut vankilaan. Ukrainassa on vähän sama tilanne, mutta eri aiheista, Remzhyk toteaa.
Hän painottaa, että synnyinmaassa demokratia toimii kaikesta huolimatta huomattavasti paremmin kuin Venäjällä.
Niin kuunnellaan vaan taivasta,
On nukahtanut Jumala tai jatkaa luomistaan.
(Hector, Kuunnellaan vaan taivasta)
Sodan keskellä myös Ukrainan ortodoksisten kirkkojen välit ovat tulehtuneet entisestään. Remzhyk kertoo, että kuului vanhaan kirkkoon (UOK), jolla oli ainakin ennen siteitä Moskovan patriarkaattiin. Uutta, vuonna 2018 perustettua kirkkoa (OKU) pidetään täysin Ukrainan omana ja itsenäisenä.
Remzhyk selittää, että vanhoja kirkkoja vallataan nyt joukkovoimalla, ja poliisin avustuksella rikotaan niiden lukkoja sekä ovia.
– Ei sen pitäisi olla nykymaailmassa näin, ei edes sodassa.
Remzhykin mukaan kirkkojen konflikti ei ole yhdistänyt kansaa, vaan repinyt sitä kahtia. Nyt ihmiset viettävät jouluakin eri päivinä.
Paikallisten nuorten kanssa on yhä vaikea ystävystyä, vaikka Remzhyk osaa suomea ihan hyvin. Suhde jää helposti tuttuuden asteelle, eikä syvene kaveruuteen asti. Agata Anttonen
Kun Remzhyk kuulee Venäjästä tai näkee maan lipun, hänelle tulee heti epämukava olo. Hän ei silti ole hyvää tai huonoa mieltä itse venäläisistä. Jyväskylän seurakunnassakin on venäläisiä, ja Remzhyk tietää, ketkä heistä katsovat asioita oman maansa näkökulmasta. Hän ei suostu puhumaan heidän kanssaan politiikasta, vaikka joku sitä joskus yrittääkin.
Venäläiset sotilaat syyllistyvät Ukrainassa monenlaisiin julmuuksiin, kuten lastensairaalojen pommituksiin. Vihan sijasta Remzhyk on pyrkinyt ymmärtämään, miksi he tekevät niin. Sota on opettanut, että kolikolla on aina kaksi puolta.
– Heillä voi olla syy, mutta se ei helpota oloa, hän huomauttaa.
Hän kaivaa puhelimen taskustaan, hakee sanan kääntäjällä ja sanoo:
– Demoralisaatio. (Taistelutahdon murentaminen.)
”Maailmaa ei palaa entiselleen.
(Harkovalainen runoilija Serhi Žadan)
Sota on jättänyt Remzhykiin epävarmuuden tunteen, minkä vuoksi hän käy nyt kolmea koulua ikään kuin varmuuden vuoksi. Jyväskylän kristillisellä opistolla hän lukee lastenohjaajaksi. Etäyhteyksillä Harkovaan hän opiskelee teologiaa ja käsityöopettajan ammattia.
Välillä nuorukainen unohtaa hetkeksi vakaumuksensa ja pohtii, pitäisikö hänen olla lentämässä sotilaskonetta Ukrainassa. Kadettikouluajan kavereita kuolee jatkuvasti hävittäjän puikoissa, joten menetyksiä ei voi jäädä vellomaan. Remzhyk yrittää poistaa surun sisältään mahdollisimman nopeasti
– Mitä enemmän kuulen tuttujen ihmisten kaatumisista, sitä helpommaksi niihin suhtautuminen käy. Kuolemaan tottuu, vaikka ei pitäisi.
Ukrainalaisista lähtee todella kova ääni, mistä heidät tunnistaa sekä bussissa että kaupassa, Remzhyk nauraa. Agata Anttonen
Harkovassa elävät tutut ovat kysyneet, milloin Remzhyk palaa takaisin kotiin. Silloin hän mietti, mikä edes on koti. Se ei ole tietty paikka tai talo, vaan ihmiset.
Remzhyk tuumaa, että Ukrainaan ei jäänyt paljoa ihmisiä, joita hän ikävöisi, koska siellä hän vietti aikaa lähinnä koiransa kanssa. Suomessa Remzhyk on löytänyt ystäviä muista ukrainalaisnuorista. Samaan kaveriporukkaan kuuluu myös Zhanna Tsvila.
Illia Remzhyk tietää, että Ukrainassa häntä odottaisi kaikin puolin vaikeampi elämä. Papeille ei tällä hetkellä makseta palkkaa ollenkaan.
– En syntynyt rikkaaseen perheeseen, mutta lapsuuteni oli tasapainoinen ja sain tukea harrastuksiin sekä opiskeluun. Toisaalta näin miten äiti eli ja kuinka rankkaa hänellä oli, joten en halua elää niin vaikeasti. Tahdon että minulla on työ, josta tykkään ja vähän rahaa.
Remzhykin ukrainalainen tyttöystävä haluaisi palata kotimaahansa.
– Mutta hän sairastaa MS-tautia, johon ei saa Ukrainassa sodan aikana lääkkeitä tai ainakin ne olisivat todella kalliita, Remzhyk sanoo ja vetää hihaansa hieman ylöspäin.
Kädessä kimaltelee hopeinen rannekoru. Ketjussa roikkuu puolikas sydän, joka ei ole symbolinen, vaan anatominen kaikkine verisuonineen. Sydämeen on kaiverrettu sekä Remzhykin että tyttöystävän etunimien alkukirjaimet. Ketjuun on kiinnitetty myös pieni siivekäs kone.
Keski-Suomesta kotikuntaa hakeneet ukrainalaiset
Keski-Suomesta eniten kotikuntaa ovat hakeneet 25–44-vuotiaat ukrainalaiset.
Hakijoista 56 prosenttia on ollut naisia tai tyttöjä.
Vuonna 2025: valtakunnallisesti ukrainalaisista kotikuntaa haki yhteensä 8399 henkilöä, Keski-Suomesta 530.
2024: valtakunnallisesti 13 551 henkilöä, Keski-Suomesta 1151.
2023: valtakunnallisesti 19 917 henkilöä, Keski-Suomesta 1225.
Lähteet: Keski-Suomen Elinvoimakeskus ja Tilastokeskus
Ukrainalaiset Keski-Suomessa kunnittain 21.12.2024
Listaan on merkitty vain yli kymmenen ukrainalaisen kunnat.
Jyväskylä 1 207
Jämsä 294
Äänekoski 208
Saarijärvi 113
Laukaa 113
Joutsa 101
Keuruu 99
Karstula 37
Viitasaari 35
Konnevesi 29
Hankasalmi 23
Pihtipudas 14
Toivakka 11
Uurainen 11
Lähteet: Keski-Suomen Elinvoimakeskus ja Tilastokeskus