Heikki Kinnunen aloitti näyttelemisen 9-vuotiaana.Juha Törmälä
Heikki Kinnunen, 79, kokee kulkeneensa auringon puolella, koska on saanut näytellä jo 70 vuotta. Puolisonsakin hän kohtasi työkuvioissa.
Kaksi vuotta sitten se päättyi, tupakanpoltto nimittäin. Olihan sitä tullut poltettua jo aika monta vuotta, mutta nyt se loppui. Kerralla ja tykkänään.
”Tää ei ole sittemmin enää polttanut”, sanoo Heikki Kinnunen ja kohauttaa hartioitaan. ”Eikä tehnyt tiukkaakaan.”
Heikki suhtautuu tupakanpolttoon kuin mihin tahansa roolisuoritukseen. Lääkäri suositti lopettamista ja hän lopetti. Kun se oli päätetty, ei siitä sen enempää.
Miehelle tuntuu näytteleminenkin olevan yhtä mutkatonta. Hän on tehnyt erilaisia rooleja, ja paljon hän on ehtinytkin, yhdeksänvuotiaasta asti. Viimeksi hänet on nähty Mielensäpahoittajan roolissa, kahdessakin elokuvassa, ja vielä eräässä mainoskuvassa varsinaisten roolien jälkeen.
Mainoskuvassa, viime vuonna, hän istui teatterin penkissä, tuttu karvareuhka päässä, ja kertoi, kuinka hän pahoitti mielensä, kun elokuvalta yritettiin leikata tukirahoja. Ja kas kummaa, homma tehosi: niinpä budjetin herrat, uskomatonta kyllä, pyörsivät puheensa ja vetivät leikkaukset pois. Niin helposti sekin kävi.
Heikkiä hiukan hymyilyttää – paljon melua elokuva-alan leikkauksista, joita ei sitten tehtykään. Pääasia oli, että meni oikein päin, olihan elokuvalta toki viety paljon jo ennenkin, nyt ei viety enää lisää.
Lue myös: Santeri Kinnusen edesmenneen äidin muisto näkyy keittiössä ja unissa − ”Hänestä jäi hyvät muistot”
Työt eivät vaan lopu
Heikki ei anna usein haastatteluja, joten tilanne on hiukan harvinainen. Elisa Heilalan kirjoittama kirja Heikki Kinnunen – Tarinankertojan elämät on juuri ilmestynyt päivitettynä, ja siksi Heikki istuu nyt kustantajan työhuoneessa. Kirjassa käydään läpi Heikin yli 70 vuotta pitkä ura näyttelijänä, eikä loppua vieläkään näy, vaikka huhtikuussa juhlitaan jo kahdeksankymppisiä.
Heikki aloitti näyttelemisen jo yhdeksänvuotiaana, Jörönä Lumikki-näytelmässä Mikkelin kaupunginteatterissa. Ja sen jälkeen se oli menoa, näytteleminen oli sitä mitä yhdeksänlapsisen suurperheen poika osasi ja halusi mieluusti tehdä.
Isä katsoi näyttelemistä suopeasti, eikä häntä erityisesti haitannut, vaikkei poika kovin hyvin koulussa menestynytkään. Hän maksoi koulumaksut mukisematta ja oli tyytyväinen, kun poika pärjäsi näytelmäkerhoissa.
”Pian minä ilmoitinkin, muistaakseni 13-vuotiaana, että pyrin teatterikouluun. Oli kuitenkin ensin käytävä muita kouluja. Kun oppikoulu ei sujunut, niin kauppakoulua sitten.”
Heikki pyrki ja pääsi teatterikouluun heti 18 vuotta täytettyään, ja siitä avautui näyttelijän tie, joka on ollut yllättävän selkeä. Samaan aikaan aloittivat muun muassa Kristiina Halkola, Pekka Autiovuori ja Tuula Nyman sekä ohjaajapuolella Jouko Turkka.
”Töitä olen saanut tehdä koko ajan, ja koko ajan olen niitä tehnyt”.
Näyttelijäntyö on Heikille värikäs viiva
Kansallisteatteriin Heikki pääsi jo nuorena miehenä. Hän upposi sinne Pekka Autiovuoren kanssa vanhojen gurujen sekaan, samalle viivalle kuin Tauno Palo ja Jopi Rinne.
”Ei ainakaan ollut huolta, etteivät vastanäyttelijät olisi osanneet rooliaan, siinä oli perässä pysymistä”, Heikki kertoo.
Hän sanoo näkevänsä näyttelijäntyön pitkänä viivana. Heikin mielikuvassa viivan värit vaihtelevat: ennen hänen omaa aikaansa se on kullankeltainen, 50-luvulla sininen, 70-luvulla beesi, 80-luvulla vaaleanruskea, 90-luvulla mustavalkoinen. 2000-luvulla viiva muuttuu kirkkaan keltaiseksi.
”Värit vaihtuvat, mutta linja on suoraviivainen, näyttelijän työ ei ole koskaan ollut minulle mikään kellotaulu.”
Kansallisteatterista Heikin tie vei televisioon ja siinä sivussa myös Turkuun. Hän on tehnyt rinnan niin tv-viihdettä kuin vakavaa teatteriakin.
”Mikään ei ole niin hurmaavaa kuin näytellä pientä ihmistä, jolla on suuret toiveet”, hän sanoo.
Turussa Heikin parina oli ensimmäinen vaimo Rose-Marie Precht, ja silloin oli syntynyt jo ensimmäinen lapsikin. Nyt jo yli viisikymppinen Santeri Kinnunen on seurannut vanhempiaan näyttelijäksi ja tehnyt pääosan urastaan Helsingin Kaupunginteatterissa.
Heikki kertoo naureskellen, kuinka Santeri lukee nyt hänen äänikirjaansa. He tekivät siitä mainossketsinkin.
”Mä kuuntelen siinä sivussa, ja sitten kun tulee kohta, jossa se lukee kehuja, niin minä tietysti sanon, että nyt alkaa jo mennä paremmin, tosi hyvin.”
Ainutlaatuinen yhteys yleisöön
Turusta Heikki palasi Helsinkiin. Hän oli kolmekymppinen, ja edessä oli ensin KOM-teatteri. Elettiin vuotta 1977, ja teatterilla ei ollut vielä omaa tilaa. Niinpä tehtiin pitkä ja antoisa kiertue koko Suomessa. Helsingin Sanomissa kiitettiin kolmentoista laulajan sopuisaa yhtenäisyyttä, josta ”solistit vuoron perään vain pilkistävät kuin konsa kukkanen tuuheasta puskasta”.
Heikki itse muistelee kiertueen parhaita hetkiä yleisön kanssa, kuinka hän tunsi hengittävänsä samaa ilmaa:
”Kuinka yleisö näkee kaiken, tajuaa missä mennään, kuinka yhteys on jotakin sellaista, mitä ei tavoita missään muualla kuin teatterissa.”
Jo seuraavana vuonna, 1978, KOM sai uuden näyttämön Helsingissä. Ensimmäiseksi esitykseksi valmistettiin Brechtin Kerjäläisooppera.
Muutaman vuoden jälkeen Heikki jäi kuitenkin pois porukasta ja tuli parin freelance-vuoden jälkeen Helsingin Kaupunginteatterin leipiin vuonna 1983.
Siellä hän tutustui seuraavaan vaimoonsa, nuoreen Satu Silvoon, vuonna 1985 Tartuffen harjoituksissa. Avioliitto Rose-Marie Prechtin kanssa päättyi.
Satu Silvon kanssa Heikki sai kaksi lasta, Paavon vuonna 1987 ja Vilman 1988. Molemmat ovat näyttelijöitä.
Kaupunginteatteristakin Heikki lähti vuonna 1990 tietämättä ensin mihin, mutta hän luotti tekemisiinsä. Hän sanoo olleensa siinä onnellisessa asemassa, että työ on tullut nokan eteen.
”Siinä mielessä olen aina kävellyt auringon puolella”, hän sanoo.
Viljo-sketsi syntyi miettimällä Mikkelin miehiä
Televisiossa Heikki on tehnyt paljonkin. Hän on perustellut näyttelijäntyötään sanomalla, että kun on ollut torvi ja hölmö, ei ole osannut kieltäytyä oikein mistään.
”No, kun mulla on tossa pari tuntia aikaa, niin tehdään sitten. Toisekseen mä vaan niin tykkään tästä hommasta, näyttelemisestä. Tää on mun suuri rakkaus.”
Hän on tehnyt television puolella paljon huumoria. Vitsi on hänen mielestään oikeastaan vain lyhyt näytelmä, ja jos sitä lähtee venyttämään, niin se ei yleensä kanna mihinkään.
”Sketsin kirjoittajan pitää osata ajatella jo lähtökohtaisesti niin hullusti, että alun tilanne menee nurin niskoin. Just kun luullaan jutun olevan näin, niin se onkin aivan toisin päin ja just kun luullaan niin, niin se kääntyy vielä kerran päinvastoin.”
Yksi Heikin legendaarisimmista hahmoista on tyyppi, joka kyselee Viljoa. TV-ohjelman nimi oli Älywapaa palokunta.
Kinnunen kertoo, että hahmoa ei mitenkään suunniteltu etukäteen. Käsikirjoittaja Pertsa Reponen toi A4-lapulla sketsin jossa toinen mies kysyi ”Onks Viljoo näkynyt?” Toinen sanoo ”ei”, johon kysyjä vastaa, että ”aha” ja kävelee pois.
”Aloin miettiä Mikkelin miehiä, jotka käyttävät lyhyeenkin keskusteluun reilusti aikaa ja taukoja, pälyilevät ympäriinsä. Siitä se Viljo alkoi muodostua”, Heikki muistelee suositun hahmon syntyä.
Onko julkisuus näyttelijälle kirous vai ei?
Monen mittakaavan mukaan Kinnunen on ollut hyvä koomikko, mutta hän näkee itse, ettei se tarkoita samaa kuin hauska ihminen.
”Hauskanpito ei ole sitä, mitä sä ajattelet hauskasta tai mikä on hauskaa. Se ei ole ilonpidossa, vaan se on jossain ihan muualla. Tragedia on niin lähellä komiikkaa ja päinvastoin.”
Heikki sanoo, että julkisuuteen ei voi valmentautua eikä suhtautumista voi opettaa etukäteen. Se vain tulee ammatin mukana.
”Näyttelijän elämässä on suuri toive, että joku tuntisi. Sitten kun tuntee, niin se onkin muka joku kirous. Totuus on, että on paljon näyttelijöitä, joita kukaan ei tunne. Ne ovat taitavia ja mielenkiintoisia ja silti kukaan ei pysty sanomaan, minkä nimisiä ne ovat.”
Heikki teki 1990-luvulla paljon töitä, niin paljon, että kummeksuu itsekin jaksamistaan.
”Näin jälkikäteen ajatellen taikuri ihmettelee itsekin, kuinka temppu onnistui.”
”Miehet ja naiset lähestyy toisiaan vanhemmiten”
Tältä vuosituhannelta Heikki muistetaan parhaiten Tampereelta, erityisesti Leea Klemolan Kokkola-sarjasta, jossa hän oli trilogian kahdessa ensimmäisessä osassa Marja-Terttu ja viimeisessä Kaulus-Larsson. Oli upeaa nähdä, kuinka Heikki rakensi naisen, Marja-Tertun – hän oli pilkkihaalareissa naisena kolme ja puoli tuntia koko ajan näyttämöllä, eikä hänen tarvinnut edes muuttaa ääntään.
Klemola on kehunut Heikin sisäistä naista. Heikin mielestä ihminen on ihminen.
”Kun mä menen kauppahalliin ja katselen omanikäisiä naisia ja miehiä, ei niissä ole mitään eroa. Miehet ja naiset lähestyy toisiaan vanhemmiten.”
Hän kertoo, kuinka oli aikoinaan vaatimassa naisille ja miehille samaa palkkaa näyttelijäntyöstä. Ja siitä ajatus karkaa yllättäen omaan isään, Paavo Kinnuseen, joka oli tavallaan tasa-arvon mies hänkin. Arvosti naisia, vaikka olikin jäyhä, ankarakin, eikä juuri koskaan nauranut.
”Kerran isä luki Tuntematonta sotilasta sängystä ja oikein hytkyi ja kähisi” – Heikki esittää väkinäisesti nauravaa vanhaa miestä, niin että näyttää miltei tukehtuvan – ”ja me siinä vieressä katsoimme käheää hytkyvää isää ja olimme ihan ihmeissämme”, hän muistelee.
Isä kuitenkin teki työtä ja ansaitsi yhdeksälle lapselle mahdollisuuden käydä koulut.
”En tiedä mitään halvempaa kuin koulunkäynti. Se mikä maksaa on eläminen”, hän sanoi aina.
Lue myös Kotiliesi.fi: Näyttelijä Sari Puumalainen sai tiedon puolison sairauskohtauksesta kesken esityksen – ”Olin kylmänrauhallinen”
Asunnot Helsingissä ja Tampereella
Elokuvayleisö muistaa vanhenevan Heikin tietysti myös Mielensäpahoittajan roolista. Ensin Tiina Lymin filmistä ja viimeksi Mika Kaurismäen leffasta.
Mielensäpahoittajalle on kirjoitettu myös jatkoa. Ja Heikki aikoo näytellä edelleenkin, jos vain pää ja kroppa kestävät, hamaan tappiin asti. Vanhenevan ihmisen tragedia nykypäivänä on Heikin mielestä se, ettei saa enää elää kunnolla, muttei saa kuollakaan, vaan heti ollaan pilliä suuhun tunkemassa ja hoitoon ohjaamassa.
Nykyisin Heikillä on asunto sekä Helsingissä taiteilijatalo Lallukassa että Tampereella, jossa hän on viihtynyt jo yli kaksikymmentä vuotta avopuolisonsa Marianne Pietiläisen kanssa.
”Rehellisesti sanoen minulla on ollut elämässäni kolme naista. Kahden kanssa on lapset ja nykyiseen puolisooni tutustuin töiden kautta Tampereella”, hän sanoo.
”Sellaisen saat kuin otat, neuvoi jo isäkin naisasioissa, ja näinhän se menee. Olisi kai romanttista ajatella, että toista ihmistä voisi muuttaa.”
Sitten hän jatkaa kuin elämäntyylinsä tiivistäen:
”Pidän siitä muinaisen heimon ajatuksesta, jossa kerrotaan heidän katselevan tulevaa aikaa selkä edellä. Me näemme vain sen mikä on mennyt. Menemme selkä edellä kohti tulevaisuutta.”
Heikki Kinnunen, 79
Työ: Näyttelijä
Perhe: Puoliso Marianne Pietiläinen, lapset Santeri sekä Vilma ja Paavo edellisistä liitoista
Koti: Tampereella ja Helsingissä
Ajankohtaista: Elisa Heilalan kirjoittama kirja Heikki Kinnunen – Tarinankertojan elämät ilmestyi 1.4.
Juttu on ilmestynyt Annassa 14-15/2026.