Heidi Meronen sai yli kolme vuotta sitten tietää sairastavansa syöpää, johon 95 prosenttia sairastuneista kuolee viiden vuoden sisällä. Nykyään hän panostaa ulkonäköönsä eikä kaihda pukea näyttäviä vaatteita arkenakaan.

Helmikuussa 2022 Heidi Meronen oli juuri palannut Suomeen lomamatkaltaan. Jo matkan aikana Meronen oli kokenut kummallisia terveysongelmia, jotka hän pisti kuumuuden ja aikaeron piikkiin. Hän oli esimerkiksi pyörtynyt äkillisesti keskellä toria ja nähnyt useina öinä todentuntuisia valveunia.

Suomeen palattuaan hänen silmissään sumeni ja raajat puutuivat äkillisesti, kun hän ajoi autoa.

Magneettikuvauksissa aivoista löytyi massiivinen turvotus, jonka alkuperää ei heti tunnettu. Sitten selvisi, että kyseessä oli aivokasvain.

Myöhemmin varmistui, että kyseessä oli graduksen 4 aivokasvain eli glioblastooma.

Silloin lääkäri oli heti neuvonut:

– Mitä tahansa teetkin, älä avaa Googlea.

Meroselle oli kerrottu, että sairauden keskimääräinen elinajanodote oli yhdeksän kuukautta, ja että alle viisi prosenttia sairastuneista on elossa viiden vuoden päästä.

LUE MYÖS: Kukaan ei kertonut, että Heidillä, 37, on aivosyöpä

Vuonna 2019 Meronen oli sairastunut tyypin 2 diabetekseen ja uniapneaan, jotka johtuivat ylipainosta. Silloin hän päätti tehdä elämänmuutoksen. Hän liittyi painonhallintaryhmään ja vuonna 2020 kävi lihavuusleikkauksessa.

En ollut koskaan tuntenut itseäni fyysisesti yhtä voimakkaaksi. Kaksi päivää myöhemmin minulla todettiin aivosyöpä.

Palatessaan lomamatkalta hän oli päässyt 66 kilon tavoitepainoonsa. Hänelle oli kerrottu, että hän oli saanut huomattavasti lisää elinvuosia elämäntapamuutoksensa ansiosta. Meronen tunsi olevansa elämänsä parhaimmassa kunnossa.

– En ollut koskaan tuntenut itseäni fyysisesti yhtä voimakkaaksi. Kaksi päivää myöhemmin minulla todettiin aivosyöpä.

LUE MYÖS: Heidi, 34, laihtui lihavuusleikkauksella yli 40 kiloa – Katso kuvat ennen ja jälkeen

Syöpädiagnoosi tuli Meroselle shokkina sen jälkeen, kun hän oli tehnyt suuren elämäntapamuutoksen saadakseen pidemmän elämän. Rasmus Härkönen

Tukkajumalatar

– Minua kutsuttiin kaveripiirissänikin tukkajumalattareksi, koska minulla oli aina pitkät ja paksut hiukset. Oli aikamoinen shokki, kun huomasin oikean ohimoni olevan kalju, Meronen kertoo.

Syöpähoitojen vaikutukset ulkonäköön olivat Meroselle vaikeita käsitellä. Hiusten lähtiessä hänestä tuntui, että tärkein osa hänen naisellisuuttaan vietiin pois.

– Silloin mietin, onko turhamaista ajatella näin. Hiukset ja ulkonäkö olivat olleet osa omaa naisellisuuttani ja kehonkuvaani. Oli se ihan hirveää, hän sanoo.

Meronen oli aina pukeutunut näyttävästi. Hän piti usein pitkiä, kirkkaanpunaisia rakennekynsiä, laittautui ja pukeutui. Kun raskaat syöpähoidot uuvuttivat, ei energiaa enää riittänyt asioihin, jotka olivat aiemmin olleet tärkeitä omalle identiteetille.

– Ei ollut energiaa edes kävellä makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen, eikä etenkään yövoiteiden tai seerumeiden käyttöön, vaikka ennen ne olivat olleet tärkeitä.

– Mietin onko minulla oikeus itkeä, kun menetin hiukseni, mutta totta kai minulla on siihen oikeus, Meronen sanoo. Hiusten menettäminen ja muut syöpähoitojen vaikutukset ulkonäköön olivat hänelle kova paikka. Rasmus Härkönen

– Olenko kauhean näköinen?

Näin Meronen oli kysynyt läheiseltään syöpähoitojensa ollessa meneillään. Hänelle oli vastattu, ettei hän kauhealta näytä, mutta sairaalta kyllä. Tippuneet hiukset, kalpea iho ja nopeasti pudonnut paino olivat muuttaneet hänen ulkonäköään rajusti.

Silloin aiemmin itseään ylpeydellä näyttävästi kantanut Meronen halusikin piiloutua kotoa lähtiessään, etteivät tutut vastaan tullessaan näkisi häntä.

Hehku ei ollutkaan ikuisesti kadonnut.

– Olen aina halunnut kantaa itseäni sellaisella sisäisellä hehkulla. Ajattelin, että sinä päivänä kun sairastuin, minusta katosi se hehku, ”glow”, kertoo Meronen.

Ensi kertaa sairastumisen jälkeen Meronen tunsi itsensä naiselliseksi ja seksikkääksi, kun hän pystyi palaamaan kuntosalille syöpähoitojen jälkeen. Ennen sairastumista hän oli treenannut paljon.

– Olin kokenut, että kehoni oli pettänyt minut. Kun salilla jaksoin tehdä treeniä, tunsin, että olenkin vielä vahva. Silloin näin ensi kertaa ripauksen siitä, että se hehku ei ollutkaan ikuisesti kadonnut, Meronen muistelee.

Meronen käyttää tavastaan kantaa itseään ylpeydellä sanaa ”glow”. Se ei liity vain ulkoiseen olemukseen, vaan ennen kaikkea sisäiseen hehkuun. Rasmus Härkönen

Hehku loisti uudelleen, kun Meronen palasi vuoden sairasloman jälkeen töihin. Hän käveli Helsingin keskustassa mustissa korkokengissä, tiukoissa farkuissa, naisellisessa yläosassa ja mustassa bleiserissä, työsalkku olallaan.

– Ulkonäköni ei ole vieläkään täysin palannut siihen, mitä se oli ennen sairastumista. Oikea ohimo paistaa yhä tyhjyyttään, sillä karvatupet paloivat syöpähoidoissa. Mutta silläkään ei ole merkitystä, vaan sillä sisäisellä hehkulla, jolla haluan kantaa itseäni, hän sanoo.

Uskon, että sinä iltana kukaan ulkopuolinen ei huomannut, että sairastan sy öpää, johon tulen kuolemaan.

Uudenvuodenaattona vuonna 2022 Meronen lähti viettämään iltaa ystävänsä kanssa.

– Pitkään mietin, etten voi lähteä ulos, kun olen tämän näköinen, hän muistelee.

Syksyn aikana Meronen oli keräillyt erilaisia peruukkeja ja oli sattumalta löytänyt peruukin, joka oli lähes täysin identtinen hänen hiuksiinsa ennen sairastumista. Hän puki sen päälleen, kuten myös kaikista lyhyimmän nahkaisen minihameen, pienen paljettitopin ja korkeimmat korkosaappaat.

– Päätin, että nyt revin sitä hehkua väkisin esille, Meronen sanoo.

Sinä iltana Meronen tunsi ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen olonsa näyttäväksi. Hän kuunteli ihailemansa Tina Turnerin musiikkia koko illan, lähti ulos ja tanssi läpi yön.

– Uskon, että sinä iltana kukaan ulkopuolinen ei huomannut, että sairastan syöpää, johon tulen kuolemaan.

Nykyään Meronen pyrkii löytämään jokaisesta päivästä jotain hyvää. – Olisin voinut kuolla aivoleikkaukseen tai neliraajahalvaantua. Kaikki olisi voinut mennä miljoona kertaa huonommin, hän sanoo. Rasmus Härkönen

En enää säästele upeita mekkoja kaapissa.

– En tiedä, kuinka paljon päiviä minulla on jäljellä. Siksi olen päättänyt palata niille juurille, joissa olen tuntenut itseni upeaksi. En enää säästele upeita mekkoja kaapissa. Jos haluan pukea tyllihameen kaupungille, niin sitten puen sen, Meronen sanoo.

Sairastuessaan Merosen sosiaaliseen mediaan satoi kommentteja, joissa sairastumisen syynä epäiltiin olevan täyteainehoidot, hiusvärit tai itseruskettavat. Näin ei kuitenkaan ole, vaan sairastumiseen johti todella huono tuuri.

Syöpähoitojen jälkeen Meronen käy yhä täyteainehoidoissa ja suihkurusketuksissa, ottaa rakennekynnet ja tekoripset, meikkaa, laittautuu ja pukeutuu aiempaakin näyttävämmin.

– Se on pieni hinta siitä, mitä olen jo joutunut maksamaan. Jos se tuo edes ripauksen itsevarmuutta, aion tehdä niin jatkossakin, hän sanoo.

Eräänä juhannuksena Meronen sai kuulla kommentteja ulkonäkönsä yliampuvuudesta.

– Siihen oli pakko vastata, että jos se ei olisi yliampuvaa, se ei olisi minua. Tiedän tasan tarkkaan, mikä on Heidiä. Toisille se tulee aina olemaan liikaa, mutta jos en pukeutuisi tai laittautuisi, myös lähipiirini tietäisi, että yritän pienentää itseäni.

Meronen tuntee oman tyylinsä eikä pelkää näyttää sitä, vaikka kohtaisikin negatiivisia kommentteja. Rasmus Härkönen

Sinkkumarkkinoilla

– Vaikka sinkkualustoilla olisi kuinka viettelevä, kun tästä sairaudesta kertoo, seksikkyys katoaa helvetin nopeasti.

Missä vaiheessa tapailua pitäisi kertoa parantumattomasta aivosyövästä? Sitä Meronen on pohtinut niin pitkään, kun on ollut sinkku. Vastaus kysymykseen on hänelle edelleen mysteeri.

– Tuntuu, että minusta kiinnostutaan ulkoisesti, mutta kun kerron, että matkassani kulkee tällainen sairaus, juttu jää siihen. Jos mies sanoo, että sairauteni on hänelle liikaa, tekisi kyllä mieli vastata, että mitä kelaat tämän olleen minulle? Meronen sanoo.

Vaikka Meronen ymmärtää myös tapailukumppanien näkökulman, toivoo hän heiltä inhimillisyyttä aiheeseen liittyen.

– Eihän kukaan tiedä päiviemme määrää. Kuka tahansa muukin voisi milloin vain vaikka liukastua ja iskeä päänsä. Niin kauan, kun keuhkoissa pihisee ilma, kaikki on mahdollista. Mitä jos olenkin se, joka ei kuulu siihen 95 prosenttiin, joka kuolee viiden vuoden sisällä? Entä jos olenkin se outo ihmelapsi, joka porskuttelee hengissä vielä kymmenenkin vuoden päästä?