Talvisodan päättymisestä oli kulunut vain runsas vuosi, kun sotatoimet leimahtivat Suomen itärajalla juhannuksen jälkeen 1941. Saksa iski itämahtia vastaan Suomen maaperältä, ja Neuvostoliitto vastasi. Suomen ja Neuvostoliiton välinen jatkosota käynnistyi virallisesti 25. kesäkuuta 85 vuotta sitten.
Se tarkoitti sitä, että suomalaismiesten oli taas pukeuduttava harmaisiin ja marssittava itään. Kaikki eivät tosin liittyneet joukkoon. Sodan alussa 1 545 miestä jätti saapumatta asepalvelukseen. He pakenivat kutsuntoja metsiin tai piileksivät kotonaan.
Moni ajatteli, että kahakka olisi pian ohi.
Toisin kävi. Syksyn 1941 kylmentyessä moni karkuri palasi ihmisten ilmoille ja ilmoittautui viranomaisille. Osa jäi karkuteille – ja sai lisää seuraa.
Talvisodassa karkureita oli vain satakunta, mutta jatkosodan ja Lapin sodan aikana tuomioistuimet käsittelivät lopulta 32 186 karkuruustapausta. Varsinkin jatkosodan luonne hyökkäyssotana ja aseveljeys Saksan kanssa ylitti monen miehen sietokynnyksen, samoin rintaman romahtaminen jatkosodan loppuvaiheissa.
Sota päättyi syksyllä 1944, ja myöhemmin, kun karkurit saivat hakea korvauksia, 173 miestä ilmoitti piileskelleensä koko kolmen vuoden ajan.
Moni ummisti silmänsä
Sotilaskarkuruutta on tutkittu Suomessa paljon, mutta varsinaiset piilopaikat ovat jääneet vähälle huomiolle. Puutetta korjataan nyt, kun arkeologi ja folkloristi Riku Kauhanen tekee aiheesta väitöskirjaa.
”Suuri yleisö ei todennäköisesti tiedä, miten valtavasti näitä piiloja oli. Käytännössä niitä oli melkein jokaisessa Suomen kunnassa. Moni on tuhoutunut, mutta suullista perimätietoa on jäljellä”, Kauhanen sanoo.
Yhdellä karkulaisella täytyi olla kiinnijäämisriskin vuoksi monta suojaa. Karkuri tarvitsi myös tukijoukkoja selvitäkseen metsässä, joten koko kylä saattoi tietää hänestä ja auttoi. Vähintäänkin asialta ummistettiin silmät.
Jatkosodan piilokojut ilmestyivät yleensä lähelle asutusta. Piileksijät eivät aloittaneet elämää alusta muualla vaan tukeutuivat tuttuun kotiyhteisöön. Samasta syystä karkuri tarvitsi apujoukkoja, jotta ei olisi kuollut nälkään.
”Ei kukaan uskonut jatkosodan kestävän kolmea vuotta, joten järjestelyt tehtiin tilapäisiksi. Tässä suomalainen metsäkaarti eroaa esimerkiksi Virosta. Siellä metsäveljien vastarintaliike oli organisoidumpi ja varustautui pitkään sissisodankäyntiin.”
Korsussa ei seisty suorana
Suomessa metsäkaartilaiset rakensivat jatkosodan aikana maan sisään pieniä, 2 × 2 metrin kokoisia korsuja. Paikaksi valittiin syrjäinen alue, jossa oli saatavilla vettä.
”Kaivettiin kuoppa, ja kaivetusta maasta tuli vallit korsun ympärille. Hirsiksi purettiin jokin vanha lato tai kuskattiin muualle aiotut hirret metsään”, Kauhanen sanoo.
Paikka naamioitiin istuttamalla kuusia korsun päälle ja ympärille.
Asumukset olivat hyvin matalia, eikä niissä yleensä mahtunut seisomaan suorassa. Tulisijaksi improvisoitiin kamiina esimerkiksi tynnyristä tai muuraamalla kiuas kivistä ja tiilistä. Ulos vedettiin savupiippu.
Myös sopivia luonnonkorsuja hyödynnettiin: vaikkapa notkelmia saatiin naamioitua oksilla.
”Esimerkiksi Kokemäellä on hieno kymmenisen metriä pitkä kalliosola, jossa on parin metrin korkuiset kivet ympärillä. Sinne mahtui isokin porukka, eikä sitä huomaa ennen kuin on ihan vieressä. Paikasta ei ollut inventoinneissa tietoa ennen kuin ilmoitin Museovirastolle.”
Vain harvoin korsuja löydettiin suoraan metsästä.
”Poliisi tai suojeluskunta osasi kytätä karkulaisen kodin lähellä ja otti hänet kiinni ruuanhakureissulta. Kovia otteita ei kaihdettu, ja karkulainen paljasti piilopaikkansa.”
Salahuone ullakolla
Kaikki eivät lähteneet metsiin. Harvaan asutusta Suomesta löytyy sopivia ulkorakennuksia, kuten syrjäisiä riihiä.
”Osa asui kotona ihan tavallisesti. Seudun myötämielinen konstaapeli ilmoitti etsinnöistä etukäteen, tai joku polki kyliltä varoittamaan. Silloin juostiin metsään piiloon.”
Joihinkin koteihin järjestettiin erillisiä piilopaikkoja.
”Aika yleistä oli, että talon alle tehtiin korsu. Esimerkiksi tuvan alle rakennettiin tila, johon mies meni makaamaan kuin ruumisarkkuun”, Kauhanen kertoo.
Porin maalaiskunnassa eräs vaatturi rakensi talonsa ullakolle salahuoneen, joka oli naamioitu seinäpahvilla. Turussa Piispanristillä Arvo Heimovaaran kotitalon ullakolle oli tehty salahuone laudoista. Jos etsijämiehet tulivat, piileksijöitä varoitettiin kiskomalla pellinnuoraa kaksi kertaa äänekkäästi.
Kauhanen löysi monia mainintoja myös lantakasoihin tehdyistä korsuista. Kasassa oli luukku, jota pitkin karkuri pääsi ryömimään sisään ja ulos.
Kauhasen tiedon mukaan kaikkein kehittynein korsu oli Pellervo Takatalolla, tamperelaisen kommunistisolun johtajalla. Kirvesmies Kalle Valkaman talon kellarin perunalaarista johti luukku piilopaikkaan.
”Siellä oli jopa seinät tapetoitu. Lisäksi siellä oli radio ja sähköllä toimiva hälytyslaite, jonka painonappula oli asuinkerroksen keittiönkaapissa.”
Paikalla syntyi lokakuussa 1942 tulitaistelu, jossa heitettiin käsikranaatteja ja painittiin, mutta poliisi sai Takatalon elossa kiinni. Hän oli piileskellyt myös Parkanossa metsäleirissä.
Ruotsiin pakoon
Joillakin seuduilla pyöri isoja metsäkaartiryhmiä. Niillä oli käytössään ketju piilopaikkoja: tavallisesti yksi iso ja useita pieniä.
”Esimerkiksi Turun seudulla oli pahamaineinen Väinö Ketosen ryhmä. Vastaavia joukkoja liikkui myös Karkkilassa, Helsingissä, Tampereella ja Ruovedellä. Kolarissa oli poikkeuksellisen iso, 60 hengen joukko.”
Ryhmässä oli yleensä muutama vakaumuksellinen kommunisti, joka pyöritti vastarintaliikettä. Kun ensimmäiset sabotaasit tehtiin, useimmat jättivät joukon tai poliisi sai tekijät kiinni. Harva ryhmä pysyi koossa pitkiä aikoja.
Osa karkulaisista pakeni ulkomaille, kuten 945 asevelvollista, jotka pakenivat velvollisuuksiaan Ruotsiin. Suomen ja Ruotsin välinen rikollisten luovutussopimus ei koskenut sotilasrikoksia, joten pääasiassa karkurit saivat jäädä.
Sodan loputtua useimmat palasivat Suomeen vapaaehtoisesti.
Bongaa korsuja
Vain puolestasadasta metsäkaartilaisten korsusta on yhä jälkiä maastossa. Muiden rakennelmien kohtaloksi koitui viranomaisten purkuoperaatio tai metsätyöt. Toisaalta monia on rekonstruoitu.
”Korsubongarille kaikkein hienoin kohde on seitsemän vuotta sitten rekonstruoitu korsu Jurvan Tainuskylässä Etelä-Pohjanmaalla”, Kauhanen vinkkaa.
Alkuperäisestä korsusta oli pöytäkirjat olemassa, joten se pystyttiin tekemään sentilleen samankokoiseksi.
”Lisäksi korsun ympäristö on pysynyt ennallaan, joten tunnelman pystyy aistimaan. Kymmenen metrin päästä korsua ei enää erota. Alkuperäinen oli rakennettu vanhan tervahaudan päälle.”
Porin kupeessa voi käydä Kullaan korsussa. 1990-luvulla rakennettu erämaja on puoli metriä alkuperäistä korsua korkeampi. Kolarissa puolestaan rekonstruoitiin korsuja 1980-luvulla, mutta nykyään ne ovat hajoamaisillaan. Kuhankuonon patikointireitillä pääsee yhä näkemään aitojen korsujen pohjia.
Korvaukset unohdettiin
Korsuista on jäänyt erittäin vähän valokuvia, sillä päämajan valvontatoimisto poltti ne sodan lopussa. Vangitut karkurit vapautettiin rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti.
”Heidän oli tarkoitus saada korvauksia, sillä he ilmoittivat olleensa oikealla eli Neuvostoliiton puolella. Tosin karkulaiset ärsyttivät Neuvostoliiton valvontakomissiota, eikä heitä uskottu ystäviksi”, Kauhanen kertoo.
Korvauslomakkeita lähetettiin nelisentuhatta, ja niistä riideltiin monta vuotta. Parin vuoden kuluttua kommunistinen SKDL hävisi Suomen eduskuntavaalit, minkä jälkeen korvausasia haudattiin. Pääasiassa metsäkaartilaiset palasivat normaaliin yhteiskuntaan. Selitykset teolle vaihtelivat.
”Kun heitä saatiin kiinni, moni selitti saaneensa talvisodasta pahat traumat. Pohjanmaalla vedottiin kristilliseen pasifismiin, munsalaisuuteen. Sodan päätteeksi kaikki olivatkin yhtäkkiä kovia kommunisteja. Se selitys annettiin, millä pääsi pinteestä helpoimmalla.”