Suomen suunta|Parlamentaarinen yhteistyö synnyttää parhaimmillaan suuria uudistuksia. Pahimmillaan se johtaa pysähtyneisyyteen, politiikan tutkija Johanna Vuorelma uskoo.
Lue tiivistelmä
Politiikan tutkija Johanna Vuorelma Tampereen yliopistosta varoittaa, että parlamentaarinen yhteistyö voi kaventaa poliittisia vaihtoehtoja.
Valtiovarainministeri Riikka Purra kritisoi parlamentaaristen työryhmien liiallista käyttöä.
Vuorelman mukaan asioita halutaan valmistella laajalla pohjalla, jotta vastuu vaikeista päätöksistä jakautuu tasaisesti.
Parlamentaarista valmistelua toivotaan nyt ihmelääkkeeksi moneen yhteiskunnalliseen vaivaan.
Eduskuntapuolueiden yhteistä, hallitus–oppositio-rajat ylittävää valmistelua on tehty jo kauan ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Viime syksynä se läikkyi velkajarrun muodossa myös kauaskantoisiin talouspäätöksiin.
Myös soten ongelmia alettiin alkuvuodesta ratkoa parlamentaarisessa työryhmässä, ja eduskunnan käytävillä leikitellään jopa ajatuksella bensan pumppuhintoja koskevista sopimuksista. Ydinaserajoitusten purkamisessa on puolestaan hiertänyt se, että oppositio kokee tulleensa valmistelussa sivuutetuksi.
Trendi on saanut valtiovarainministeri Riikka Purran (ps) jo kyllästymään. Opetusalan ammattijärjestö OAJ:n paneelissa Purra totesi, että parlamentaaristen ryhmien ”tie alkaa olla hiukan jo nähty”.
Purran lyttäys liittyi toiveisiin koulutukseen keskittyneestä parlamentaarisesta ryhmästä.
”Jos näitä hommia parlamentaarisilla pöydillä ratkottaisiin, niin mitä me edes tehdään maan hallituksella”, Purra kysyi.
Paljonkin, sanoo politiikan tutkija Johanna Vuorelma Tampereen yliopistosta. Hän muistuttaa, että suurin osa päätöksistä etenee edelleen hallituksen omassa työjärjestyksessä.
Tunkua laajemmalle vastuunkannolle kuitenkin on, Vuorelma myöntää.
”Suurin syy on se, että yhteiskunnalla on nyt edessään paljon vaikeita päätöksiä. Niitä on helpompi tehdä mahdollisimman laajan joukon sitoutumisella”, hän sanoo.
Suomessa on tavattu kerääntyä kriisiaikoina lipun ympärille. Hallituspohjat ovat olleet laajoja, ja kauaskantoisista kohtalonkysymyksistä on haluttu päättää yhteisymmärryksessä. Viime vuosikymmenellä voimistunut polarisaatio on sekin herättänyt kaipuuta pitkäjänteisyyteen ja yhteistyöhön.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan lisäksi suuria kysymyksiä ovat nyt muun muassa velkaantuminen, ikääntyminen, terveydenhuolto, ilmastonmuutos ja koulutus, Vuorelma luettelee.
”Näitä koskeville uudistuksille halutaan laaja hyväksyntä myös siksi, ettei politiikka olisi liian tempoilevaa”, Vuorelma sanoo. Isoja hankkeita on vaikea viedä maaliin yhden hallituskauden aikana.
”Viimeinen asia, mitä silloin toivotaan on se, että seuraava hallitus peruu päätöksen”.
Yhteen hiileen puhaltamista toivoo varmasti myös moni äänestäjä. Parlamentaarisessa valmistelussa on silti omat ongelmansa, Vuorelma tuumaa.
”Iso kysymys on, miten käy vaihtoehdoille.”
Monen kokin soppa kyllä täyttää, mutta ei maistu. Kompromisseilla saadaan aikaan päätöksiä, mutta samalla politiikan vaihtoehdot uhkaavat kaventua ja muuttua lähinnä kaikkia tasaisesti ärsyttäviksi.
Vuorelman mukaan suomalaista poliittista perinnettä määrittää jatkuvuus, mikä on suojellut Suomea kriisiaikoina nousevilta ääriliikkeiltä. Suomessa yhteiskunnalliset murrokset ovat tyypillisesti edenneet hitaasti.
Politiikan tutkija Johanna Vuorelma. Kuva: Outi Pyhäranta / HS
Vakauden kääntöpuolena on ollut kangistuminen. Kokit ovat keittäneet yhdessä, mutta samoilla vanhoilla resepteillä ja itse valitsemillaan raaka-aineilla. Kullakin puolueella on omat pyhät lehmänsä maakuntien määrästä eläkejärjestelmään ja omaisuudensuojaan.
Uhkakuvana on silloin se, että ongelmiin ei kyetä tuomaan uusia, luovia ratkaisuja. Parlamentaariset sitoumukset sitovat päättäjien käsiä, Vuorelma sanoo.
”Se, että kaikki puolueet ovat jostain samaa mieltä ei automaattisesti tarkoita sitä, että päätös olisi hyvä tai järkevä.”
Kapea liikkumatila haastaa myös demokratiaa. Kun puolueet ovat tehneet päätökset jo ennen vaaleja, äänestettävien asioiden määrä vähenee. Pahimmillaan myös yhteiskunnallinen keskustelu köyhtyy, kun eri mieltä olevat leimataan veneenkeikuttajiksi, Vuorelma sanoo.
Dilemma onkin hänen mukaansa hankala: Demokratia merkitsee usein huonoja kompromisseja, jotka ovat kuitenkin suoraviivaista yksinvaltiutta parempi vaihtoehto. Kompromissit taas vesittävät usein luovat ratkaisut, mutta toisaalta vaikeat päätökset saadaan ylipäätään läpi. Laajalla poliittisella pohjalla on yhtä mahdollista tehdä suuria muutoksia, kuin vajota pysähtyneisyyteen.
Täydellistä mallia tuskin on.
”Nyt näyttää kuitenkin siltä, että sekä päättäjillä että äänestäjillä on toiveita siitä, että vastakkainasettelua halutaan välttää ja yhteistä sitoutumista kasvattaa”, Vuorelma arvioi.