”Viime aikoina on tuntunut, että astuin mukaan lopussa. Että paras oli ohi.”
David Chasen luoma kaikkien aikojen televisiosarja Sopranos alkaa kohtauksella, jossa newjerseylainen mafiapomo Tony Soprano valittaa terapeutilleen kuinka tyhjältä elämä nykyaikana tuntuu.
Terapeutti vastaa, että moni amerikkalainen tuntee samoin. Vaikka elämä on monilla mittareilla parempaa kuin ennen, parhaat päivät tuntuvat silti olevan takana.
Talvella aloin ihmetellä miksi niin monet katsovat Sopranosia yhä uudestaan, vaikka suoratoistotelevisio tuottaa jatkuvalla syötöllä kaikenlaista uutta kulutettavaa. Sopranosia katsotaan yhä, vaikka sen viimeiset jaksot julkaistiin melkein kaksikymmentä vuotta sitten.
Olen katsonut Sopranon mafiaperheen tarinoita kevään ajan nauliutuneena television ääreen.
Minulla on jatkuva tunne siitä, että todistan taideteosta, joka on haistanut nykyisen yhteiskunnan keskeisimmät kipukohdat ennen kuin moni osasi sanoittaa niitä. Niin sanottu woke-kulttuuri ja sen kohtaama vastaisku, maskuliinisuuden kriisi, rasismi, identiteettipolitiikan nousu sekä terapiakulttuuriin liittyvät jännitteet ovat sarjassa vahvasti läsnä.
Sopranos on kuitenkin ennen kaikkea televisiosarja nostalgian voimasta. Sarja osoittaa nykyaikaan liittyvän peruskokemuksen, jota nävertää epäilys siitä, että kaikki ei ole aivan kohdillaan.
Sopranosin hahmot ovat nostalgisen menneisyytensä vankeja
Mafiapomo terapiassa? Mikä olisikaan parempi kuva ihanteiden ja todellisuuden välisestä epäsuhdasta.
Siinä on jotain huvittavaa, että moraaliltaan äärimmäisen mustavalkoinen gangsteri asettuu nyky-yhteiskunnan hienovaraiseksi tulkiksi. James Gandolfinin esittämä Tony Sopranon mafiaperhe koostuu karikatyyreista, joista jokaisella on oma tarkkaan mietitty roolinsa sen tarjoamassa yhteiskunta-analyysissa.
Sarjassa yhdistyy amerikkalaisen perhedraaman tuttu kodikkuus ja mafiakuvauksen raaka väkivalta. Pohjimmiltaan Sopranosin kuvaama pohjoinen New Jersey on kuin kylä, jossa asiat toimivat niin kauan kun ihmiset huolehtivat omista jätebisneksistaan, koronkiskonnasta ja ammattiliittojen lahjuksista.
Liittovaltion poliisi uhkaa ulkopuolelta ja välillä mafiosoilla tulee kinaa Manhattanin perheiden kanssa, mutta onneksi ruoka on hyvää ja lapset kasvavat.
Mutta mikään ei tunnu miltään.
Menneisyys piirtyy mafiosojen silmiin kadotettuna kulta-aikana, jolloin kaikki oli paremmin.
Menneisyyteen piiloutuu kuitenkin kaikkea hankalaa, kuten väkivaltainen lapsuus, italialaisten kohtaamaa syrjintää, taistelua ja väkivaltaa. Terapeutille on paljon käyttöä.
Tony on menneisyytensä vanki
Maailma on Sopranosissa muuttunut, mutta mafiosot eivät ole pysyneet muutoksessa mukana.
Kolmannella tuotantokaudella perheen juuri lukioon päässyt tytär Meadow tuo uuden poikaystävänsä kotiin. Isä Tony nolaa ja loukkaa tummaihoista poikaa ja kieltää häntä tapaamasta tytärtään.
Tony sanoo myöhemmin vaimolleen: ”Jos siskoni olisi tuonut tuollaisen kotiin, mitä luulisit isäukkoni tehneen?”
Maailma on muuttunut, mutta Tony Sopranon nostalgia pitää.
Isä on menneisyytensä vanki ja tytär loukkaantuu isän rasismista syvästi. Hänellä ei tietenkään ole pääsyä isän menneisyydestä kiinnipitävään moraalin, jossa eri ”rodut” pysyvät erillään toisistaan.
Nostalgisen rasismin käsittely jatkuu neljännen kauden jaksossa, jossa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen yhdistys osoittaa mieltään Kolumbuksen nimikkopäivänä. Heidän mielestään Kolumbus syyllistyi alkuperäisväestön kansanmurhaan.
”Italialaisvastaista syrjintää”, Steve van Zandtin esittämä consigliere Silvio Dante huudahtaa.
Mafiosot pitävät Kolumbusta italialaisen kulttuurin symbolina. Heille Kolumbus edustaa amerikanitalialaisen yhteisön suuruuden päiviä. He vetävät hyvin hämärän linkin oman nostalgisen kaipuunsa ja Kolumbuksen väliin.
Nykymaailma ei tunnu selkeältä, joten ihmiset tarrautuvat menneisiin loiston päiviin, vaikka niitä ei välttämättä edes ollut.
Suuseksin säännöt
Jopa seksikin oli mafiosoille aiemmin selkeämpää kuin nyt.
Hauskimmillaan Sopranos on, kun sarjassa sukelletaan syvälle kovien mafiosojen intiimeimpiin tunteisiin. Nykyaikainen tunnepuhe sopii kuitenkin huonosti gangsterin suuhun.
Missä sitten kulkee omien tunteiden ja omaksutun roolin välinen raja?
Esimerkiksi suuseksissä.
”Minkä sille voi? En minä laadi sääntöjä.”
Junior Soprano
Ensimmäisellä tuotantokaudella on tarinalinja, joka kertoo mafiaperheen vanhimman johtajan, Junior Sopranon kyvystä antaa suuseksiä rakastajattarelleen. Rakastajatar utelee miksi ihanasta asiasta ei saa puhua.
”He ajattelevat, että jos nuolee pillua, nuolee mitä vain. Se on heikkouden merkki”, Junior vastaa.
Miehen antama suuseksi on omaa miehisyyttään mustasukkaisesti puolustavien gangstereiden piirissä äärimmäinen tabu, jonka paljastuminen johtaisi miehen leimaamiseen heikoksi ja mahdollisesti homoseksuaaliksi.
”Minkä sille voi? En minä laadi sääntöjä”, Junior Soprano valittelee rakastajattarelleen.
Minkäs teet? Säännöt on luotu ennen meitä, mafioso ajattelee. Jos aiomme rikkoa niitä, meidän pitää tehdä se salassa. Annetaan menneisyyden päättää puolestamme, gangsteri tuntuu ajattelevan.
Nostalgiatrippi vai pahaenteinen ennustus?
Kaipuu menneisyyteen on selkeästi moderni tunne. Politiikantutkija Antto Vihma analysoi Nostalgia – teoria ja käytäntö -tietokirjassaan (Teos 2021), että yhteiskuntaa muuttavana poliittisena tunteena nostalgia syntyi oikeastaan vasta Ranskan suuren vallankumouksen myötä 1700-luvun lopussa.
Tony Soprano on tämän historian tuote.
Avaa kuvien katselu
Tony Soprano on mafiapomo terapiasohvalla Sopranos-televisiosarjassa. Kuva: Antti Ollikainen / Yle
Antto Vihma esittelee Nostalgia-kirjassaan entisöivän nostalgian käsitteen.
”Entistävä nostalgia ilmaisee uhriasemaa ja edustaa uhrina olemisen kulttuuria. Jossakin on käynnissä jokin uhkaava ideologinen operaatio. [- -] Ja mikä tärkeintä, mennyt järjestys on mahdollista rakentaa uudelleen poliittisen projektin avulla.”
Kunniakas menneisyys oikeuttaa mafiosojen nyrpistelyn nykyaikaa kohtaan.
Nykyajan katsoja voi käpertyä Sopranosin tarjoamaan nostalgiatrippiin. Miten tuttua ja jollakin tavoin yksinkertaista elämä olikaan vuosituhannen vaihteessa!
Samalla nykykatsoja ikään kuin tietää millaiseen tulevaisuuteen Sopranon mafiaperheen oma rasistinen nostalgia ja menneisyyden kaipuu tulee johtamaan.
Sopranos on eräänlainen prototyyppi nykyisestä poliittisen populismin aikakaudesta, joka vetoaa jatkuvasti menneen kunnian palauttamiseen. Tony Sopranossa ja hänen kavereissaan on vahvaa MAGA-potentiaalia, joka vain odottaa poliittista mobilisaatiota.
What can you do? Minkäs teet?
Antto Vihma nostaa Nostalgia-kirjassaan esiin myös pohdiskelevaksi nostalgiaksi nimitetyn menneisyydenkaipuun lajin, joka ”kieltäytyy menneisyyden ennallistamisesta”. Tämä sopii myös Sopranosin hahmoihin, koska kaikista vaikeuksistaan ja traumoistaan huolimatta he ovat suhteelliseen tyytyväisiä elämäänsä.
Nykyhetkeen tyytyminen kiteytyy sarjassa usein toistettuun repliikkiin: ”What can you do?”
Minkäs teet?
”Minkäs teet” on takuuvastaus kaikkiin mafioson ongelmiin.
”What can you do?” -lause toistuu ennen kaikkea kuoleman edessä. Kun Tonyn äiti kuolee, yhteisön on vaikea kohdata kuoleman lopullisuuden aiheuttamia tunteita, joten he hokevat toisilleen jatkuvasti: ”Minkäs teet?”
Sama lause toistuu sairaalassa syöpäsairaan ystävän luona ja melkein jokaisen murhan kohdalla. ”Minkäs teet” on takuuvastaus kaikkiin mafioson ongelmiin.
Ai, saat paniikkikohtauksia? Minkäs teet.
Äitisi on hirviö? Minkäs teet.
Elämä tuntuu tyhjältä? Suuseksistäkään ei voi puhua? Minkä sille voi.
Sopranosin viesti on, että elämä on otettava vastaan sellaisenaan. Koskaan ei voi tietää kuka ampuu nurkan takaa, eikä koskaan voi tietää millaisia tunteita oma psyyke tuottaa.
Tony Sopranon asenne elämään on lapsellinen. Hänen nostalgiaan perustuva maailmankuvansa ei pyri entisöimään kadotettua kulta-aikaa. Sen sijaan hän pyrkii kohti mielenrauhaa. Rikollisin keinoin, mutta silti.
Tätä asennetta kohtaan on helppo kokea nostalgiaa avatessa television ilta toisensa jälkeen.
Tekstin editointi: Hannes Nissinen, kuvitus: Antti Ollikainen.
Avaa kuvien katselu