Haastattelun jälkeen selvisi, että Hannan toisessa rinnassa on uusi syöpä. Edessä on uusi rinnanpoisto ja rekonstruktioleikkaus.
Kirjailija-tutkija Hanna Meretojan rintarekonstriktio johti vakavaan sairastumiseen. Kun kaikki antibiootit oli kokeiltu, edessä oli vielä yksi hoitokeino. Se toimi kuin taikaiskusta.
Elämä on epävarmaa.
Se voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta kirjailija ja professori Hanna Meretoja, 49, on saanut tuntea epävarmuuden omassa kehossaan sairastuttuaan ensin rintasyöpään ja rintarekonstruktion jälkeen vakavaan yleisinfektioon.
Hanna sanoo, että hän on käynyt elämänsä aikana läpi kolme suurta muodonmuutosta. Ensin kasvettuaan lapsesta aikuiseksi. Sitten tultuaan äidiksi. Ja kolmannen kerran sairastuttuaan syöpään. Kaikkiin niihin liittyy jonkinlainen hallinnan menetys.
”Totta kai kaikki tiedämme abstraktilla tasolla, että kuolemme joskus. Mutta aggressiivisen syövän kanssa sen kohtaa konkreettisena ruumiillisena tietona.”
Sellaisen kokemuksen partaalta takaisin selvittyään ei voi enää palata takaisin tietämättömyyden turvaan. Kuolema on näyttänyt jo kasvonsa. Eikä niitä koskaan sen jälkeen unohda.
Törröttävä vierasesine rinnassa
Seitsemän vuotta sitten Hanna löysi patin rinnastaan. Kirjailija kiirehti mammografiaan ja ultraan ja sai rauhoittavia uutisia: kuvissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Mutta patti poistettiin näytteeksi, siitä löytyi syöpä ja sen jälkeen magneettikuva paljasti, että rinta olikin täynnä kasvaimia.
Leikkauksen yhteydessä Hannalle asennettiin silikonirinta. Sen jälkeen hän sai vielä sytostaatit ja sädehoitoa. Implantti kapseloitui jo sädehoidoissa, eikä kehosta törröttävä vierasesine tuntunut koskaan omalta. Vähitellen se alkoi vieläpä kutista sietämättömästi.
Vuosien kuluessa oireet pahenivat. Lopulta viime lokakuussa Hanna pääsi rinnan rekonstruktioleikkaukseen. Siinä uusi rinta rakennettiin reiden gracilis-lihaksesta eli niin sanotusta hoikkalihaksesta. Leikkaus kesti seitsemän tuntia. Yöllä Hannaa tarkkailtiin herkeämättä siltä varalta, että uusi rinta joutuisi kuolioon – jos veri ei alkaisikaan kiertää pienissä yhteenliitetyissä suonissa.
Rekonstruktio onnistui, mutta leikkauksen jälkeen Hanna kärsi kovasta päänsärystä. Niin kovasta, että hän oli toimintakyvytön, oksenteli ja sai näköhäiriöitä.
Neurologian päivystyksessä suljettiin pois aivoinfarktin mahdollisuus. Onneksi sentään päänsärky osoittautui ”vain” näköoireiseksi migreeniksi.
Samalla käynnillä huomattiin kuitenkin muuta. Sillä aikaa kun Hanna oli keskittynyt selviämään migreenikivuistaan, uusi rinta oli tulehtunut ja tulehdus nostanut kuumeen. Ei niin pitänyt käydä, Hannahan söi edelleen antibiootteja. Nyt niitä oli pakko tiputtaa suoneenkin.
Reisikään ei suostunut noin vain parantumaan. Elimistö oli kerännyt poistetusta lihaksesta jääneeseen onkaloon runsaasti kudosnestettä, jota piti punkteerata pois.
Jokaisen nurkan takana tuntui odottavan uusi vastoinkäyminen.
Lue myös: Uskoisitko näitä tatuoinneiksi? Inkku tatuoi asiakkailleen nännejä ja kynsiä puuttuvien tilalle
Ulosteensiirto paransi vuorokaudessa
Kahden viikon kuluttua oli suoliston vuoro oireilla. Vahvat antibiootit olivat sekoittaneet mikrobitasapainon.
Eräänä iltana Hannalle nousi horkkamainen, yli neljänkymmenen asteen kuume. Aamulla hänet otettiin taas kerran sairaalaan, jossa todettiin Clostridioides difficile -sairaalainfektio eli ohut- ja paksusuolen vakava tulehdus. Reiden kudosnestepussista otetussa näytteessä näkyi stafylokokkibakteeri, joka näytti päässeen jo verenkiertoon.
Tuossa vaiheessa Hanna ikään kuin sulkeutui itseensä. Maailma hiipui ympäriltä, eikä hän jaksanut enää puhua tai pitää silmiä auki. Se tuntui pelottavalta. Syöpäkuolema on yleensä hidas, mutta infektioon voi kuolla yhtäkkiä, rajusti, tuntien sisällä.
Nyt lääkearsenaalista kaivettiin uusi laajakirjoinen suonensisäinen antibiootti ja samaan aikaan suolistoinfektioon vankomysiini, joka on niin raju troppi, että yksikin lääkäri tokaisi sen tappavan ”kaiken rottaa pienemmän”.
Samalla Hanna suljettiin sairaalassa eristyshuoneeseen. Huoneessa ei ollut mitään, vain paljaat valkoiset seinät ja ikkuna, josta hän saattoi katsoa ulos silloin kun voinniltaan jaksoi.
Ennen joulua Hanna sentään kotiutettiin. Jouluaatto meni suht onnellisissa merkeissä, mutta joulupäivänä Hanna heräsi jälleen uuteen vatsakipuun. Ei muuta kun sairaalaan. Tällä kertaa hänelle määrättiin fidaksomisiiniä, viimeistä jäljellä olevaa antibioottihoitoa sairaalainfektioon. Olo parani, troppi tuntui tepsivän. Tammikuun puolivälissä hän kävi jo hiihtämässä poikansa kanssa ja jumppaamassa – kunnes jysähti jälleen. Kivut olivat nyt entistäkin hirveämmät, eikä ulos tullut enää kuin verensekaista limaa.
Koska kaikki sopivat antibiootit oli kokeiltu, viimeinen mahdollisuus oli ulosteensiirto. Ulosteensiirrossa luovuttajan ulostetta siirretään potilaan sairastuneeseen suolistoon.
Ajatus vieraan ihmisen ulosteesta tuntui aluksi vähän epämiellyttävältä. Mutta silloin kirjailijan mieleen tuli ajatus: sekoitumme koko ajan toisiimme ja ympäristöömme muutenkin eri tavoin. Olemme tilkkutäkkejä, toistemme ja tuntemattomien varassa.
Oli ällistyttävä yllätys, kun vuorokausi siirron jälkeen puf – kaikki hänen oireensa olivat kadonneet.
Hannalle rakennettiin uusi rinta reiden hoikkalihaksesta. Nyt jalka on toipunut jo niin hyvin, että sillä voi taas nousta päkiöille ja tanssia balettia. Kaikkien koettelemusten jälkeen se on ollut Hannalle iso asia.
Lue myös Kotiliesi.fi: Nämä asiat kasvattavat riskiä sairastua rintasyöpään – lääkäri listaa uudet, tehokkaat tavat hoitaa syöpää
Kuin viimeistä päivää
Aviomiehen mukaan Hanna on ”hyvä sairastamaan”. Ehkä sitten niin. Ainakin hän on periksiantamaton.
Silti kirjailija ei halua toistaa ikikulua syöpäkertomusta ”taistelusta” ja ”voittamisesta”. Mitä se tarkoittaisi niiden osalta, jotka menehtyivät? Tutkijana Hanna on kirjoittanut paljon syöpään liittyvästä tarinallisuudesta sekä siitä, millainen voisi olla toisenlainen tarina, sankaritarinan vastakertomus.
”Syöpähän on usein sattumankauppaa. Minäkin olin sairastuessani hyväkuntoinen ja vahva, vain 42-vuotias ja elänyt hyvin terveellisesti”, hän muistuttaa.
Kun sairastumisten myötä ajan rajallisuus on piirtynyt esiin, elämä on muuttunut intensiivisemmäksi. Hannasta tuli rohkeampi – miksi odottaa, kun jokainen päivä voi olla viimeinen. Heti sairastuttuaan hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Elotulet ja on nyt viimeistelemässä toista romaaniaan.
Toinen muutos on se, että hänen on pitänyt oppia turvautumaan toisiin ja pyytämään apua. Olemaan välillä heikko ja tarvitseva. Se ei ole itsestäänselvää ihmiselle, jolla on aina ollut vahva halu pärjätä itse.
Toisinaan Hannalta on kysytty, jos hän olisi tiennyt mitä kaikkea rintarekonstruktio toisi tullessaan, olisiko hän edelleen ollut valmis leikkaukseen.
Onko se tissi nyt niin tärkeä?
Hannasta on. Rekonstruktiota toivovilla pitää hänestä olla mahdollisuus korjausleikaukseen kuten muillakin ruumiinosan menettäneillä. Puuttuva rinta olisi voinut aiheuttaa esimerkiksi hartiakipuja. Sitä paitsi, syöpään sairastuneillakin on oikeus seksuaalisuuteensa, johon myös rinnat monen kokemuksessa kuuluvat.
Korjausleikkaus ei voi koskaan palauttaa lähtötilannetta. Sisäreidessä on tunnottomuutta, mutta tunto saattaa hitaasti palata ainakin osittain. Hannaa kiehtoo, miten leikkauskohta reidessä on pikkuhiljaa täyttynyt ruumiin sinne kasvattamista säikeistä, jotka kurovat tyhjän tilan umpeen. Hän iloitsee siitä, että uusi rinta on lämmin ja pehmeä ja tuntuu omalta.
Olisi helppoa solahtaa takaisin kontrollin illuusioon, mutta samalla on syytä muistaa olemassaolon hauraus.
”Tunnen hurjaa iloa ruumiini voimasta, sen kyvystä toipua ja uudistua.”
Hannan oivallus
”Kaikkeen, mitä meille tapahtuu, voi suhtautua uteliain mielin, tutkimusmatkana. Ihmisruumis on ihmeellinen sekä siinä, miten se voi menettää tasapainonsa, että siinä, miten sitkeästi se lähtee toipumaan ja kuromaan umpeen vaurioituneita kohtiaan.”
Rintarekonstruktio suosii luomua
1. Suomessa noin 80 prosenttia rintarekonstruktioista tehdään omaa kudosta käyttäen. Rinta rakennetaan yleensä selkä- tai alavatsakielekkeestä, joskus käytetään myös sisäreittä tai jenkkakahvaa. Paikka valitaan yhdessä potilaan kanssa.
2. Implanttirekonstruktiorinnan muoto on luomurintaa pystympi ja se soveltuu parhaiten pieneen rintaan tai molemminpuoliseen toimenpiteeseen. Vaikka menetelmät kehittyvät koko ajan, implantti ei silti ole ikuinen. Merkittävä osa joudutaan vaihtamaan tai muuttamaan omakudosrekonstruktioksi elämän aikana.
3. Selkäkielekemenetelmä on varsin turvallinen, tosin kaikilla ei ole siellä riittävästi kudosta. Massaa voidaan lisätä asettamalla kielekkeen alle joko implantti tai tekemällä lihakseen rasvansiirto. Riskeistä suurin on veritulppa, joka voi kehittyä alussa vatsa- tai reisikielekkeen ja rinnan kudosten yhteenliitettyjen verisuonten saumakohtaan. Implantti taas on vierasesine ja voi ensimmäisten kuukausien aikana infektoitua tai tulla esiin.
Asiantuntijana plastiikkakirurgi, dosentti Sinikka Suominen
Juttu on julkaistu Annassa 14/26.