Seija Haverinen on työskennellyt vuodesta 2020 Helsinki Mission vapaaehtoistoiminnassa seniorikaverina. iStock, Seija Haverisen kotialbumi
Senja Haverinen haluaa auttaa muita, kun vielä jaksaa ja on nuori. Helsinki Mission seniorikaveritoiminnan ansiosta hän on oppinut elämästä jotain oleellista.
Jonakin päivänä olen itsekin niin vanha, että tarvitsen apua ja hoivaa. Kuka minulle sitä silloin antaa? Näin pohdiskeli kainuulainen Senja Haverinen jo vuosia sitten.
Pohdinnoista syntyi ajatus: enkö minä voisi auttaa muita nyt, kun olen vielä nuori ja voimissani?
Lisäpontta ajatukselle antoi vanhustenhoidon nykyinen tila, jossa resurssit on ajettu alas ja hoitajien asiakaskäynnit lisääntyneet. Aikaa asiakkaan kohtaamiseen ei kiireen vuoksi juuri jää, ja yksinäisyys on ikäihmisillä yhä useammin läsnä.
Elettiin vuotta 2020. Korona sekoitti maailman, mutta Senjan elämään poikkeustila toi myös jotain hyvää. Hänen isänsä syöpä uusiutui, ja korona tarjosi Senjalle mahdollisuuden viettää paljon aikaa yhdessä isän kanssa tämän viimeisinä kuukausina. Yhdessä viimeisteltiin muun muassa isälle rakasta mökkiprojektia.
Lue myös: Kroonistuva yksinäisyys on vakava ongelma – nämä asiat nykykoulussa edesauttavat sitä
Aluksi keikkatyötä
Kun isä menehtyi, tuntui että nyt olisi oikea hetki aloittaa vapaaehtoistyö. Hieman aiemmin työkaveri silloisessa työpaikassa oli aloittanut seniorikaverityön. Se tuntui Senjallekin oikealta tavalta auttaa.
Hän otti yhteyttä Helsinki Missioon, joka järjestää erilaista vapaaehtoistyötoimintaa. Seniorikaveritoiminnan lisäksi on mahdollisuus ryhtyä kaveriksi myös nuorelle, perheelle tai aikuiselle tai vaikkapa kulttuuri- tai yhteisökaveriksi.
Työtä on mahdollista tehdä keikkaluontoisena auttamistyönä, joissa avun kohde vaihtelee. Toinen muoto on tukihenkilötoiminta, jossa ollaan saman henkilön apuna vähintään vuoden.
Aloittaminen oli helppoa:
”Ensin osallistuin senioritukihenkilökoulutukseen, joka oli iltakoulutusta ja jossa käytiin läpi perusasiat ja käytännön tilanteet eli mitä toiminnassa saa tehdä, mitä ei tarvitse tehdä ja mitä ei saa tehdä, kuten esimerkiksi ottaa vastaan lahjoja”, Senja kertoo.
Aluksi hän teki auttamistyötä keikkaluontoisesti, eli valitsi saamansa sovelluksen kautta itselle sopivia keikkoja.
Kyseessä saattoi olla vaikkapa kaupassa käymisessä tai nikkaroinnissa apua tarvitseva, ulkoiluseuraa kaipaava tai terveyskeskuskäynnille saattajaa kaipaava ikäihminen.
Lue myös Kotiliesi.fi: Onko vanhana myöhäistä aloittaa liikuntaharrastus? Näin saat lisättyä liikettä arkeen lähes huomaamatta
Tukihenkilöksi 97-vuotiaalle
Nopeasti Senja huomasi kaipaavansa toiminnassa pysyvyyttä, sitä että voisi palata aina saman ihmisen luo. Pian hän jo kohtasikin Helenan, 97-vuotiaan naisen, joka kaipasi kotonaan apuaan johonkin pieneen puuhaan.
”Tulimme heti tosi mukavasti juttuun. Kävin siellä muutaman kerran, ja sen jälkeen rupesimmekin jo sopimaan hänen kanssaan tapaamisia ilman, että ilmoitimme niistä Helsinki Missioon. Haluaisitko, että minusta tulisi sinun tukihenkilösi, kysyin Helenalta.”
Ja halusihan Helena.
Tukihenkilötoiminta tarkoittaa, että vapaaehtoistyöntekijä sitoutuu tapaamisiin vähintään 2 kertaa kuukaudessa. Senjan ja Helenan tapaamisväliksi muotoutui alusta pitäen kerran viikossa.
Sitä samaa polkua on tallattu alusta asti ja pian jo kuuden vuoden ajan, Senja kuvailee. Kerran viikossa nähdään pari tuntia kerrallaan. Ajan myötä mukaan tulivat myös puhelut. Nykyisin he soittelevat tapaamisen lisäksi kerran, pari viikossa.
Tapaamisissa jutellaan päivänpolttavista asioista, historiasta ja lapsuusmuistoista. Alussa tapaamisiin liittyi myös jokin pieni projekti, kuten tavaroiden järjestelyä, johon heikkonäköinen Helena tarvitsee apua.
Joskus lähdetään retkille: eväsretkille, nuotioretkille, glöginjuomisretkelle keskustaan jouluvalojen alle, Helenan lapsuudenkodin maisemiin tai hänen vanhempiensa haudalle.
Senja ja Helena tekevät välillä retkiä kodin ulkopuolelle. Tässä he ovat hautausmaalla edesmenneitä muistamassa.
© Senja Haverisen kotialbumi
Lue myös: Onko Tiinalla, 68, maailman ihanin vapaaehtoistyö?: ”Saan antautua vain olemaan”
Opettavaiset keskustelut
Nyt 102-vuotias Helena on opettanut Senjalle huikean paljon. Helenan kokemuksia ja muistoja pitkän elämän varrelta on äärimmäisen mielenkiintoista kuunnella.
”Hän oli sodan alkaessa 16-vuotias ja on elämänsä aikana nähnyt työväenliikkeen synnyn ja aikaansaannokset työntekijän aseman parantamiseen. Kun Helena oli nuori, työntekijän oli hyväksyttävä työ melkein millä tahansa ehdoilla, siinä ei paljon neuvoteltu”, Senja kuvaa.
Yhteisiä puheenaiheita syntyy myös siitä, että Helena työskenteli aikanaan Senjan tavoin esimiesasemassa palvelualalla. Lisäksi he ovat molemmat lapsettomia naisia, jotka tietävät, ettei vanhuudessa voi turvautua omien lasten apuun.
Keskustelut menneisyydestä ovat opettaneet Senjalle, kuinka paljon menneet sukupolvet ovat hyvinvointiyhteiskunnan ja Suomen eteen tehneet töitä.
Kohtaamisissa ja keskusteluissa on Senjalle myös henkilökohtaisempi puoli. Hänen äitinsä menehtyi vain 52-vuotiaana, ja usein Senja kokee, että juttelee Helenan kanssa tavalla ja asioista, joista hän ehkä olisi oman äitinsä kanssa nyt aikuisiällä jutellut.
”Olen saanut tästä työstä paljon enemmän kuin osasin odottaa. En ole katunut hetkeäkään, että lähdin mukaan”, Senja kertoo, ja hänen äänestään kuultaa liikutus.
Vanha klisee iästä pelkkänä numerona on tullut työn kautta todeksi.
”Meillä on ikäeroa melkein 60 vuotta, mutta meidän välillemme on syntynyt syvä ymmärrys ja luottamus näiden vuosien aikana. Lähdin tähän työhön motivaationani halu auttaa ihmisiä ja saadakseni auttamisesta merkityksellisyyden tunnetta. Mitä sen sijaan en odottanut saavani, on se, että olen saanut merkityksellisyyden tunnetta myös näistä kohtaamisista ja keskusteluista”, hän kuvailee.
Monet yhteisistä retkistä suuntautuvat luontoon.
© Senja Haverisen kotialbumi
Ymmärrys kohtaamisen tärkeydestä ja työn antama odottamaton lahja
Työn myötä on myös selkiytynyt ymmärrys siitä, että ihmisen tarve tulla kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi omana itsenä eikä vain hoivan tarpeisena henkilönä, ei katoa iän ja toimintakyvyn myötä mihinkään.
Vapaaehtoistyö on syventänyt Senjan ymmärrystä tästä inhimillisestä pysyvyydestä ja saanut hänet pysähtymään Helenan rinnalle. Ei vain kuulemaan, vaan aidosti kuuntelemaan ja keskustelemaan.
Kohtaamisen taito helposti hämärtyy kiireessä, Senja tietää. Kiireen leimaamassa maailmassa kohtaamiset Helenan kanssa ovat pysähtymisen hetkiä. Kiire jää silloin muualle.
”Kun ihminen on yksinäinen, eikä hänellä on sosiaalisia suhteita, pysähtymisen ja kohtaamisen vaaliminen on todella arvokasta. Kiireettömyys, läsnäolo ja toisen arvostaminen ovat tekoja, jotka palauttavat ihmisyyden keskiöön”, Senja huomauttaa.
Sellaista hän toivoisi tähän yhteiskuntaan lisää. Vapaaehtoistoiminta on yksi keino siihen.
Niin paljon kuin senioritukihenkilötyö antaa, sen paras puoli kirkastuu sittenkin vain yhteen lauseeseen:
”Meistä on tullut Helenan kanssa aitoja ystäviä.”
Se on vapaaehtoistyön antama suurin odottamaton lahja.
”On ollut huikeaa huomata, että elämän eri vaiheissa olevat ihmiset pystyvät rakentamaan tällaisen yhteisymmärryksen ja ihmissuhteen.”
Helena on antanut luvan etunimensä ja kuviensa käyttöön jutussa.