Ei tässä mitään bensiinikäyttöistä ja pärisevää raivaussahaa tarvita, näyttelijä Markku Toikka, 71, mietti katsellessaan isältään perimäänsä metsää Somerniemellä. Oli vuosi 2012, ja metsä oli ollut hunningolla 30 vuotta. Se oli kasvanut umpeen paksua seitsenmetristä koivua.
Hoitamaton metsä oli vaivannut takaraivossa vuosia. Nyt elämään oli tullut tyhjää tilaa. Oli vihdoin mahdollisuus tarttua toimeen.
Vaikka näky oli lohduton, hän ei lannistunut – päinvastoin.
”Ostin oikein kahden käden vesurin. Ajattelin, että raivatessa kunto kasvaa.”
Ryteikköä oli kuusi jalkapallokentällistä. Parissa viikossa hän sai valmiiksi vain maalivahdin alueen kokoisen pläntin.
”Tajusin, että tällä tahdilla hommassa menisi 50 vuotta. Joten ostin sen raivaussahan.”
Sen jälkeen metsässä on tapahtunut paljon.
Puhelin hiljeni
Yhteensä 20 hehtaaria metsää käsittää noin 40 jalkapallokenttää. Markulla on metsää Somerniemen lisäksi myös Karkkilassa. On männikköä, kuusikkoa, haapaa.
Metsä ei ole koskaan ollut hänelle vieras elementti. Jo lapsena hän kulki isänsä palstoilla auttelemassa. Kymmenkesäisenä hän istutti Somerniemen metsään männyntaimia. Siellä ne seisovat yhä, kuusikymppisinä ja tyvestä hieman kiemuraisina.
Väliin on kuitenkin mahtunut paljon muutakin elämää. 1970-luvulla Markku alkoi näytellä. Tuli isoja rooleja teatteriin, elokuviin ja telkkariin. Kullervo, Rikos ja rangaistus, Puhtaat valkeat lakanat, Tahdon asia. Tuli myös Lapinlahden linnut ja stand up -kiertueet. Isän kuoleman jälkeen Markulle oli myös syntynyt kaksi lasta.
Hän vieraantui metsänhoidosta.
”Tiesin, että metsää olisi pitänyt hoitaa. Mutta kun oli täysi tykitys päällä, oli mahdotonta ajatella mitään muuta.”
Ruuhkavuosia kesti viisi-kuusikymppiseksi, kunnes tahti alkoi hiipua. Puhelin ei enää soinut entiseen malliin. Roolit alkoivat mennä nuoremmille. Oli keikkoja, mutta myös työttömyysjaksoja. Lisäksi oman stand up -keikkoja välittävän firman pyörittäminen alkoi tuntua raskaalta.
”Oli olo, että täytyi pitää kaksin käsin nenää pinnalla.”
55-vuotiaana Markulle tuli avioero. Se oli hänelle kova paikka.
Kun sitten 63-vuotiaana oli mahdollista jäädä eläkkeelle, hän ajatteli, että nyt sai riittää kitkuttelu.
Metsästä tuli tärkeä hengitysreikä. Siellä työskentely elvytti henkisesti.
Markku sanoo, että metsätöihin verrattuna näytteleminen on turhanaikaista himphamppua.
”Vasta kun kaikki muu on tehty – puut kaadettu, maata viljelty ja talot rakennettu – on varaa hullutella. Silloin joku voi alkaa harrastaa teatteria.”
Nyt Markku liioittelee. Tietysti näytteleminen on tärkeää.
”Mutta metsää hoitaessa ihminen on eri tavalla perusasioiden äärellä.”
Kahden vuoden kuluttua se ei kuitenkaan enää riittänyt.
Opit Youtubesta
”Älkää koskaan unelmoiko mistään. Se aiheuttaa saamarinmoiset seuraukset”, Markku Toikka varoittaa.
Kun hän oli elänyt parisen vuotta eläkeläisenä, hän osui Karkkilan palstallaan kauniiseen kohtaan. Oli harjua ja notkelmaa. Hän ihastui paikkaan heti.
”Tuli olo, että hitto, tuohon voisi laittaa tönön.”
Hän oli jo pitkään kaivannut metsään jonkinlaista tukikohtaa. Kyllästytti ajella ees taas Karkkilan, Somerniemen ja Helsingin väliä.
Ajatus mökistä oli vaarallinen. Markku on aina halunnut tehdä kaiken itse: nikkaroida, remontoida, rakentaa. Kotona Helsingissä on käynnissä jatkuva remontti. Tekemisen malli tuli isältä, joka oli ammatiltaan rakennustarkastaja.
Päätös laittaa tönö metsään ei tehnyt poikkeusta. Tälläkin kertaa hänen piti saada tehdä kaikki alusta asti itse: kaataa puut, suunnitella, piirtää, rakentaa.
Ennen ensimmäisen puun kaatoa Markku nukkui huonosti. Metsätien varresta piti saada iso koivu alas, jotta ”teollisuuslaitoksen” kokoinen työkone mahtuisi ohi. Markku oli nuorena nähnyt, miten puu kaadetaan, mutta ei hän ollut eläessään kaatanut yhtäkään puuta itse.
”Tiesin, että on monia tapoja mokata puun kaataminen. Pelkäsin, että koivu kaatuu jonkun mökkiläisen niskaan. Katsoin Youtubesta puolitoistaminuuttisen opetusvideon ja tartuin moottorisahaan.”
Koivu jytkähti maahan eikä kukaan kuollut.
Vaikeimman kautta
Kun Markku Toikka tänä keväänä herää aikaisin aamulla mökkinsä makuuhuoneesta, on niin pimeää, ettei hän näe omaa kättään, ja niin kylmä, että on heti laitettava tulet kaminaan.
Ympärillä on aina täydellisen hiljaista.
Kaikki mitä heräämisen jälkeen tapahtuu, tapahtuu, koska pitää. Pitää hakea vettä, pitää hakea puita, ehkä käydä kokemassa verkot.
”Se on sellaista edestakaisin köpöttelyä”, hän kuvaa.
Kaiken pitämisen jälkeen Markku aloittaa metsässä päivän työt. Kun puuhastelee fyysisesti aamusta iltaan, homma pysyy kasassa. Kai siksi alkeellisissa oloissa yksin mökeissään asuvat naiset elävät niin vanhoiksi, hän pohtii.
Markun mökkiin on vedetty sähköt, mutta koska hän vastustaa ajatusta henkisesti, niitä ei ole viimeistelty kuntoon. Jos torppa lämpiäisi patterilla ja vesi boilerissa, mitä hän siellä sitten tekisi?
”Silti olen aivan siinä rajalla, että sähköt laitetaan.”
Mökkielämä on ollut alusta asti eräänlaista paluuta juurille. Kun hän alkoi suunnitella tölliä, hän aloitti nollasta, otti kynän käteensä ja mietti: hmm, millainen on talo.
Markku tutki valmiita pohjia netistä ja päätti kopioida mökin mittasuhteet kotoaan. Ne olivat vuosien varrella tulleet tutuiksi. Hän on asunut samassa vuonna 1927 rakennetussa paritalossa kohta 40 vuotta.
Piirtämiseen hän ei käyttänyt viimeisintä teknologiaa, vaan haki käytetyn piirustuslaudan jonkin perikunnan jäämistöstä Klaukkalasta. Sellaisen, jollaisia arkkitehdit käyttivät vuosikymmeniä sitten.
Valmiin piirroksen hän jäljensi kuultopaperille ja vei rullan kopiointiliikkeeseen. Nimiöön hän oli kirjoittanut tutun sisustusarkkitehdin nimen. Tälläkin projektilla piti olla virallinen valvoja.
Se oli hieno hetki.
”Voilá, siinä oli rakennuspiirustukset!”
Ilmestyivät hirvet, sitten Raili
Puiden kaato tontilta ja rakentamisvaihe saivat aikaan suunnittelua enemmän kiroilua, mutta niistäkin Markku selvisi lähestulkoon yksin. Hänestä tuntui tärkeältä, että kaikki tapahtui paikan päällä ilman ”koorautarallia”.
Koska tontilla kasvoi isän istuttamia haapoja, myös mökki syntyi niistä.
Kun kaikki tontilla olevat haavat oli saatu alas ja Markku palasi pienen tauon jälkeen kaupungista pätkimään niitä tukeiksi, puista oli sillä välin syöty kuoret. Pinnasta löytyi hirven hampaiden jälkiä. Markku kääntyi ja huomasi, että hirviperhe seisoi hänen takanaan. Ne olivat pelottavan isoja ilmestyksiä.
”Sanoin, että anteeksi vaan, nämä ovat minun puitani. Pääsette takaisin syömään, mutta nyt minun pitää tehdä hommia.”
Hirvet menivät menojaan.
Kun Markku oli mökkitontillaan sahannut haavoista oikeanmittaiset laudat ja valmiina oli vaja, hänen elämäänsä ilmestyi Raili. Pari on siitä lähtien pitänyt yhtä, ollut naimisissa yhdeksän vuotta.
Viisi vuotta sitten he istuttivat yhdessä kuusentaimia palstalle hirvittävässä helteessä. Useimmiten Markku kuitenkin puuhastelee metsässä yksin. Siinä ehtii miettiä kaikenlaista.
Markusta on hauskaa, että talousmetsän puut ovat suunnilleen samanikäisiä kuin ihmiset. Satavuotias puu on jo aika vanha. Kun Markku istuttaa taimen, hän ajattelee tulevia polvia. On kiehtovaa, että yksittäinen metsänomistaja on vain yksi lenkki ketjussa.
”Mitä tahansa teen, en ole täällä näkemässä tuloksia.”
Ehkä joku päivä Markun lapset tai ainakin toinen heistä ottaa metsät haltuunsa. Toivo oli 13-vuotiaana istutushommissa. Tuulia ei ole toistaiseksi kiinnostanut.
Jos alkaa ahneeksi, jälki voi olla rumaa. Päätökset puiden myymisestä aiheuttavat Markussa välillä sisäistä kamppailua. Hän ei haluaisi olla ahne.
”Me pienet metsänomistajat suhtaudumme metsään lämmöllä ja rakkaudella, vaikka kyllä me myös hakkaamme niitä ruman näköisiksi. Se on faktaa.”
Markku on suojellut omistamaansa metsää jonkin verran, mutta myös myynyt 15 vuoden aikana puuta eri puolilta yhteensä yhdeksän hehtaaria. Sen verran ahne hän on ollut.
Metsänhoito ja näytteleminen ovat kaksi eri maailmaa, mutta ehkä niissä on myös jotain samaa.
”Ainakin tyytyväisyys onnistuneesta työstä”, Markku pohtii.
”Mutta metsässä olen vapaampi. En ole vastuussa yleisölle mistään.”