Juttu tiivistettynä
- Ohjaaja-käsikirjoittaja Ulla Heikkilän toinen pitkä elokuva Elämä on juhla kuvaa juhannusta Turun saaristossa viettävää yhteisöä.
- Kahdessa elokuvan hahmossa on piirteitä Heikkilän edesmenneestä isästä, joka oli dominoiva persoona. Terapiaelokuvasta ei silti ole kyse, ohjaaja teroittaa.
- Heikkilää kiinnosti musiikista tuttu kontrapunkti, jolla tarkoitetaan rinnakkaisia, keskenään jopa ristiriitaisia melodioita. Isän menettämisestä johtuva suru ei ehkä koskaan poistu, mutta se löytää paikkansa muiden tunteiden joukosta.
Tämä on tekoälyn avulla tuotettu, toimittajan tarkistama tiivistelmä.
Ohjaaja Ulla Heikkilää hermostuttaa. Haastatteluhetkellä hänen uutta elokuvaansa on esitetty vasta toimittajille, joista on usein vaikea päätellä, pitivätkö he näkemästään.
Keskiviikkona ensi-iltansa saava Elämä on juhla on Heikkilän toinen pitkä elokuva. Jos esikoinen, rippileirille sijoittunut Eden (2020) oli helppo ja kivuton prosessi, tämän kanssa oli hankalampaa.
Heikkilä, 36, on sanonut rakastavansa uutta elokuvaa ”kuin vaikeaa vanhempaa tai vanhaa ystävää, jonka kanssa on tullut koettua kaikenlaista”.
– Tässä hahmot ovat inhottavia toisilleen. Niillä on semmoista elämän painolastia, mikä vaikuttaa omaan kokemukseeni, ohjaaja selittää kahvilan terassilla.
Elämä on juhla on hauska ja viihdyttävä, mutta siinä on myös surua ja raskautta.
Ulla Heikkilästä voisi sanoa samaa. Hän on haastattelussa hauska ja välitön, mutta puhuu painavista aiheista.
Avaa kuvien katselu
Heikkilä alkoi kirjoittaa toista pitkää elokuvaansa keväällä 2020. Matka valkokankaille on ollut pitkä. Kuva: Katriina Laine / Yle
Elämä on juhla sijoittuu juhannuksenviettoon Nauvossa, Turun saaristossa. Keskiössä on perhe, joka näyttää olevan hajoamispisteessä.
Isä Otso (Jani Volanen) makaa lannistuneena sohvalla. Ravintola, jota hän on tullut Nauvoon pyörittämään, on sulkenut ovensa. Äiti Hannele (Pirjo Lonka) on aloittanut salasuhteen pomonsa, paikallisen hotelliyrittäjän Karin (Tommi Eronen) kanssa.
Perheen vanhempi tytär Selma (Aamu Milonoff) murjottaa, koska hänet on pakotettu Nauvoon, kauas ystävistä. Selma on yksinäinen, kunnes saarelle saapuva Arttu (Bruno Baer) herättää hiljalleen mielenkiinnon.
Heikkilä korostaa lehdistömateriaalissa, ettei elokuvan nimi ole ironinen. Väitteen vilpittömyydessä on jotain epäilyttävää, edustaahan ohjaaja-käsikirjoittaja läpeensä ironista y-sukupolvea.
– Haluan tähdentää, että on se toki ironinenkin. Mutta sanon sen myös tosissaan.
Avaa kuvien katselu
Heikkilä halusi tehdä elokuvan aikuisten ja lasten välisestä suhteesta. Esikuvia olivat muun muassa Ang Leen elokuvat Jäämyrsky ja Järki ja tunteet. Kuva: Katriina Laine / Yle
Mitä se sitten tarkoittaa, että elämä on juhla? Heikkilä sanoo kiinnostuneensa pyhyydestä, joka on ympärillämme koko ajan ja johon pääsee joissain tilanteissa käsiksi. Hän puhuu ”pyhyyden railoista, jotka aukeavat arjen keskelle”.
– Menin manikyyriin, kävelin Sturenkadun siltaa ja kuuntelin Caetano Veloson Vuelvo al Sur -kappaleen versiota. Menin sellaiseen tilaan, että ah, elämä on niin suurta ja maailma on niin ihmeellinen.
Heikkilä virnuilee puhuessaan. Hän ymmärtää, että esimerkki voi kuulostaa imelältä, mutta minkäs teet. Elämä on välillä imelää.
Heikkilälle tulee pyhyyden kokemuksia usein kirkoissa, taidemuseoissa ja konserttisaleissa. Vanhoissa instituutioissa, joissa voi kokea kiinnittyvänsä ihmiskunnan jatkumoon. Elämä on juhla -elokuvassa ollaan kahdesti kirkossa. Ne ovat tiloja, joissa monet ovat tunteneet suuria tunteita.
– Se on se ihmiskunnan kollektiivinen mieli, joka sykähdyttää.
Avaa kuvien katselu
Ulla Heikkilä tutkiskeli nuorempana uskontosuhdettaan. Riparikokemuksista syntyi pitkä esikoiselokuva Eden (2020). Kuva: Katriina Laine / Yle
Vaikea isä ja vaikea isäsuhde
Ulla Heikkilän isä kuoli syöpään vuonna 2019, kun hän oli valmistelemassa pitkää esikoiselokuvaansa Eden. Siinä seurataan teinejä, jotka yhden ripariviikon aikana ihastuvat, kinastelevat ja miettivät suhdettaan uskontoon.
Kuvauksissa hän ajatteli, että tätä hetkeä täytyy vaalia.
– Ajattelin, että en enää koskaan voi tehdä näin ihanaa elokuvaa. Mitään näin puhdassieluista ei tule enää lähtemään kynästäni. Se tuntui aikakauden päättymiseltä, aikuistumiselta.
Ja niinhän siinä kävi, että Heikkilä kirjoitti isänsä heti seuraavaan elokuvaan. Ei terapiasyistä, ohjaaja tähdentää. Ei elokuvan tekeminen auta oman isäsuhteen käsittelyssä. Varsinkaan, kun isä on kuollut.
– Enemmän kyse oli oman henkilöhistorian hyödyntämisestä, että saan hyvän elokuvan aikaiseksi.
Elämä on juhlassa on kaksi isähahmoa, joiden dominoivat persoonat vaikuttavat kaikkiin ympärillään.
Apaattinen Otso (Volanen) on arvostettu kokki, jonka depressio uhkaa rikkoa perheen. Artun isä Samppa (Jussi Vatanen) taas nostalgisoi Idolsista käynnistynyttä muusikon uraansa. Hän soittaa ainutta hittiään CD:ltä jokaisessa mahdollisessa välissä ja juo rankasti. Alkoholi on myrkyttänyt isän ja pojan välisen suhteen.
Avaa kuvien katselu
Jussi Vatasen näyttelemä Samppa veivaa yhtä ainutta hittiään. Kappaleen nimi on tietenkin Elämä on juhla. Kuva: Sami Kuokkanen / Tekele Productions
Heikkilä jakoi isästään osia näihin kahteen hahmoon, koska yhteen ei kaikki mahtuisi.
Ohjaajan isä oli sarjakuvapiirtäjä Pauli Heikkilä, joka tunnetaan muun muassa Vanhat herrat -sarjakuvasta (1982–2002). Hän kuvailee isäänsä temperamenttiseksi, ailahtelevaksi ja älykkääksi. Lämpimäksi, mutta myös ”tosi vaikeaksi”. Vaikea oli myös heidän suhteensa.
– Minua kiinnosti, miten rakastaa mahdotonta ihmistä. Sellaista, joka on tosi hankala, mutta myös tosi mahtava.
Suru muutti Ulla Heikkilään isän kuoleman myötä.
Suuresta menetyksestä ei välttämättä pääse koskaan yli, Heikkilä sanoo.
– Se on sointu tai sävelmä, joka jää sieluun soimaan. Mutta se ei tarkoita, että se olisi ainut sävelmä, joka siitä eteenpäin soi. Se tulee sinne elämänhalun, elämänjanon ja onnellisuuden rinnalle.
Avaa kuvien katselu
Heikkilä korostaa, ettei kokenut erityistä tarvetta käsitellä isäsuhdettaan. ”Vaikka isä olisi elossa, en voisi saada siihen mitään ratkaisua tai päätepistettä.” Kuva: Katriina Laine / Yle
Elämä on juhla -elokuvassa yksi hahmoista vertaa kokemaansa surua siihen, että häneltä olisi revitty raaja irti. Kipu ei ehkä lähde, mutta se ei haittaa. Hän voi olla samaan aikaan myös onnellinen.
Heikkilä puhuu kontrapunktista. Sillä tarkoitetaan musiikkiteoriassa kahta tai useampaa melodiaa, joita kuljetetaan rinnakkain. Ne voivat olla keskenään melkein vastakkaisia, mutta muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.
Heikkilä ei ole ammattimuusikko, mutta halusi vilkaista, voisiko kontrapunktia kuvata elokuvan keinoin. Siis sitä, miten elämässä on usein läsnä rinnakkain iloa ja surua, onnea ja pettymystä, riemua ja katkeruutta.
Hän viittaa Eeva-Liisa Mannerin runoon Kontrapunkti, joka kertoo siitä, miten elämä ja kuolema elävät meissä samanaikaisesti.
– Sydämessä asuu ilo, mutta myös kuoleman potentiaali. Ehkä kontrapunkti tarkoittaa sitä, että menettäminen on koodattu meihin kaikkiin. Lopultahan me menetämme elämämme.
Avaa kuvien katselu
Heikkilä oli haastattelua edeltävänä viikonloppuna kesähäissä ja tajusi taas, miten monta tunnetta yhteen hetkeen voi mahtua. Kuva: Katriina Laine / Yle
Miten elää pettymysten kanssa?
Ulla Heikkilän elokuvat sijoittuvat suomalaisille tuttuihin rituaaleihin.
Golgata-lyhytelokuva (2016) – jossa siinäkin nähdään dominoiva isähahmo – ajoittui vappuun, Elämä on juhla juhannukseen. Eden sijoittui riparille, jonka käy yhä yli 70 prosenttia suomalaisista.
Yhteisissä riiteissä on painokkuutta, ohjaaja sanoo.
– Kaikki taiteilijat varmasti pyrkivät jonkin yhteisen ja tunnistettavan löytämiseen. Minun tapani on mennä kohti konkreettisia, jaettuja kokemuksia.
Rituaalit ovat myös alttareita, joilla odotukset törmäävät todellisuuteen. Heikkilä kertoo katsoneensa pari vuotta sitten isoisänsä kuvaamaa videota hänen kuusivuotissyntymäpäiviltään.
– Olen ahdistunut koko ajan. Olen odottanut niitä juhlia niin paljon, että jokainen hetki on lopulta pieni pettymys. Mikään ei mene ihan niin kuin olen ajatellut.
Elämä on juhla -elokuvan hahmot käsittelevät pettymyksiään. Kysymys kuuluu, miten pettymysten kanssa voi oppia elämään. Ja miten jatkaa eteenpäin, kun koko elämä tuntuu pettymykseltä?
Nauvo päätyi symboloimaan paikkaa, jossa unelmat kuolevat.
– Halusin, että paikka edustaa henkilöhahmoilleni toiveiden tynnyriä. Sinne mennään suurin toivein, että täällä elämä alkaa. Mitä jos ei alakaan?
Avaa kuvien katselu
Isä oli auktoriteetti, mutta parikymppisenä Heikkilä huomasi erkaantuvansa hänen vaikutuspiiristään. ”Se ei ollutkaan enää hän, keneltä kysyn ensimmäisenä mielipidettä.” Kuva: Katriina Laine / Yle