Brittiläisen Rachel Cuskin romaanissa Toinen paikka naispäähenkilö haluaa, että hänen ihailemansa taiteilijamies maalaa hänen kuvansa. Mies kieltäytyy vetoamalla siihen, ettei näe kunnolla naista. Muita hän kyllä ikuistaa kankaalle.
Töykeä maalarimies palaa mieleen Cuskin uutta Kulkue-romaania lukiessa. Siinä miestaiteilija maalaa ylösalaisia kuvia. Hän maalaa vaimonsakin nurinpäin. Kuvassa nainen näyttää rumalta.
Vaimo pitää silti miestään ylivertaisena ja kokee saavansa tämän säteilystä osansa. Asetelmassa kiteytyy jotain Cuskin romaanien psykologisesta tarkkuudesta ja viekkaudesta.
Kulkue on taiteilijaromaani, jonka neljässä luvussa taiteilijat, sukupuolierot, valtasuhteet, vanhemmuus ja taiteen tekeminen kytkeytyvät monin tavoin yhteen.
Kirjan hahmot esittävät kovia väitteitä. Jos naispuolinen taiteilija tekee lapsia, hän tuhoaa mahdollisuutensa tehdä töitä. Tilanteesta hän syyttää lapsiaan. Miestaiteilijan kanssa naimisissa oleva naistaiteilija taas on hölmö, jos kuvittelee miehen hyväksyvän hänet.
”Miestaiteilija haluaa orjan, ja ottaessaan vaimokseen naistaiteilijan, hän saa kaiken kukkuraksi orjan, jonka mielestä hän on nero.”
Rachel Cusk ei kuitenkaan julista totuuksia sukupuolista tai mistään muustakaan. Hänen omaperäinen kerrontatekniikkansa kyseenalaistaa yksiselitteisiä totuuslauseita.
Kertojat ovat kaikkitietäviä, yksikössä tai monikossa. ”Hän sanoi” -tyyppisillä välihuomioilla korostetaan kertomisen aktia. Kerrottuun ei voi luottaa: ”Tarinani olisi ehkä aivan toisenlainen, jos kertoisin sen uudelleen.”
Rachel Cusk. © Siemon Scammel-Katz
Epäluotettavuutta lisää se, että ihmisten minuudet on pyyhitty pois. Jokaista taiteilijaa kutsutaan romaanissa nimellä G. Minuuden häivyttämisessä mennään myös syvemmälle.
Hahmoilla on todellisia esikuvia. Esimerkiksi elokuvaohjaaja G:n esikuva on ranskalainen Éric Rohmer. Kirjassa kerrotaan, miten ohjaaja käytti peitenimeä, koska ei halunnut vanhempiensa tietävän taiteilijan urastaan. Romaanissa analysoidaan hienosti Rohmerin tapaa tehdä elokuvia. Niissä ohjaaja katsoo näyttelijöitään etäältä, mutta ei tule itse nähdyksi.
Toisessa tarinassa naispuolinen kuvataiteilija on muuttanut ulkomaille vanhempien paheksunnan vuoksi. Samalla hän on paheksunnasta riippuvainen. ”Vanhempien paheksunta kohdistui juuri niihin teemoihin, joiden ääreen lahjakkuus häntä ajoi.”
Nainen nai miehen, joka myös paheksuu häntä. Se kertoo naiselle miehen arvovallasta.
Yhdellä olennaisella tasolla Kulkue käsittelee naisen aggressiota, jota joko tukahdutetaan tai puretaan.
”Kun eräänä aamuna kävelin hiljaista aurinkoista katua, jonka varrella istui väkeä kahvilapöydissä, vieras ihminen löi minua kovaa päähän”, eräs kertomus alkaa. Sekä kertoja että lyöjä ovat naisia. Lyöty ymmärtää hyvin, miksi häntä lyötiin: ”Tuntui kuin naisidentiteetin pinnan alla piilevä väkivalta olisi noussut esiin ja käynyt kimppuuni.”
Kun lyöty alkaa toipua iskusta, hänen tekee mieli lyödä jotakuta kolmatta. ”Oli kuin väkivalta olisi ollut esine, joka oli luovutettu minulle ja joka minun piti välittää eteenpäin.” Uusi mahdollisuus on avautunut.
Romaanin keskeiset aiheet, naisen aggressio ja taide, sulautuvat toisiinsa. Lyöjä pysähtyy lyönnin jälkeen kadunkulmaan. Hän katselee lyötyä ”kuin taiteilija, joka perääntyy ihailemaan aikaansaannostaan”.
Cusk tunnetaan proosan uudistajana, ja syystä. Kulkue yhdistelee romaania ja esseetä. Teksti vuotaa moneen suuntaan. Lauseet ovat raskaina abstrakteista ajatuksista. Kirjailijan vakikääntäjä Kaisa Kattelus on selvästi paiskinut töitä suomentaessaan. Jälki on jälleen varmaa.
Ulkomaisissa arvioissa Kulkuetta on pidetty vaikeasti lähestyttävänä, mikä pitää paikkansa. Teoksesta tunnistaa silti paljon kirjailijalle ominaisia tyylipiirteitä. Mestarillisesta Ääriviivat-trilogiasta (2018–2020) muistuttavat epäkonventionaalinen kerronta ja minuuden hämärtäminen. Ihmisiä tarkkaillaan jääkylmällä ironialla. Cusk on taiteilija, joka lyö hahmojaan.
Rachel Cusk: Kulkue. Suomentanut Kaisa Kattelus. 206 sivua. S&S, 2025.
