Lasten ruutuajasta annettiin suositusajat, mutta ruutuajan laatuerot jäävät yksioikoisten minuuttimäärien varjoon, Rask kirjoittaa.
Avaa kuvien katselu
Tuttu miesopettaja istahti viereeni junassa. Keskustelumme kääntyi uusiin digisuosituksiin, jotka julkaistiin viime syksynä lasten ruutuajasta. Opettaja ihmetteli, että eniten huomiota ovat saaneet määrälliset rajoitukset: 6–10-vuotiaille suositellaan enintään 60 minuuttia ruutuaikaa ja 11–13-vuotiaille korkeintaan kahta tuntia päivässä.
Sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että koko ruutuajan käsite on ongelmallinen. Se niputtaa yhteen keskenään ihan erilaisia asioita: passiivisen telkkarin katselun ja aktiivisen sisällön tuottamisen someen, yksinäisen skrollaamisen kännykällä ja vuorovaikutteisen moninpelaamisen jopa vieraalla kielellä.
Koko ruutuajan käsite on ongelmallinen.
Opettajatuttavani pohti edelleen, miten kukaan ei tunnu huomaavan sitäkään, että nykypojat harjoittelevat ja puhuvat videopelatessaan samoja juttuja kuin ennen vanhaan rakentaessaan majaa. Silloin porukalla raahattiin karahkoja ja rakennettiin, ja nykyisin pelitilanteissa on samankaltaista yhteistä tekemistä. Lisäksi niin kuin metsämajan ”oikeissa” talkoissa, pelatessa saa hengata porukalla ja rauhassa ilman aikuisia.
Opettajan pohdinnat jäivät askarruttamaan mieltäni.
Huomaan, että olen ottanut ruutuajan käsitteen annettuna. Toisaalta teen vanhempana jatkuvasti mielivaltaisia ja mutuun perustuvia päätöksiä siitä, minkä lasken ruutuajaksi. Onko ruutuaikaa, kun lapsi askartelee padin graafisen suunnittelun työkalulla julisteita? Tai se, kun hän harjoittelee soitonopetussovelluksen kanssa ukulelea? Entä lasketaanko musiikkivideoiden katselu, jos samalla opettelee kaverin kanssa laulujen koreografioita?
Jos sovellan tiukkaa ruutuajan määritelmää, pitäisi vastata: kyllä, tätä vain 60 minuuttia! Mutta askartelu, soittaminen ja tanssi ovat minulle rakkaita harrastuksia, joten annan niihin luvan myös ruudun kanssa – viis siitä paljonko aikaa kuluu.
Katson sormien läpi musiikkivideoiden sisältöjä ja sitä, että kesken oman askartelunsa lapsi siirtyy toiseen sovellukseen etsimään inspiraatiota – ja yhtäkkiä hän onkin seurannut tubettajan videoita, joissa kaikki on kaunista, täydellistä ja koukuttavaa.
Teen jatkuvasti mielivaltaisia päätöksiä siitä, minkä lasken ruutuajaksi.
Saan itseni kiinni myös siitä, että suhtaudun myönteisemmin ja höllemmin tytöille tyypillisempään ruutuiluun, vaikka on näyttöä, että tyttöjen ruutuajalla – erityisesti somella ja netin selaamisella – on kielteisempiä vaikutuksia hyvinvoinnille kuin poikien pelaamisella.
Miesopettajan majavertaus mielessäni norkoilen kuuloetäisyydellä, kun poikani pelaa kavereidensa kanssa: tuossa laaditaan suunnitelmaa, tuossa työnjakoa, tuossa pyydetään kaverilta apua. Kuulostaa hyvältä – ihan oikealta yhdessä tekemiseltä!
Äidin korviin pelipuhe on kuitenkin myös meuhkaavaa ja komentelevaa. Syytellään, kun suunnitelma tai hyökkäys epäonnistuu. Pelaaminen verkkoympäristössä lisääkin tutkitusti todennäköisyyttä vihamieliseen ja epäasialliseen käytökseen kasvokkaiseen vuorovaikutukseen verrattuna. Tämä on se, mitä inhoan ja vierastan pelaamisessa.
Mutta millaista poikien keskinäinen puhe on, kun he harjoitellevat konfliktinratkaisua ja sosiaalisia taitoja muualla kuin konsolin ääressä? Ei pihapeleissäkään tai majaa rakentaessa kaikki kommunikaatio taida olla rakentavaa ja kauniisti pyytämistä.
Pelkät virtuaaliset majaleikit eivät silti riitä. Eräs kiinnostava kirjallisuuskatsaus tiivisti, että ruutuajan kaveriksi tarvitaan nimenomaan luontoaikaa. Screen time + green time. Luonnossa vietetty aika vaikuttaa toimivan puskurina ruutuajan kielteisille vaikutuksille.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos sekä Opetushallitus laativat seuraavaksi suositukset teini-ikäisten ruutuajasta. Aivan hiljattain lähemmäs sata nuorisotutkijaa linjasi kannanotossaan, että nuoriin kohdistettujen somekieltojen sijaan, pitäisi rajoittaa ja säännellä alustojen toimintaa. Kiellot eivät edistä nuorten hyvinvointia, tutkijat totesivat.
Pelkät virtuaaliset majaleikit eivät silti riitä.
Sen sijaan ongelmien juurisyyt kaipaavat huomiota. Usein liiallisen ruutuajan taustalla on lapsen tai nuoren yksinäisyys, ahdistuneisuus tai harrastusten puute – usein myös vanhempien kuormittuneisuus, taloushuolet sekä aikuisten oma liiallinen netin käyttö.
Tai sitten ongelma syntyy ihan vain siitä, että lapsi pääsee koulusta jo yhdeltä, mutta seuran ohjatut urheiluharrastukset ja vanhemman vapaa-aika alkavat vasta neljä tuntia myöhemmin.
Korjaamalla tämä yhtälö voisi löytyä minuuttirajoituksia tehokkaampia ratkaisuja ruutuaikaan.
Shadia Rask
Kirjoittaja on kansanterveystieteilijä ja kahden lapsen äiti, jonka lapsuuteen kuului pieniä määriä matopeliä, tetristä ja tamagotchia sekä kylässä pelattavan Super Marion äänimaailma.