Pysähdyin kävelylenkillä. Kolme lasta kiipeili leikkipuiston kiipeilytelineissä. Jostain syystä näky pysäytti. Miksi? Siksi, että kävelen leikkipuiston ohi ympäri vuoden, ja telineet ovat aina tyhjinä.
Lapset kiipeilytelineissä ovat ilmeisesti jo niin harvinainen näky, että se hätkähdyttää. Hyvä kun ei joku huutanut ikkunasta, että nyt sisään sieltä ennen kuin taitatte niskanne – istukaa kotona ruudun ääressä, niin ette ole akuutissa kuolemanvaarassa.
Oikeasti olemme suuremmassa vaarassa menettää henkemme koneille. Surumielisenä seuraan, kuinka tekniikka vie yhä enemmän tilaa inhimilliseltä elämältä. Kun koneet voimistuvat, ihminen pienenee. Surkastuu.
Vaivihkaa ihminen alkaa epäillä omaa arvoaan. Hän luopuu elämästä ja katsoo muiden elämää ruutujen sisällä. Hän ei kiipeile telineissä, ei puhu bussikuskeille, tarjoilijoille, naapureille. Ei uskalla soittaa puheluita tai polkupyörän kelloa. Kohta hän keskustelee enää tekoälyn kanssa, tuon lipevän auervaaran. Pian hän antaa sen ajatellakin puolestaan.
Kun koneet voimistuvat, ihminen pienenee.
Tällä menolla ihmisyydestä on tulossa vain vaihe historiaan. Voi niitä menneitä sukupolvia, kun eivät vielä osanneet jättää elämäänsä koneille.
Hyödyllisin kaikista herjoista, joita me X-sukupolven nuoret toisillemme jaoimme, oli tämä: Hanki elämä!
”Hanki elämä” sanottiin, kun toinen käytti aikansa tietokoneella tai telkkarin edessä. Hanki elämä sanottiin sille, joka vietti aikansa yksin eikä muiden kanssa.
Koneet eivät voi hankkia elämää. Ihminen voi. Toivon, että tästä tulee kesä, jolloin hankimme elämän. Se ei suinkaan ole liian myöhäistä. Ihmisyys on vahva, elämänvoima voi puhkoa näyttölasejakin kuten voikukka asfalttia.
Tulkoon tästä kesä, jolloin lapsilla on likaiset kädet ja naarmuiset polvet. Tulkoon kesä, jolloin emme seuraa somesyötteen hälyä vaan rastaan pesintää; emme kuuntele tekoäänen lukemia uutisia vaan kavereiden huonoja juttuja ja kuikan huhuilua tyynellä järvellä. Tulkoon kesä, jolloin emme jaa koomikon klippejä vaan kerromme vitsin.
Tulkoon kesä, jolloin kaveri ei vastaakaan viestiisi. Soikoon puhelimesi myöhemmin: kaverisi kertoo olevansa saaressa ja unohtaneensa koko luurin. Olkoon kesä, jolloin ajat hänen luokseen ja istutte liian pitkän illan, ja aamulla kun heräät, kaverisi on jo lämmittänyt saunan, jossa hikoilette pois vanhan munkkiliköörin pohjat.
Tulkoon kesä täynnä tuntoaistia, sitä koneet eivät osaa matkia.
Tulkoon kesä, jolloin puhumme taas tuntemattomille säästä bussipysäkillä ja musiikista festaribaarin jonossa, ja pyydämme viehättävimmiltä heistä puhelinnumeroa.
Tulkoon kesä täynnä tuntoaistia, sitä koneet eivät osaa matkia: Miltä männynjuuri tuntuu paljaan jalkapohjan alla, miltä kitarankieli sormenpään alla, miten tahmeita ovat vanhat likaiset pelikortit, joita lätkitte sadepäivänä. Miltä tuntuu, kun käyttää reisilihaksiaan polkemiseen, eikä vain larppaa pyöräilyä sähkölaitteella.
Tulkoon kesä täynnä hajuja, niitä koneet eivät meiltä vie. Haiskoon syreeni ja hiki, puuvene ja tupakka.
Syntyköön nakkikioskeilla yhä tappeluita ja rakkautta, sipuliröyhtäisyjä ja anteeksipyyntöjä.
Yhtäkkiä muistat, että olet kokonaan unohtanut haaveesi järjestää luokkakokous.
Tulkoon kesä, jolloin istut onki kädessä tylsänä, ja tylsistymistä torjuaksesi teet mitä ihmiskunta tekee: mietit omia ajatuksiasi. Ja yhtäkkiä muistat, että olet kokonaan unohtanut haaveesi järjestää luokkakokous, tai tajuat kipeän tarpeellisesti, että puolisosi jätti sinut, koska olit tainnut pitää häntä ihmisen sijasta (kodin)koneena.
Tulkoon kesä, jolloin istut auringossa lukien kirjaa, ja nenänpäästäsi tippuu hikipisara kellertyneelle sivulle. Ja loppuelämäsi kun mietit tuota kirjaa, muistat sen hellepäivän.
Tulkoon uusia kesiä, jolloin lapsesi lukee vuorostaan samaa kirjaa ja miettii, miksi paperissa on pisaranpyöreä kupru – onko isä voinut aikoinaan itkeä tässä kohdassa. Ja ehkä on.
Tulkoon ihmisen tekemä kesä.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, jonka lempibändi 17-vuotiaana oli Rage Against the Machine, ja näköjään hän edelleen vastustaa konetta.