Kirjoittanut Samuel Järvinen – 11.5.2026
Harva yhtye on muokannut metallimusiikin historiaa yhtä voimakkaasti kuin yhdysvaltalainen Metallica. 1980-luvulla yhtye määritteli thrash metalin suuntaa nousten yhdeksi genren neljästä suuresta, ja 1990-luvulla se nousi maailman suurimmaksi metallibändiksi jatkaen siinä roolissa yhä tänä päivänä. Yhtye on onnistunut säilyttämään metallimaailman kruunun päässään läpi vuosien, eikä se näytä viitteitä lopettamisesta.
Metallican diskografia on kaikkea muuta kuin tasainen. Bändi on julkaissuit joitakin parhaimmista metallialbumeista ikinä, mutta samalla sen tuotannosta löytyy sellaisiakin levytyksiä, joita moni pitää pilkkanaan. Vaikka bändi ei ole onnistunut julkaisemaan enää uransa alkupäähän verrattavia levyjä, on Metallica jatkanut uuden musiikin julkaisemista yhä tänäkin päivänä.
Päätimme laittaa Metallican studioalbumit parhausjärjestykseen heikoimmasta vahvimpaan.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy
12. Lulu (2011)
Legendaarisen Lou Reedin kanssa tehty yhteistyöalbumi ”Lulu” on vähintäänkin mielenkiintoinen keitos. Albumilla kuullaan 2010-luvun hivenen laiska Metallica, jonka soiton päälle Lou Reed lausuu tekstejään James Hetfieldin välillä karjuessa väliin. Vaikka albumi onkin monen mielestä täysi pohjanoteeraus, voidaan sen ansioiksi lukea uskalias kokeilunhalu ja mielenkiintoinen yhteistyö.
11. Reload (1997)
”Reload” jatkaa siitä, mihin ”Load” jäi. Se, että onko kyseessä hyvä asia, riippuu täysin siitä, mitä mieltä olet ”Loadista”. Albumikaksikko ei ole Metallican parhaimmasta päästä, mutta ne ovat bändin kenties musiikillisesti monipuolisimpia tuotoksia, ja useat kaksikon biiseistä ovat jääneet elämään.
10. Load (1996)
”Load” oli shokki monille faneille. Pitkät hiukset katosivat, thrash vaihtui laajempaan ilmaisuun ja vaikutteet tulivat enemmän southern rockista kuin metallista. ”Loadilta” löytyy kuitenkin paljon myös raikkaita tuulahduksia, ja yhtyeelle on nostettava hattua kokeilunhalusta.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy
9. St. Anger (2003)
”St. Anger” on varmasti Metallican uran kiistanalaisin levy – eikä syyttä. Se syntyi kriisien keskellä hajanaisen yhtyeen toimesta. Bändin ja levyn tekemisen kamppailuista voi katsoa lisää mainiolta ”Some Kind Of Monster” -dokumentista. Albumin on karu ja tarkoituksella raaka. Erityisesti levyn virvelisoundi herättää yhtä tänä päivänä leuan loksauttelua ympäri internettiä. Kaikesta huolimatta ”St. Anger” on kuitenkin kaikessa rujoudessaan omaperäinen kokonaisuus, joka herättää mielipiteitä.
8. 72 Seasons (2023)
”72 Seasons” edustaa bändin myöhäistuotantoa sekä hyvässä että pahassa. Levyllä on bändille ominaista riffisalaattia, ja se todistaa yhtyeen kykenemättömyyden tiivistää kappaleitaan. Levyltä ei juuri löydy yllätyksiä, mutta osoittaa bändin kuitenkin soittavan hyvin yhteen vielä vanhallakin iällä.
7. Hardwired… to Self-Destruct (2016)
Pitkään odotettu tupla-albumi oli toivottu lisäys yhtyeen diskografiaan ja hyvää jatkoa ”Death Magneticille”. Levyltä löytyy paljon tarttumapintaa ja energiaa, mutta se ei kuitenkaan yllä yhtyeen klassikkolevyjen tai edes ”Death Magneticin” tasolle.
6. Death Magnetic (2008)
”Death Magnetic” oli Metallican toivottu yritys palata juurilleen. Yritys onnistui – ainakin kun verrataan edeltäviin albumeihin. Vaikka albumi onkin masteroitu melkoiseksi äänekkääksi pötköksi vailla suurempaa dynamiikan vaihtelua, löytyy siltä monia kappaleita, joita voi jopa kutsua klassikoiksi näin vuonna 2026.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy
5. …And Justice for All (1988)
Cliff Burtonin kuolema vuonna 1986 oli kova paikka Metallicalle. Yhtyeen jäsenet vaipuivat vuosia kestävään suruun, ja yhtyeen luova suunta tulisi kokemaan ison muutoksen. Vuoden 1988 ”…And Justice for All” on viimeinen puhtaasti thrash metalia edustava levy. Olemattomasta bassokitarasta ja turboahdetusta kappalemateriaalista huolimatta albumi on vahva osa yhtyeen alkupään tuotantoa ja erään aikakauden loppu.
4. Kill ’Em All (1983)
Tästä kaikki alkoi. Bändin debyyttialbumi ”Kill ’Em All” edustaa nuoruudenvimmaa, jossa kuuluu nuottien välistä nälkä kohti jotain suurempaa. Kappaleet ovat tulevaa tuotantoa rosoisempia ja villimpiä, mutta juuri siinä pielee albumin taika ja syy sille, miksi moni edelleen pitää sitä yhtenä bändin parhaimmista.
Metallica on paljon velkaa niin kutsutulle ”The Black Albumille”. Levy nostatti bändin hetkessä metallitähdestä kansainväliseksi stadiontason yhtyeeksi. Albumilta löytyy klassikoita klassikon perään joita ilman bändi ei voi nousta lavalle tänäkään päivänä. Levyn tuotannosta otetaan edelleen paljon mallia, ja moni jäljittelee levyn hittiterää – tuloksetta.
2. Ride The Lightning (1984)
Hyppy ”Kill ’Em Allista” vuoden 1984 ”Ride The Lightningiin” on merkittävä. Yhtyeen punk-asenteinen thrash muuttui huomattavasti monimutkaisemmaksi ja hienostuneemmaksi – ainakin Metallican mittapuulla. Mukaan astui entistä vahvemmin barokkivaikutteita, pidempiä sävellyksiä ja yhä teknisempiä kitarasooloja.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy
1. Master of Puppets (1986)
Mitä ”Master Of Puppetsista” voisi sanoa, mitä ei ole jo sanottu tuhanteen kertaan? Kyseessä ei ole pelkästään Metallican uran paras albumi, vaan mahdollisesti myös thrash metallin kruununjalokivi. Klassikkokappaleita, upeita kitarasooloja, ihailtavaa dynamiikkaa ja joitakin bändin parhaista sanoituksista löytyy tältä albumilta. Jos ”The Black Album” teki Metallicasta maailmanluokan yhtyeen, teki ”Master Of Puppets” bändistä suurimman thrash metal -yhtyeen.