Mari Pudas

Liekinheitin on täysin yllätyksetön, kirjoittaa toimittaja Mari Pudas.

Tänään klo 20:29

Linda Lampeniuksen ja Pete Parkkosen viisuesityksessä on esillä tuttuja elementtejä. Sarah Louise Bennett / EBU

Iltalehti seurasi maanantaina paikan päällä kulahtaneessa Wiener Stadthallessa ensimmäisen semifinaalin kenraaliharjoituksia. Paikalla oli lähinnä vain median edustajia, jotka kuikuilivat vuoron perään lavalle ja näytöille.

Jos nyt pitäisi vastata kysymykseen, voittaako Suomi viisut, vastaus on: voittaa. Mutta Liekinheittimessä on omat ongelmansa, jotka luojan kiitos taitavat koskea vain meitä suomalaisia. Numerossa ei nimittäin ole mitään yllättävää meille, jotka näimme esityksen jo Tampereella. Kaikki elementit ovat tallella rippituoleineen, orkesterituoleineen, liekkimerineen ja Linda-kyykkyineen.

Kohokohdatkin ovat samat. Eli se hetki, kun Linda suoranaisen naissoturin tavoin marssii päämäärätietoisesti catwalkilla kameran kuvatessa häntä suoraan edestä. Kamera-ajosta tulee mieleen Erika Vikmanin vastaava voimakävely viime vuoden viisuissa.

Esityksen loppu on tietenkin se toinen häkellyttävän hyvä kohta, kun tempo on hurja ja Pete laulaa korkealta Lindan soittaessa vimmaisesti viuluaan.

Lindan viulu on näiden viisujen ylivoimaisesti puhutuin soitin, kun Linda sai kuin saikin luvan soittaa sitä ihan oikeasti niin, että ääni kuuluu kotikatsomoihin.

Linda tietenkin soitti viulua taidokkaasti ja ei-viulunsoiton ammattilaisen korvaan soitto kuulosti samalta kuin nauhallakin. Välillä ääni katosi Wiener Stadthallenin uumeniin, mutta se saattoi johtua ihan vain vanhan areenan omasta akustiikasta ja ääniongelmista.

Viulun lisäksi UMK:sta poikkesi myös valaistus, jossa oli hieman aiempaa enemmän punaisuutta.

Vuosi sitten allekirjoittanut ymmärsi Itävallan JJ:n voittavan, kun hänet näki ja kuuli livenä. Wasted Love sai ihokarvat pystyyn. Tällaista ei tapahtunut Lindan ja Peten esityksen aikana. Mutta laitetaan tämäkin puute sen piikkiin, ettei Liekinheittimessä ollut meille suomalaisille mitään yllättävää.

Jo UMK:ssa Liekinheitin sai kritiikkiä siitä, että Lindan ja Peten kontakti toisiinsa sai vähäiseksi. Tämä ei ole muuttunut Wienissä. Linda ja Pete ovat lavalla suurimman osan ajasta kaukana toisistaan, ilman kontaktia. Tässä pitää nyt vain luottaa siihen, että esityksen suunnitelleet tietävät, mitä tekevät.

Kaikki haluavat tietenkin tietää, voittaako Suomi. Voiko oikeasti olla mahdollista, että Suomi voittaa? Vai joudummeko jälleen kerran pettymään? Ei tuohon uskalla ainakaan vielä sanoa mitään, toinen semifinaali kun on näkem ättä.

Väistämättä tulee kuitenkin tunne, että me suomalaiset olemme voittohaaveiden suhteen hieman varovaisia. Muut ovat varmempia. Tuli voitto tai ei, ainakin sitä voi muutaman päivän nautiskella ennakkosuosikin asemasta.

Tein pikaisen kyselykierroksen semifinaalin kenraalin jälkeen lehdistökeskuksessa. Esiin nousi Suomen lisäksi Kreikka ja Israel, joiden molempien uskotaan saavan paljon yleisöääniä. Kreikan esityksen ongelma on siinä, että siinä on liikaa kaikkea. On skuutti, kreikkalainen patsas, mummeli, pelimaailmaa, hirveästi värejä, kaikkea liikaa.

Israel puolestaan ei ole kappaleena kummoinen, vaan keskinkertainen.

Todella marginaalisen kyselykierroksen perusteella erityisesti italialaiset ovat Suomen menestyksestä vakuuttuneita. Kaksi toimittajaa intoutuu näyttämään allekirjoittaneelle lähetyksiä italialaisista uutisista, joissa Suomen voittoon uskotaan.

Sen lisäksi, että Lindan viulua ja Peten ääntä kehutaan, ylistystä tulee myös ulkonäöstä. Molempien ulkonäköä ja kuumuutta, kuten eräs ruotsalaistoimittaja totesi, ihastellaan niin Etelä-Euroopassa kuin pohjoisessakin. Vaikka kyseessä onkin pinnallinen asia, ei ulkonäöstä haittaakaan ole viisuissa.

Lehdistökeskuksen kanttiinin jonossa allekirjoittanut tunsi olonsa suorastaan pöntöksi, kun kysyin norjalaiselta toimittajalta, onko Suomella mahdollisuuksia voittoon. Ensin tulee ehta tonnin seteli -katse. Sitten suora vastaus.

– Tietenkin! Sehän on itsestään selvää.