Näyttelijä-laulaja Kristiina Halkolan, 80, väkevin sukupolvikokemus on toivo. Hän syntyi yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun isä oli tullut kotiin sodasta.
Kristiina kutsuu suuria ikäluokkia rauhalle synnytetyksi sukupolveksi. Ajatus on Elvi Sinervon runosta. Vaikka sodan nähneet sukupolvet olivat kokeneet kauheuksia, oli myös onni sodan päättymisestä ja lupaus paremmasta tulevaisuudesta.
”Vanhempamme tiesivät lapsia tehdessään, että huominen on parempi kuin tänään. Heillä oli yhteiskunta, jota piti rakentaa, rakentaa ja rakentaa”, Kristiina Halkola sanoo.
Pula-aika näkyi, mutta se ei tuntunut. Kristiinalla oli neljä vanhempaa sisarusta, joiden vaatteet kierrätettiin perheen nuorimmaiselle. Hän kulki 12-vuotiaana veljensä housuissa ja pusakoissa, eikä se harmittanut yhtään. Päinvastoin.
Kristiinan vanhemmat ajattelivat, että lasten on saatava lukea niin pitkälle kuin päätä riittää. Se tarkoitti ankaraa säästämistä. Isä työskenteli kaupanhoitajana – siis esimiehenä – Kymin tehtaan osuuskaupassa, mutta sen ajan palkat eivät olleet suuria. Oppikoulun lukukausimaksut, kirjat ja kynät oli maksettava omasta pussista.
”Meidän sukupolvellamme ei ollut ilmaista koulutusta, mutta meillä oli lupaus, että ylioppilaana saamme varmasti hyvän työpaikan.”
Perheen elättäminen tarkoitti myös muuttamista vanhempien työn perässä. Kristiina kävi kansakoulua ja oppikoulua kuudessa paikassa eri puolella Kymenlaaksoa. Se vaikutti osaltaan siihen, että perheestä tuli Kristiinan elämän perusyksikkö.
”Koulukaverit vaihtuivat. Siksi perheestä tuli minulle niin tärkeä.”
Läheiset välit sisaruksiin osoittivat arvonsa myös silloin, kun Kristiina aloitti itsenäisen elämän.
Oli pärjättävä itse
Pieni yksiö löytyi Mannerheimintieltä. Elettiin kesää 1964, ja Kristiina oli saanut paikan Teatterikoulusta. Helsingistä piti löytää asunto.
”Veli nauroi minulle, että emme me sitä asuntoa saa.”
Ylioppilasvälityksen asunnoista piti maksaa kolmen kuukauden vuokrat etukäteen. Veli tiesi, sillä hän opiskeli Helsingin yliopistossa fysiikkaa ja matematiikkaa.
Kristiina oli tarkka rahasta, ja hän laski päässään, että kyllä muuten saamme. Hän meni kesäksi töihin Hallan sahalle ja säästi rahat. Mannerheimintielle Kristiina muutti yhdessä veljen kanssa. Se tarjosi lohtua, sillä aikuisen elämä tuntui alkuun yksinäiseltä.
Kristiina tiesi, että kun valkolakki on painettu päähän, oln pärjättävä itse. Opintotukea ei ollut. Huhut liikkuivat, että moni nuori nainen joutui maksamaan luonnossa päästäkseen asumaan johonkin kammarin perälle.
Kristiina muistaa erikoisen kohtaamisen Rautatientorilla. Hän oli matkalla Kansallisteatterille, kun vanhempi mies pysäytti hänet. Vaimo oli joutunut sairaalaan, ja mies tarvitsi kipeästi apua kotona. Tämä kysyi, lähtisikö Kristiina hänen mukaansa.
Kristiina lupautui auliisti. Kysyisi vielä muutamaa kaveria auttamaankin. He voisivat siivota, tiskata ja laittaa ruokaa rahaa vastaan. Mies vastasi, ettei hän sellaista apua tarkoittanut.
”Minulla kesti hetken tajuta, että mies halusi ostaa seksiä. Olin vielä niin maalainen.”
Kristiina poistui tilanteesta naama helottaen. Hän halusi tienata rahansa jatkossakin mieluummin mallintöillä ja pian myös näyttelemällä.
Kristiina ei ole koskaan halunnut istua tumput suorina. Jos ei ole ollut töitä, hän on mennyt järjestöihin ja politiikkaan harrastamaan yhteiskuntaa.
Muutoksen tekijät
Poliittinen ajattelu juurtui osaksi Kristiinan minuutta jo lapsuudenkodissa, sillä isä oli sosialidemokraatti. Kun seitsemänhenkinen perhe jakoi kodin, jossa oli vain yksi kammari ja keittiö, puhe yhteiskunnan tilasta oli yhtä arkipäiväistä kuin sillivoileivät ja makaronilaatikko.
Ylioppilasteatteri ja vasemmistolainen laululiike kietoivat Kristiinan pauloihinsa heti, kun hän aloitti Teatterikoulussa. Sieltä löytyi hengenheimolaisia, samalla tavalla ajattelevia ihmisiä.
”Mehän olimme nuoria ja teimme vallankumousta. Maailma tuntui avautuvan eri tavalla kuin koskaan ennen. Puhuimme siirtomaabisneksestä ja Afrikasta, jota sen varjolla riistettiin.”
Välillä Kristiinaa hymyilytti, kun opiskelijaliikkeen jäsenet vaahtosivat pontevasti työväenluokasta, vaikka tulivat itse keskiluokkaisista perheistä. Mukana oli Kristiinan lisäksi muutama muukin, jotka lempeästi muistuttivat, ettei työväenluokkaista ajattelua tarvitse etsiä. He kyllä tiesivät, kun olivat sieltä kotoisin.
Maailmasta puhuminen saa Kristiinan yhä innostumaan. Hän parantaisi lehtijutuissa mieluummin maailmaa kuin muistelisi elokuviensa aiheuttamia kohuja. Nuoruusvuosien muistelu herättää Kristiinassa kuitenkin ylpeyttä.
”Me uskoimme, että ihmisillä on oikeus yhteiskunnan tukeen ja taistelimme tuleville sukupolville päivähoidot ja opintotuet.”
Vaikka kamppailu epäkohtia vastaan on Kristiinalla verissä, hänenkin elämäänsä on osunut hetkiä, jolloin oli helpompaa myöntyä yhteiskunnan odotuksiin.
Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera (1966) oli 60- ja 70-lukujen yhteiskunnallisen teatterin lähtölaukaus. Siinä näytteli Kristiina Halkolan lisäksi monia myöhemmin tunnettuja kulttuurinimiä, kuten Vesa-Matti Loiri ja Arja Saijonmaa.
© Otavamedia
Naimisiin Eero Melasniemen kanssa pakon edessä
Kristiina on jakanut elämänsä puolisonsa Eero Melasniemen kanssa 57 vuotta, mutta heidän ei ollut koskaan tarkoitus astua avioon.
”Ajattelimme, että liittomme on meidän kahden asia, eikä se kuulu kenellekään pätkän vertaa.”
Toisin kuitenkin kävi. Kristiinalla ja Eerolla oli yhteinen talo ja neljä pientä lasta: kolme yhteistä, Vilma, Verna ja Joel, sekä Samuel, Kristiinan esikoispoika ensimmäisestä avioliitosta. Politiikassa kiisteltiin yhä pääsystä julkiseen päivähoitoon, ja moni joutui yhä järjestämään lasten hoidon itse, kuka mitenkin.
”Olin kuullut kauhutarinoita hoitajista, jotka pitävät lapset rauhallisina juottamalla heille unilääkkeitä tuttipullosta. Päätin, että en halua sellaista kohtaloa lapsilleni.”
Kristiina onnistui löytämään ratkaisun, joka vaikutti tarpeeksi luotettavalta. Mannerheimin lastensuojeluliitto koulutti kodinhoitajia, jotka tekivät harjoittelujaksoja perheessä. Kaikki näytti hyvältä, kunnes selvisi, että Kristiina ja Eero asuvat avoliitossa.
”Mannerheimin lastensuojeluliitto kieltäytyi lähettämästä nuorta tyttöä synninpesään.”
Kristiina sanoi, että hyvä on, me menemme naimisiin. Se häkellytti kodinhoidon opettajaa: eikö sinun pitäisi jutella miehesi kanssa ensin? Mutta Kristiina tunsi puolisonsa.
”Sanoin, että ei tarvitse. Me menemme naimisiin.”
Pari vihittiin maistraatissa tammikuussa 1976 Eeron töiden ruokatauolla. Hääkuvassa vuoden ikäinen Joel Melasniemi istuu vanhempiensa sylissä, kun he leikkaavat kakkua perheen kotona. Harjoittelijoita tuli lopulta neljä peräjälkeen, ja kotihoidon opettaja joutui myöntämään olleensa väärässä.
Opettaja tunnusti Kristiinalle, että heidän kotinsa oli ensiluokkainen harjoittelupaikka. Synninpesäksi leimattu perhe olikin se, jossa tehtiin lanttulaatikko itse alusta lähtien.
”Tytöt pääsivät meillä oppimaan oikeasti kodinhoitoa. Näin ei kuulemma kaikissa perheissä ollut.”
Kristiina-vaimo pitää huolta perheen menoista. ”Minä määrään kaapin paikan, Kristiina sen, kuinka paljon kaappi saa maksaa”, sanoo Eero Melasniemi leppoisasti.
© Niclas Mäkelä / Otavamedia
Ajat ovat muuttuneet
Moni edistysaskel, josta Kristiina nuoruudessaan haaveili, on vuosikymmenten kuluessa toteutunut. Siksi nuorempien sukupolvien ajattelu tuntuu hänestä toisinaan vieraalta.
”Jos poliitikot sanovat, että Suomi tarvitsee lapsia, heidät haukutaan. En ihan ymmärrä sitä.”
Kyllä perheen perustamisesta pitäisi voida vähintään keskustella. Kristiina hämmästelee välillä sitä, mitä kaikkea nuorten ihmisten on ensin tehtävä ennen kuin voivat hankkia lapsia. Hänen sukupolvensa luotti siihen, että asiat järjestyvät, vaikka äitiysloma kesti kolme kuukautta eikä varmaa päivähoitopaikkaa ollut.
”Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan, kun hankkii lapsia. Nyt ei sentään tarvitse hypätä syvään päätyyn ilman yhteiskunnan tukea.”
Toisaalta Kristiina ymmärtää nuorten ahdinkoa. Sodat ja itsevaltaiset johtajat nakertavat toivoa. Lupaus koulutuksen turvaamasta elämästä on murtunut, ja moni jää vaille työpaikkaa, vaikka kourassa olisi maisterin paperit. Näin on käynyt yhdelle hänen lapsenlapsistaan.
Myös jatkuva tavaran haaliminen tuntuu banaalilta. Jos ihmiset eivät kiihotu tarpeeksi uudesta härpäkkeestä, markkinointi keksii keinot, joilla nekin saadaan kaupaksi.
”Se on ihan tyhmää. Tuhoamme maapallon, eikä tuleville sukupolville jää mitään.”
Kristiina esittää yhä rauhanrunoja, mutta päävastuu on jo seuraavilla sukupolvilla, joita hän haluaa kannustaa. Vaikka maailman tilanne tuntuisi toivottamalta, yhteiskuntaa voi muuttaa.
”Nyt on nuorten vuoro panna hanttiin.”
Kristiina Halkola
Syntynyt: 1945 Kuusankoskella.
Asuu: Helsingissä.
Perhe: Puoliso Eero Melasniemi, neljä lasta ja seitsemän lastenlasta.
Ura: Näyttelijä ja laulaja, joka tunnetaan muun muassa elokuvista Käpy selän alla ja Lapualaismorsian sekä televisiosarjoista Hukkaputki ja Rauta-aika.
Kristiina vastaa perheensä taloudesta, koska se on ollut hänelle aina luontevaa. Hän hoitaa esimerkiksi veroilmoitukset ja töiden laskutuksen.