Montako suomalaista on maailmalla isojen ulkomaisten yritysten johtajina? Eipä montaa. Siihen on syynsä. Montako ruotsalaista? Useampia. Sekään ei ole sattumaa. Miksi Ruotsin talous on kasvanut hyvää vauhtia ja Suomen ei?
Konsulttiyhtiö Deloitte ja ajatushautomo Demos Helsinki kysyivät ulkomailta Suomeen rekrytoiduilta yritysjohtajilta, mikä voisi olla heidän vastauksensa tähän viimeiseen kysymykseen. Suomalaisten yritysjohtajien ja heidän etujensa ajajien perusvastauksia on useita: kustannuskilpailukyky on huono, osaavaa työvoimaa on liian vähän, kotimaan kysyntä pysyy heikkona, rahoitusta puuttuu, kasvuun yllyttävät insentiivit ovat liian pehmeitä ja verotus liian kovaa.
Ulkomaalaisilla johtajilla on toisenlainen vastaus: he näkevät suomalaisissa yrityksissä suomalaiseen yleiseen mielenlaatuun ja suomalaiseen yrityskulttuuriin liittyviä kasvua jarruttavia tekijöitä.
Itku pitkästä ilosta, kuu kiurusta syksyyn ja kuusen vierellä kasvaa kataja. Kun suomalainen varautuu minimoimaan riskit, hän samalla minimoi voitot. Suomalaisen mielestä moraalisesti kestävin tapa rikastua ei ole se, että yritetään ja voitetaan vaan se, että veikataan ja voitetaan. Jos rikastuu vahingossa, ei ole uhmannut kohtaloa ja ottanut riskiä.
Suomalainen mielenlaatu siirtyy yritysten strategioihin ja käytännön toimintaan yritysten toimivan johdon ja niiden omistajien mukana. Kyselyyn vastanneiden johtajien mukaan Suomessa valmistaudutaan aina seuraavaan pahaan ja huonoon, eikä lähdetä hakemaan uutta mahdollisuutta, arvioi Deloitten toimitusjohtaja Lari Hintsanen.
Kasvutavoitteiden rima pannaan alas, jotta se ei putoaisi. Riskejä yliarvioidaan ja mahdollisuuksia aliarvioidaan. Voitot jaetaan omistajille osinkoina, jos investointinäkymät ovat vähänkään sumuiset. Tekoälyä käytetään, mutta vain prosessien mutkien hiomiseen eikä uusiin avauksiin.
Kysely antaa uutta valoa sen pohdintaan, miksi Suomen talous kasvaa kituliaasti. Tähän asti tätä mietittäessä on keskitytty selviin numeraalisiin arvoihin ja mitattaviin faktoihin. Talousnobelisti Bengt Holmström totesi, että sitä saa, mitä mittaa. Koska kustannuskilpailukykyä on helpompi mitata kuin yritysjohtajien asenteita, keskitytään korjaamaan kustannuksia eikä asenteita.