Esikoiskirjailija Laura Airola on yksi ”niitä kuuluisia Airoloita”. Hän etsi pitkään paikkaansa, ja kun oma suunta viimein löytyi, se oli katketa vakavaan sairastumiseen.
Laura Airola julkaisi juuri esikoisromaaninsa, mutta kirjailija ei ole onnensa kukkuloilla. Hän elää raskasta elämänvaihetta.
– Kirjan julkaiseminen on tuntunut melkein synnytykseltä, ja sitä on seurannut yllättävä baby blues. Käyn myös parhaillaan läpi avioeroa pitkästä, nuoruudesta asti kestäneestä liitosta, Laura kertoo.
– Elämäähän sekin vain on. Mutta miksi isot asiat tuntuvat jostain syystä aina tapahtuvan samaan aikaan?
Lauran pitkään hauduteltu esikoisteos Mola mola on saanut inspiraationsa kirjailijan lapsuudenmaisemasta. Hän on kotoisin Kokkolasta ja on kasvanut legendaarisessa Ykspihlajassa. Kaksikerroksisesta hirsitalosta on ponnistanut Suomen kulttuurikenttään merkillisen lahjakas lapsikatras: kirjailijana nyt debytoiva Laura, Arppana tunnettu artisti Aaro Airola, sirkustaiteilija Sara Airola, Jussi-palkittu näyttelijä Oona Airola ja Kultaisella Venlalla palkittu näyttelijä Anna Airola.
Perheestä kertova tragikoominen romaani on fiktiivinen, mutta Laura käsittelee siinä myös omia kokemuksiaan.
– Kaikki on tällä hetkellä kaaoksessa, mutta minulla taitaakin olla Minna Canthin tapaan taipumuksena vältellä ”nukkuvaa, puolikuollutta elämää”.
Kokkolaan asettunut Laura käy usein työn puitteissa Helsingissä, vanhassa asuinkaupungissaan. Kuva: Panu Pälviä
Erilainen perhe
”Olen ymmärtänyt, että äidistäni Outi Airolasta oli vastenmielistä, kun he joutuivat isäni Tuomaksen kanssa muuttamaan Turusta takaisin Kokkolaan 1980-luvun alussa. Äitini opiskeli Turun yliopistossa, mutta kun isäni sai sellistikoulutukseen paikan Kokkolan konservatorioon, oli muutettava.
Ykspihlaja oli äitini mukaan tuolloin ankea paikka. Lähistön porukka oli alkoholisoitunutta ja työtöntä. Ilmapiiri oli suoraan sanottuna masentava. Äidin nuoruudessa 60-luvulla tunnelma oli vielä ollut eloisa. Niinpä äiti halusi palauttaa yhteisöllisyyden ihmisten pariin. Kotimme muodostuikin pian tukikohdaksi monenlaiselle tekemiselle.
En ymmärtänyt pitkään aikaan sitä, miksi meitä pidettiin taiteilijaperheenä. Totta kai tässä kohtaa elämää se on selvää, kun kaikki sisarukseni ovat nimekkäitä taiteilijoita, mutta en lapsena mieltänyt meitä kulttuuriperheeksi. Äitini on toimittaja, joka on aina tehnyt kaikenlaisia hommia. Isäni on ammatiltaan muusikko.
Kotimme lähistölle sataman reunalle ajautui kaikenlaista porukkaa, ja elämä oli värikästä. Vieressä oli iso tehdasalue, ja meillä pyöri paljon lainsuojatonta, laitapuolenkulkijaa ja työtöntä porukkaa. Arkemme oli varmaan aika boheemia. Omien lasteni kotiolot ovat erilaiset, mutta toisaalta aika oli eri.
”Sara, minä ja Oona joskus 1990-luvun puolessa välissä.” Kuva: Laura Airolan kuvakokoelma
Olimme vapaita kaikista odotuksista ja opettelimme paljon asioita omin päin. Taisin olla meistä ainoa, joka kävi läpi ala-asteen soittotunneilla konservatoriolla. Muut kyllästyivät nopeammin ja he halusivat tehdä omaehtoisemmin. Lauloimme kotona paljon porukalla ja harjoittelimme erilaisia esityksiä. En silti kokenut lapsena olevani taiteellisesti lahjakas.
En tuntenut turvattomuutta, mutta toisaalta lapselle vallitsevista olosuhteista tulee normaaleja. En pelännyt juoppoja, eikä kotonamme juurikaan käytetty alkoholia. Vasta, kun muutin pois kotoa, tajusin, että monissa kaupungeissa alkoholistit siivotaan pois näkyvistä. Meillä päin kaikki pyörivät samoissa paikoissa.”
Laura Airola joutui kaksi vuotta sitten aivoleikkaukseen. ”Kuoleman läheisyys jätti valtavan kiitollisuuden ja entistäkin syvemmän tarpeen käyttää kaikki päivät merkityksellisellä tavalla, esimerkiksi hyviä kirjoja lukemalla, lasten kanssa jalkapalloa pelaamalla ja taiteen parissa oleskelemalla.” Kuva: Panu Pälviä
Rakkaat sisarukset
”Omia lapsia seuraamalla on mahdollista eläytyä myös omaan lapsuuteen uudelleen.
Mietimme pitkään puolisoni kanssa sitä, miten kerromme lapsille erostamme. Se oli eron pelottavin asia.
Oli liikuttavaa, kun vihdoin saimme sanottua, että teillä on kohta kaksi kotia. Keskimmäinen kysyi ensimmäisenä, että saisiko hän nähdä vielä pikkuveljeään. Se oli hyvä esimerkki siitä, että lapselle on ihan sama, mitä vanhemmat sekoilevat. Sisarukset ovat heille koko elämä, vertaisia, ja vanhemmat toissijaisia.
Se on myös oma kokemukseni. Sisarukset ovat elämäni tärkeimpiä ihmisiä. He ovat se todellisuus, joiden kanssa elän samaa elämää. Olemme monella mittapuulla tiiviisti toistemme kanssa tekemisissä. Rakastan sisaruksiani, mutta meillä on myös tosi repiviä riitoja. Yhteiset kokemukset ovat kuitenkin liimanneet meidät pysyvästi yhteen.”
Rakastan sisaruksiani, mutta meillä on myös tosi repiviä riitoja.
Kiemurainen polku
”Tieni kirjoittajaksi ei ole ollut selkeä. Lapsena kirjoitin paljon ja ilman estoja. Tein esimerkiksi laulun tekstejä ja näytelmiä, joita esitimme sisarusteni kanssa Ykspihlajassa.
”Tässä olen ehkä 12-vuotias ja lähdössä ensimmäistä kertaa Kilju rock -tapahtumaan siskoni kanssa.” Kuva: Laura Airolan kuvakokoelma
Olen aina ollut kiinnostunut vähän kaikesta. Kun aloitin journalistiikan opinnot Jyväskylässä parikymppisenä, olin ensimmäistä kertaa sellaisella paikkakunnalla Suomessa, jossa saatoin kuulla venäjää kadulla. Kieli oli minusta yksinkertaisesti kaunis. Aamuvarhain, kun lopetin siivousvuoroni yliopiston kampuksella, kävelin suoraan venäjäntunneille. Opin kielen nopeasti ja päädyin varmaankin sen takia opiskelemaan Venäjälle.
Tapasin puolisoni juuri ennen kuin muutin opintojen perässä Jyväskylään. Sieltä lähdin useita kertoja vaihtoon, ensin Tšekin pääkaupunki Prahaan, sitten Jaroslavliin Venäjälle ja sitten vielä Georgiaan Tbilisiin.
Olin Georgiassa, kun aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Emme siis juurikaan ehtineet asua yhdessä samalla paikkakunnalla ennen lapsen syntymää. Huomasin raskauden juuri ennen Georgiaan lähtöä, mutta päätin lähteä silti. Tapasin sattumalta Tbilisissä suomalaisen kätilön, joka auttoi ja neuvoi, missä käydä ultraäänitutkimuksessa.”
Takaisin Kokkolaan
”Olin pitkään vähän hakoteillä elämäni suhteen. Ensimmäisen lapsen myötä aloin miettiä, mitä oikeastaan halusin tehdä elämälläni. Siskoni alkoivat tehdä teatteria ja elokuvia, ja minäkin imeydyin takaisin taidepiireihin. Työskentelin Helsingin Sanomissa ja elätin itseni journalismilla. Sain lisää lapsia.
Kolmekymppisenä koin suurta epävarmuutta siitä, oliko uutistoimitus minulle oikea paikka. Korona oli viimeinen niitti. Samoihin aikoihin saimme siskoni kanssa yhteisen apurahan teatterijuttuun, jonka takia jouduin perumaan kesäpestini Hesarin ulkomaantoimituksessa. Jätin hohdokkaalta kuulostaneen Hesari-pestin pienen teatterijutun takia, vaikka en tiennyt käsikirjoittamisesta oikeastaan yhtään mitään. Se oli varmaan ratkaiseva päätös.
”Kuvassa minä nuorimman poikani kanssa muutama vuosi sitten.”
Tein keikkahommia Hesariin vielä aloittaessani kirjoittamisen opinnot Taideyliopistossa vuonna 2021. Silloin olin todella väsynyt kahden alle 2-vuotiaan ja yhden koululaisen äiti. Niihin aikoihin aloin menettää uskoni myös itseeni toimittajana.
Kun sain luovan kirjoittamisen opintoni valmiiksi, muutimme perheeni kanssa Helsingistä Kokkolaan. Lasten kanssa oli ollut hankaluuksia löytää hyvää ja järkevänhintaista asuntoa, ja halusimme lähemmäs mummoloita.
Paluu Kokkolaan ei todellakaan ollut sujuva, vaan päällimmäinen tunne oli kauhu. En voinut uskoa, että olin takaisin lähtöpisteessä. Nyt ajattelen, että ratkaisu oli ehdottomasti oikea. En muuttaisi lasten kanssa missään nimessä takaisin Helsinkiin.
Paluu Kokkolaan todellakaan ollut sujuva, vaan päällimmäinen tunne oli kauhu.
Elämä Kokkolassa on helpompaa. Minulla on enemmän aikaa kirjoittaa, enkä tarvitse niin paljon rahaa arkielämän pyörittämiseen. En kuitenkaan muuttanut takaisin Ykspihlajaan. Sellainen henkinen etäisyys täytyi ottaa.”
Kuoleman äärellä
”Ajattelin, että elämä helpottaa Kokkolaan muuton myötä. Saimme apua lastenhoidon kanssa, ja sain ensimmäistä kertaa henkilökohtaisen vuosiapurahan kirjalliseen työskentelyyn. Sen avulla kirjoitin romaanin valmistumiseni jälkeen.
Ehdin olla apurahansaajana kuukauden ajan ennen kuin päästäni löytyi jotain, mikä näytti pahanlaatuiselta aivokasvaimelta. Minut lähetettiin kiireellisesti leikkaukseen Oulun yliopistolliseen sairaalaan.
Leikkauspöydällä selvisi, että kyseessä olikin kavernooma, eli aivoverisuoniepämuodostuma, joka oli syystä tai toisesta puhjennut. Kuten kirurgi asian ilmaisi, hän ’nyppäisi sen leikkaussalissa aggressiivisesti pois’, ja kalloni ommeltiin takaisin kiinni.
Kavernooma ei uusi eikä vaadi seurantaa. Minulla oli ollut se luultavasti syntymästäni saakka. En todennäköisesti koskaan saa selville, miksi se puhkesi.
Kuolemanpelkoni hävisi, koska ehdin jo hyväksyä, että kohta minua ei enää ole. Kun selvisi, ettei kyseessä olekaan kuolemantuomio, aloin potea selviytymisestäni syyllisyyttä. Makasin teho-osastolla ja samaan aikaan vieressäni kuoli ihmisiä.
Kuolemanpelkoni hävisi, koska ehdin jo hyväksyä, että kohta minua ei enää ole.
Toipuminen vaati aikaa ja neuropsykologin kuntoutusta. Vaikka leikkaus oli onnistunut, huomasin muuttuneeni ihmisenä. Olin masentunut monta kuukautta ja ajattelin, ettei kirjoittamisesta tule enää koskaan mitään.
Puolen vuoden jälkeen nousin kuopasta. Siihen mennessä olin opetellut kuuntelemaan itseäni. Se oli itselleni uusi asia. Aiemmin olin ohittanut moiset jutut. Ymmärsin, että ihmisen on pakko elää itseään varten. Olen aina kokenut velvollisuudentuntoa ja pelastajasyndroomaa. Nyt, kun sain elämäni takaisin, olen ymmärtänyt, että minun täytyy elää myös omaa elämääni.
Olen kokenut lapsesta asti vahvaa tarvetta kontrolloida. Se on varmasti liittynyt lapsuudenkotini arvaamattomuuteen ja kaoottisuuteen. Aiemmin minulla oli illuusio, että voin vaikuttaa kaikkeen. Kavernooma oli kuitenkin asia, jolle en voinut yhtään mitään. Se auttoi luopumaan kontrollista muussakin elämässä: piti hyväksyä, että kaikki on kaaosta ja että elämä on toisinaan kärsimystä. Nyt haluan keskittyä hyvään ja kauniiseen. Aika ei ole loputonta.”
Laura Airola
38-vuotias kirjailija ja filosofian ja taiteen maisteri on kotoisin Kokkolasta. Työskennellyt toimittajana muun muassa Helsingin Sanomissa. Perheeseen kuuluu kolme lasta, jotka ovat iältään 6-, 7- ja 12-vuotiaita. Julkaisi Mola mola -esikoisromaaninsa toukokuun alussa. Harrastaa lintujen tarkkailua.