Riika Tauriainen

Suosittelisin jokaista suomalaista katsomaan tulevana lauantaina Euroviisujen finaalin sijasta nyt elokuvateattereissa pyörivän Iron Maiden -dokumentin, vaikka voitto napsahtaisi Suomelle, kirjoittaa Iltalehden toimittaja Riika Tauriainen.

Tänään klo 10:31

Minä rakastan Euroviisuja, enkä välitä tippaakaan hevimetallista.

Mutta silti suosittelisin jokaista suomalaista katsomaan tulevana lauantaina Euroviisujen finaalin sijasta nyt elokuvateattereissa pyörivän Iron Maidenin 50-vuotisjuhladokumentin.

Olen tätä mieltä, vaikka voitto napsahtaisi omalle kaksikollemme, Pete Parkkoselle ja Linda Lampeniukselle.

Syy tähän on selkeä. Mahtipontinen, fanikulttuurista kertova Iron Maiden -dokumentti muistuttaa, että musiikin tehtävä on rikkoa rajoja ja tuoda ihmiset yhteen.

Kuulostaako Euroviisujen visiolta? Väittäisin, että kyllä. Mutta Euroviisut eivät ole hetkeen repineet ihmisiä näin erilleen, kuin nyt.

Minä, joka en lainkaan kuuntele hevimetallia ja kuulokkeissani soi popin ruotsalainen prinsessa Zara Larsson, liikutuin kyyneliin Iron Maidenin dokumentin aikana. Yhdessä kohtauksessa yhtye soitti ensimmäistä kertaa stadionkeikan rautaesiripun aikana Puolassa vuonna 1984.

Puola oli tuolloin vielä neuvostovaikutteinen kommunistinen diktatuuri. Mietin, miten merkittävä ja hieno hetki se oli unohdetuille puolalaisille. Maassa, jossa ei ollut edes levykauppoja. Jopa keikan eturivissä olleet puolalaissotilaat kääntyivät parin ensimmäisen kappaleen jälkeen kohti lavaa ja jammailivat koko keikan ajan.

Musiikissa on sellaista voimaa, sellaista tunnetta, jota emme lehtiartikkeleihin saa kirjoitettua. Taide on aina poliittista. Musiikki on poliittista. Euroviisutkin ovat poliittista.

Siksi mietin Euroviisuja tämän Puolan keikan aikana. Viisut luotiin alun perin yhdistämään Eurooppaa. Nyt, kun sitä kaikkein eniten tarvitsisimme, kun polarisaatio repii ihmisiä erilleen ja maailman turvallisuuspoliittinen tilanne on epävakaa, viisut eivät täytä tätä tehtävää.

Miksi emme Eurooppana seiso yhteisessä linjassa? Onko syynä se, että tapetut lapset ovat ruskeita palestiinalaisia? Onko tämä vain aika, joka näyttää maailmalle sen, että Euroopassa suljetaan silmät, ettei tulisi epämukava olo?

Viisujen historian aikana on käyty läpi monenlaisia, ennennäkemättömiä kriisejä maailmassa.

Viimeisin on ihan tältä vuosikymmeneltä. Venäjä sai vuonna 2022 kiellon viisuihin, kun se aloitti laajamittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa. Se oli enemmän kuin oikein. Muistan, kun koko kevään toimittajat uutisoivat Ukrainan sodasta. Kuolleista, haavoittuneista, kotinsa menettäneistä. Kun Ukraina voitti viisut, itkin. Solidaarisuudesta. Se pieni toivo yhteisöllisyydestä oli merkittävää.

Sen jälkeen tätä samaa yhteisöllisyyttä ei ole näkynyt. Eikä sitä tule olemaan niin kauan kuin Euroopan yleisradio EBU sallii Israelin osallistuvan kisoihin.

Viime vuonna sivusilmällä katsoin finaalien ääntenlaskentaa ja mietin, että nytkö se Israel voittaa. Tämä tapahtui viisukatsojien silmien edessä. Ruudun läpi paistoi jännitys, että järjestetäänkö tämän vuoden kilpailu maassa, joka tappaa kymmeniätuhansia naisia ja lapsia.

Ahdistus samasta asiasta on edelleen läsnä tänäkin vuonna, kun EBU jatkaa vaikenemistaan, eikä tähän puututa.

Israel on edelleen saanut osallistua viisuihin, vaikka Israel on tappanut yli 70 000 palestiinalaista syksystä 2023 lähtien. Jopa Israel on myöntänyt tämän arvion suurin piirtein todeksi. Tänä aikana kuolleista yli puolet on naisia ja lapsia.

Nykyinen sota alkoi 7. lokakuuta 2023, kun palestiinalainen äärijärjestö Hamas teki yllätyshyökkäyksen Israeliin. Hyökkääjät iskivät muun muassa sotilastukikohtiin ja musiikkifestivaaleille, ja yli tuhat ihmistä sai surmansa. Tämän seurauksena Israel aloitti laajan sotilasoperaation Gazassa.

Sota on aiheuttanut Gazassa valtavaa tuhoa ja kärsimystä. YK:n asettama riippumaton tutkijaryhmä julkaisi vuonna 2025 raportin, jossa se arvioi Israelin toimia sodan alkamisesta lähtien. Raportin mukaan Israelin viranomaiset ja armeija ovat syyllistyneet useisiin tekoihin, jotka täyttävät kansainvälisessä oikeudessa määritellyt kansanmurhan tunnusmerkit.

On jo vuodesta 2024 lähtien ollut selkeää, mikä on pelin henki Euroviisuissa. Viisumaailmassa on valtavasti faneja, jotka rakastavat kevään huipennusta.

Minäkin olen yksi heistä. Lapsuuteni lämpimiä muistoja ovat, kun finaali pyörii televisiossa ja me lapset saimme valvoa tavallista pidempään. Muistan, kun Lordi voitti.

Muistan myös sen, kun nyt aikuisiällä olimme ystävien kanssa television ääressä ja jännitimme, miten Käärijälle käy. Oli päällä ”käärijänvihreää”, drinkit vihreitä ja sama teema toistui silmämeikissä. Ja sitten tuli se musertava tappio Ruotsille.

Jos Suomi nyt voittaa viisut, se ei tuo kansaa yhteen, vaikka moni siitä haaveilee. Miten voimme olla yhdessä iloinen kansa, kun sisällä on niin suuri ristiriita?

Muistutan myös, ettei vastuuta voi vierittää vain fanien ja artistien päälle. Taustalla pyörivät isommat rattaat, EBU:n ja Suomessa Ylen. Vaikeneminen yleisradioilta on tietoinen valinta. Monet maat, kuten Espanja, Alankomaat ja Irlanti, pitivät selkärankansa ja boikotoivat viisuja. Yle ei. Sadat suomalaiset artistitkin vaativat tätä, mutta ei.

Minun haaveissani on yhtenäinen Eurooppa, joka puolustaa ihmisoikeuksia ympäri maailman. Ei Eurooppa, joka haluaa sulkea silmänsä.