Kotimaisessa kamppailu-urheilussa on tapahtunut mullistus, kirjoittaa urheilutoimittaja Lotta Loikkanen.
Täpötäysi Nokia areena huutaa, huokaa ja kohahtelee.
Muutama vuosi sitten kukaan tuskin olisi voinut ajatellakaan, että Suomessa järjestettäisiin näin valtavia kamppailuiltoja. Ja että pääosassa olisivat kotimaiset kamppailutähdet.
Ehkä joku olisi osannut nimetä Makwan Amirkhanin, mutta nyt tuttuja ovat sellaiset nimet kuin Theo Kolehmainen, Sani Brännfors, Abdul Hussein, Magamed Gadiev, Olli Santalahti.
Kotimaisessa kamppailu-urheilussa on tapahtunut mullistus.
Ice Cage on luonut ilmiön, joka on tehnyt kamppailu-urheilusta varteenotettavan uravaihtoehdon. Moni kamppailija on tottunut nollapalkkioihin, mutta nyt kotimaisilla kärkiottelijoilla on mahdollista saada merkittäviä rahasummia. Gadiev kertoi yli kymppitonnin palkkiosta, Abdul Hussein taas on todennut, että Ice Cagen palkkiot ovat varsin kilpailukykyisiä UFC:n alkutaipaleen palkkioiden kanssa.
Ja koska hype on iso, on paljon muitakin tapahtumia. Suomessa myydään nyt jäähalleja täyteen kamppailulla useillakin paikkakunnilla.
Pitkään on pohdittu, kuinka suomalaiset murtautuisivat lajin pääorganisaatioon UFC:hen. Nyt tänne on mahdollista tuoda entisiä UFC-veteraaneja, jotka voivat toimia polkuna eteenpäin. Kovia otteluita ei ole enää pakko hakea ulkomailta. Ja toisaalta, jos meno jatkuu samanlaisena, niin kannattaako kotimaisilta markkinoilta edes poistua?
Max Hynninen on luonut ilmiön, joka on kasvanut kuin extrahiivalla ryyditetty pullataikina. Taustalla on kovaa työtä ja intohimoa lajiin. Kädet ovat viuhuneet vinhaan somevideoilla.
Tapahtumat ovat kasvaneet ja menneet koko ajan ammattimaisempaan suuntaan, mutta silti eräänlainen kotikutoisuus on edelleen läsnä. Ja toivottavasti se ei ihan täysin katoakaan.
Näin isoksi kasvanut ilmiö ja organisaatio tuo mukanaan näkyvyyttä ja valtaa, mutta myös vastuuta. Matkan varrella on annettu kritiikkiä siitä, ettei ottelijoiden terveys ole aina ollut etusijalla. Esimerkiksi pikkuhanskojen käyttö pystyotteluissa on voinut aiheuttaa käsivammoja nyrkkeilyhanskoihin tottuneille. Nyt kuitenkin tarjolla on ollut isompiakin hanskoja.
Myös lauantain iltaan kaavailtu ottelu Abdul Husseinin ja Juho Tolppolan välillä aiheutti huolta entisen nyrkkeilijän terveydentilaan liittyen. Onneksi se ottelu peruuntui.
Suurella viihdearvolla rakennetut illat ovat tarjoilleet show’ta ja urheilua, mutta tällä kertaa urheilu tuntui lopulta olevan enemmän keskiössä.
Nokia areenan illan pääottelu oli ennakkoon ajatellen selkeästi yleisön mieleen, vaikka moni kamppailulajeihin vihkiytynyt ei sitä arvostanutkaan. Mediapunnituksessa yleisö kiljui mukana, kun ottelijat aukoivat päätä toisilleen.
Amirkhani otti odotetusti voiton, mutta Stagala haastoi kokenutta vapaaottelijaa ja oli kehittynyt nyrkkeilijänä. Voiton jälkeiset tunnelmat olivat molemmilla yllättävän maltilliset.
Haastattelupisteellä areenan takatiloissa ottelijat jopa halasivat toisiaan, kumpikin varmasti jo uupuneena ”markkinointiin”. Yleisö taas vaikutti lähinnä pettyneeltä, koska kaipasi rajumpaa jälkeä.
Illan urheilullisinta antia tarjoili kuitenkin Sani Brännfors. Hän otti ensin vakuuttavan keskeytysvoiton UFC-veteraani Justine Kishista. Sen jälkeen hän torui yleisöä, joka buuasi vastustajalle. ”Pieni kunnioitus aina, me ollaan se show”, hän muistutti.