Nicolas Cage tekee keskiviikkona 27. toukokuuta Prime Videossa kokonaisuudessaan julkaistussa Spider-Noir -sarjassa pitkän uransa ensimmäisen tv-pääosaroolinsa. Kahdeksasta noin 45 minuutin mittaisesta jaksosta koostuva Marvel-kertomus perustuu alun perin varttuneemmille lukijoille suunnattuun Spider-Man Noir -sarjakuvaan.
1930-luvun lama-ajan New Yorkiin sijoittuva tv-adaptaatio on väkivaltainen ja synkkä, mutta myös kieli poskessa itselleen naurava sekasotku. Tämän rinnakkaistodellisuuden Hämähäkkimies on Peter Parkeria varttuneempi Ben Reilly. Cagen esittämän Hämiksen päivätyö on yksityisetsivä. Öisin hän jahtaa rikollisia epämiellyttävän näköinen iso villasukka päässään The Spider -supersankarina.
Ikäistään esittävän Cagen hahmo on jo kertaalleen päättänyt lopettaa omankädenoikeudenjakamisen. Tahallisen kliseinen, viinaanmenevä Ben Reilly pärjää kehnosti etsivänä.
Spider-Noir on Sonyn tekemä Marvel-sarja, joka muistuttaa Disney+:n supersankariseikkailuja enemmän Netflixin Marvel-tyhjäkäyntitekeleitä.
Vakava, täystollo ja eri genrejä sekoittava sarja ei tiedä itsekään mikä se oikein haluaa olla. Klassikkoelokuvia lainailevat kohtaukset ovat ihan hauskaa katsottavaa leffafanille. Reippaasti parempien tekeleiden pariin ohjaavana sarjan nimi voisi olla yhtä hyvin Noir for Dummies.
Noir-etsiväkuvio kaikkine mahdollisine kliseineen on silti uutuuden parasta antia. Supersankaritarina on peruskauraa. Sen liki jokaisen juonenkänteen arvaa jo viimeistään toisen jakson aikana.
Kuva: © Amazon Content Services LLC
Cage ja Humphrey Bogart
Cage lainasi ääntään loistavassa Spider-Man: Into The Spider-Verse -elokuvassa Spider-Noir-hahmolle ja varasti jokaisen kohtauksen, jossa oli mukana.
Vuonna 2009 alkaneessa Spider-Man Noir -sarjakuvassa sankari oli kuin Raymond Chandlerin rustaama versio tutusta hahmosta. Kovaksikeitetty Peter Parker keskellä lamankourimaa New Yorkia toimi sarjakuvan sivuilla yllättävän hyvin.
Into the Spider-Verse -animaatioversiolla ei ollut juurikaan tekemistä sarjakuvan kanssa. Uutuussarjan päähenkilö puolestaan poikkeaa animaatioelokuvan Hämiksestä.
Spider-Noirissa seittisinko ei ole Peter Parker, vaan varta vasten Cagelle käsikirjoitettu noin kuuskymppinen Ben Reilly. Syy täysin uuteen hahmoon lienee se, että Marvelin multiversumisaagassakin liki eläkeikäinen, parhaat päivänsä nähnyt ja viinanmenevä Peter Parker olisi ollut hankalasti nieltävä tapaus.
Kuluneen supersankaritarinan takia Spider-Noiria on hankala suositella edes kovimmille Marvel-faneille. Sarja on ennen kaikkea noir-kliseillä leikittelevä Nicolas Cage -show, jossa supervoimat ovat toissijaisessa asemassa.
Parasta tekeleessä on osin hillitty Cage, jonka päähenkilö on silkkaa Humphrey Bogartia. Cagen imitaatio keikkuu tahallaan lähellä reunaa, uhaten livetä pelkäksi parodiaksi.
Reilly-etsivän ympärillä hyrrää kasa noir-arkkityyppejä. Paketti toimii parhaiten olleessaan rehellinen noir-pastissi. Kehnoimmillaan sarja on pakottaessaan kunnianosoituksensa väkisin osaksi Hämis-narratiivia.
Kuva: © Amazon Content Services LLC
Menneisyyden traumat
The Spider on kaupungin ainoa supersankari, joka on jättänyt katoilla kiikkumisen taakseen henkilökohtaisen tragedian takia. Rahat jatkuvasti lopussa viskiä kittaava mies kamppailee syyllisyyden ja katumuksen kourissa. Supersankarihommat olivat osasyynä hänen kihlattunsa murhaan.
Menneisyyden trauma on tärkein teema myös useimpien sivuosahahmojen kohdalla.
Uusi etsivätyökeikka pakottaa miehen vetämään supersankarikuteet uudelleen niskaansa. Perusjuonikuvioiden lähtiessä lopulta kunnolla käyntiin sarja jää raivostuttavaan suoratoistotyyliin jurnuttamaan paikoilleen usean jakson ajaksi.
Vasta loppupuolella alkaa taas tapahtua.
Noin kuuden tunnin mittaan venytetyssä kokonaisuudessa on laajasta hahmogalleriasta huolimatta aineksia hädin tuskin edes 90 minuutin täyspitkään elokuvaan. Koko homma tehdään selväksi jo ensimmäisen episodin ekspositiotulvan myötä. Cagen kertojaääni tiivistää tilanteensa muutamaan minuuttiin, tehden kaikesta ennalta-arvattavaa.
Sivuosissa nähdään muun muassa yksityisetsiväpuljun pystyssä pitävä Janet-sihteeri (Karen Rodriguez). Aina loistava Brendan Gleeson voisi esittää irlantilaismafiapomo Silvermanea vaikka unissaan.
Kuva: © Amazon Content Services LLC
Visuaalit vakuuttavat
Pakollinen femme fatale on sarjisversiosta reippaasti poikkeava Cat Hardy (Li Jun Li). Muutama ensimmäisen maailmansodan veteraani saa supervoimia ja alkaa pahishommiin. Kantaa sarja ottaa vain näyttämällä köyhyydessä eläviä sodasta palanneita. Se, että he ovat palvelleet samassa yksikössä kuin sankarimme ei ole spoileri, vaan heti arvattava asia.
Reillyn Hämis-voimat ovat peräisin sodassa kohdatun ihmishämähäkki-sekasikiön puremasta.
Kuvioissa häärii apuna myös sarjakuvien sivuilta tuttu ja tietyn sortin Peter Parkerin siviiliminän korvike Robbie Robertson (Lamorne Morris), entinen Daily Bugle -lehden reportteri. Ilkiösastolta löytyy muutama sarjan tyyliin näppärästi muokattu superpahis.
Päähenkilön vastentahtoisen supersankariuden ohella kaikki juonikäänteet ovat loppuunkaluttua kamaa, osin aivan tahallisesti. Vaikka Spider-Noir kuinka yrittää nauraa eri genrejen konventioille, niin se ei tee niistä yhtään vähemmän tylsiä.
Gangsteripomo selvittämässä kuka petti hänet, pahiksen pulassa oleva femme fatale -naisystävä, mafioson alaisiksi päätynet veteraanit, korruptoituneet poliitikot ja niin edelleen ja edelleen..
Visuaalisesti Spider-Noir on paikoin oikein näyttävä. Suurin ongelma on se, ettei sarja osaa päättää mikä se haluaa olla. Syvään noir-klassikoille kumartava tekele esittelee täysin vakavasti itseään paremmat inspiraationlähteensä, mutta myös larppaa niitä liki parodiana.
Kuva: © Amazon MGM Studios
Omaa kivaa
Nicolas Cage tekee pääosassa parhaansa, pääosin hyvinkin hillitysti. Tarpeen vaatiessa tuttu eksentrikko pääsee irti. Meemi-osaston rage-Cagea sarjassa ei oikeastaan nähdä.
Vanhan ajan filmiä muistuttavaksi lavastetun, vaatetetun ja kuvatun mashupin maailma herää henkiin vain hetkittäin. Taustalla green screenin sijaan selvästi näkyvät matte-maalaukset, setit ja kameran edessä tehdyt tehosteet on toteutettu kunnianhimoisesti. Kokonaisuutena sarjan todellisuus tuntuu harmi kyllä enemmän parodialta kuin pastissilta.
Klassikoista lainattu 1930-luvun puhetapa toimisi paremmin rehellisesti komediaksi keikautettuna. Vakavasti lausuttuna lainit ovat turruttavan typerää sanailua.
Katsojan sijaan hauskaa tuntuu olevan vain Nicolas Cagella, joka onneksi irrottelee loppua kohden yhä cagemaisemmin. Syynä lienee se, että joka roolinsa intohimoisesti hoitava cinefiili on päätynyt viihdyttämään itseään tajutessaan materiaalin kaipaavan enemmän kahjoa energiaa.
Spider-Man-elokuvia lukuun ottamatta Sonyn Marvel-tekeleet ovat viime vuosina olleet esimerkiksi Kravenin, Morbiuksen ja Madame Webin tasoisia tuotoksia. Supersankarifanina tunnetun Cagen mukanaolo uransa ensimmäisessä tv-sarjassa sai odottamaan Spider-Noirilta aivan liikoja.
Kuva: © Amazon Content Services LLC
Mustavalkoinen vai väriversio?
Sarja on tarjolla Prime Videossa sekä värillisenä että mustavalkoversiona, joista pääosanesittäjä on toivonut jälkimmäisen johdattavan katsojat noir-leffaklassikkojen pariin. Molemmat ovat visuaalisesti komeita, mutta mustavalkoinen vie silkkana pastissina voiton.
Se korostaa esimerkiksi noir-leffojen vinoja dutch angle -kuvakulmia, pitkän vaanivia varjoja ja imaisee keinotekoisen oloista väriversiota paremmin sisään maailmaansa.
Värillinen vaihtoehto näyttää kyllä juuri siltä mitä tekijät ovat ajaneet takaa, eli ikään kuin jälkikäteen väritetyltä mustavalkofilmiltä. Väriversiossa korostuu kuitenkin liikaa lavasteiden teatterimaisuus.
Spider-Noir-sarja yrittää leikitellä mahdollisimman kuluneilla supersankari -ja noir-kliseillä. Tunnelmasta toiseen turhan tiuhaan poukkoileva jurnutus ei uskalla vetää tyyliä täysillä läskiksi. Lopputulos on sen sataan kertaan nähty toisto molempien genrejen peruspalikoista.
Komeiden visuaalien keskellä Nicolas Cage heittäytyy pieteetillä rooliinsa. Erityisesti puolivälin paikkeilla Prime Video -sarja on silkkaa netflixmäistä taustamelua mainiosta pääosanesittäjästä huolimatta.