Julia Viskari
Kun dokumentti ei enää pyri silottelemaan totuutta, vaan näyttää kohteensa sellaisena kuin hän toimii ja puhuu, katsojalle ei jää paljon tulkinnanvaraa, kirjoittaa Iltalehden toimittaja Julia Viskari.
Eilen klo 21:16
Aleksanteri Kivimäen rikoksia käsittelevä dokumenttisarja on herättänyt kritiikkiä jo ennen julkaisuaan. Elle Laitila
HBO Maxin dokumenttisarja Most Wanted: Julius Kivimäki on herättänyt laajaa keskustelua siitä, miksi tuomittu rikollinen saa mahdollisuuden puhua dokumentissa.
Sarja käsittelee Vastaamo-tietomurrosta tunnetuksi tulleen hakkeri Aleksanteri Kivimäen (ent. Julius Kivimäki) tekemiä rikoksia. Huolta on herättänyt myös se, antaako se Kivimäestä ja hänen rikoksistaan romantisoivan kuvan.
Sarjan katsominen kuitenkin osoittaa, että dokumentin ote ei ole romantisoiva, vaan paljastava: se tuo esiin henkilön, jonka omat sanat ja eleet kertovat enemmän kuin yksikään ulkopuolinen arvio hänestä.
Erityisesti Kivimäen mukanaolo dokumentissa herätti huolta siitä, että hänen rikoksensa saisivat lisää huomiota tai että hän näyttäytyisi jopa sympaattisessa valossa. Käytännössä dokumentti tekee kuitenkin päinvastoin.
Kivimäen esiintyminen kameran edessä on kylmää ja tylyä. Uhrien kokemuksia ja omia rikoksiaan hän vähättelee, eikä tunne tekojensa vuoksi katumusta. Vankilasellistä käsin hän antaa itsestään ylimielisen ja itsekeskeisen kuvan. Joissain haastatteluissa hän jopa naureskelee rikoksilleen.
Tällaiset kommentit tekijän suusta eivät anna tilaa katsojan myötätunnolle, vaan alleviivaavat itsekästä ja välinpitämätöntä asennetta.
Dokumentti ei kuitenkaan nojaa pelkästään Kivimäen esiintymiseen. Hänen tarinaansa täydentävät muun muassa FBI:n tutkijat ja tietoturva-asiantuntijat, jotka valottavat hänen toimintansa laajuutta ja seurauksia.
Ääneen pääsevät myös uhrit. Dokumentti onnistuu taitavasti käsittelemään rikoksia korostaen uhrien kokemuksia ja paljastaen samalla tietoturvalainsäädännön sudenkuoppia.
Yksi sarjassa esiintyvistä asiantuntijoista on FBI:n agentti Nathan Burrows. HBO Max
Näiden asiantuntijapuheenvuorojen ja Kivimäen oman esiintymisen yhdistelmä tekee dokumentista vakuuttavan. Jos dokumentissa olisi pyritty rikollisromantiikkaan, se olisi voinut keskittyä Kivimäen pakomatkojen jännitykseen tai medianäkyvyyteen. Nyt se keskittyy kokonaiskuvaan rikoksien laajuudesta ja tekijän kylmästä välinpitämättömyydestä.
On toki mahdollista väittää, että dokumentin leikkausvalinnat vaikuttavat siihen, millainen kuva lopulta syntyy. Sekä asiantuntijoiden analyysit että Kivimäen omat sanat maalaavat samanlaisen kokonaisuuden, on vaikea nähdä tulkintaa täysin epäoikeudenmukaisena.
On totta, että dokumentti tuo Kivimäelle näkyvyyttä, mutta sen merkitys on vielä tekijääkin suurempi: se lisää yleistä tietoisuutta kyberrikoksista ja niiden seurauksista. Dokumentti onnistuu avaamaan ilmiön ja tekemään sen katsojalle ymmärrettäväksi.
Most Wanted: Julius Kivimäki ei ehkä ole katsojalle neutraali kertomus, mutta se on selkeä. Se ei rakenna rikollisen glamouria, vaan paljastaa tekijän raadollisuuden ja vastuuttoman asenteen.
Yksi sarjan keskeisistä kysymyksistä on, kuka Kivimäki todella on. Lopputulos ei ole rikoselokuvan ikoninen hahmo, vaan kuvaus kyberrikollisesta, joka on vankilan betoniseinien lisäksi oman egonsa vanki.