Anu Sinisalo ja Maarit Poussa ystävystyivät Kuumia aaltoja -komediaa tehdessään.
Milloin tapasitte ensimmäisen kerran?
Maarit: Olemme joskus hymyilleet samoissa pöydissä, mutta varsinaisesti tapasimme toisemme vasta, kun otimme keväällä promokuvia Kuumia aaltoja -tuotantoon Aleksanterin teatterissa. Anu teki minuun heti vaikutuksen, kun hän huolehti, että minulla oli tarpeeksi vettä istuessani maskissa. Ajattelin, että tuossa on aika kiva tyyppi!
Anu: Maarit toi tullessaan tosi hyvän energian. Kun meitä on esityksessä vain kaksi, on tosi tärkeää, että kykenemme tekemään töitä yhdessä. Kun näin Maaritin, ajattelin heti, että ei meillä ole mitään hätää, me pärjäämme kyllä. Julistekuvauksen aikana Kaija Koon musiikki pauhasi ja lauloimme mukana. Se kuulosti ihan järkyttävän hirveältä, mutta meillä oli hauskaa.
Kun saitte tietää näyttelevänne yhdessä, googlasitteko toisianne?
Anu: Halusin tutustua Maaritiin ensin ihan itse. Sanoinkin hänelle silloin alussa, etten tiedä sinusta mitään. Sitten myöhemmin törmäsimme toisiimme ihan sattumalta Kaunis rietas onnellinen -elokuvan kutsuvierasensi-illassa ja päädyimme lörpöttelemään koko illan yhdessä.
Maarit: Sinä iltana meillä klikkasi! Ihan kuin olisimme sopineet tapaavamme ensi-illassa. Yhtäkkiä vietimme aikaa yhdessä, ja meillä oli tosi hauskaa myös Taulu-ravintolassa jatkoilla. Se oli niin luonnollista ja helppoa. Olemme molemmat horoskoopiltamme kaloja, ja se ehkä selittää osittain jotain. En tunne astrologiaa kovin hyvin, mutta on minulle käynyt ennenkin niin, että huomaan törmääväni ihmisessä johonkin tuttuuden tunteeseen. Anussa se oli.
Kuinka helppoa ystävystyminen oikeasti on näyttelijän ammatissa?
Anu: Ei se niin helppoa ole. Tässä työssä on pakko päästää ihmisiä iholle. Usein kyse on työystävyydestä. Arkisia asioita ei jaeta kaikille, mutta työystävyys jatkuu taas, kun seuraavan kerran kohdataan. Minä tarvitsen tuotannossa myös ympärilleni ”turvaihmisiä”, joihin voin luottaa silloinkin, kun epävarmuus iskee.
Arvostan myös sitä, että jos on jostain syystä huono päivä, siitä voi sanoa suoraan. Minun ei tarvitse tietää miksi, mutta sen ääneen sanominen helpottaa työskentelyä.
Maarit: Tässä työssä väkisinkin yksityiselämä, oli kyse sitten erosta, rakastumisesta tai mistä vain järisyttävästä asiasta, läikkyy työelämään. Meillä molemmilla on ollut aika työteliäs kevät ja lähipiirissä kaikenlaista. Minun stressikäyttäytymiseni ilmenee usein niin, että panen kutosvaihteen päälle ja pusken vain eteenpäin. Yhden puhelumme jälkeen tajusin, että minusta oli tullut jyrä, ja halusin pahoitella sitä heti Anulle.
Anu: Meillä molemmilla eletty elämä on tuonut tässä vaiheessa jo aika paljon lisää armollisuutta muita ja itseä kohtaan. Sitä on pidemmät piuhat itsensä ja muiden kanssa. ”Tämäkin menee ohi”, on hyvä ajatus.
Teillä on seitsemän vuotta ikäeroa. Näkyykö se mitenkään välillänne?
Maarit: Ei. Olen vain ajatellut, että olemme samanikäisiä. Minua on vähän ärsyttänyt se, että naisen ikä pitäisi lakaista jonnekin piiloon. Että sitä ei saisi kysyä tai vastataan, että minun kameraikäni on tämä. Olen tasan 53-vuotias ja jokainen vuosi on ansaittu ja eletty!
Anu: Maailma on kyllä muuttunut niin paljon, kun ajatellaan sitä, miltä minkäkin ikäisen pitäisi näyttää tai mitä tehdä. 30 vuotta taaksepäin viisikymppinen nainen määriteltiin ihan eri tavalla. Täytin itse keväällä 60 vuotta, ja joillain on ollut se vanhakantainen olettamus, että tässä iässä mietitään eläkkeelle jäämistä. Voin hyvin sanoa olevani kuusikymppinen, mutta älkää määritelkö sitä, mitä se tarkoittaa vanhojen parametrien mukaan. Kuten Maarit sanoi, jokainen hiivatin vuosi on ansaittu.
Anu: Kyllä me puhumme. Minulle tuli jopa vähän sellainen avautumiskrapula, kun menin Maaritin luokse yhtenä iltana nyt keväällä ja paukutimme yhtäkkiä vuoron perään kaikki isot asiat, joita molempien elämässä on tapahtunut.
Maarit: Se tuntui tosi tärkeältä. Varsinkin kun lähdemme tekemään yhdessä tekstiä, jossa kaksi toisilleen ennalta tuntematonta naista kohtaa eräänä iltana ja siinä syntyy yhteys. Se tapahtui meille. Oli hyvä, että näimme minun luonani turvallisessa tilassa, jossa koirani vielä luikerteli Anun sydämeen. Minua oikein nauratti, että meillä oli ihan kiire päästä nostelemaan vuoron perään pöydälle hirveitä teemoja ja ne käytiin siinä läpi, selvinpäin ja vahingossa.
Mikä teitä yhdistää?
Anu: Meitä yhdistää palo tähän ammattiin ja uteliaisuus ihmisiin ja elämään. Maarit on järkähtämättömän luotettava.
Maarit: Olen oppinut Anulta luottamista omaan ammatilliseen osaamiseen. Että turhan hötkyilyn voi jo tässä vaiheessa jättää pois. Meitä yhdistää ammattiimme liittyvän palon lisäksi halu mennä keskusteluissa syvemmälle. Jakaa ja löytää jotain uutta vuorovaikutuksessa toisen kanssa.